HalleB, siis eikä, ihan pyllynreiästä tuommoinen. : / Toivottavasti ei veny pitkälle uusi yritys!
johkusen kuulumiset luin toisaalta. Pahoittelut! Taidatkin tosin olla aurinkorannalla tällä hetkellä - toivon mukaan murheet jäi kotisuomeen.
Mä olen pistellyt nyt kolme päivää, kombinaatioksi GonalF+Cetrotide+Pergoveris ja siirron jälkeen toivottavasti lisälääkkeeksi kortisoni. Ainakin niin toistaiseksi sovittiin. Olen tosi tyytyväinen siihen miten asiat tällä kertaa sujui, ja fiilis oli tosi levollinen kun kävelin ulos klinikalta. Ainoa vaan että en ole jotenkin _yhtään_ orientoitunut siihen että tässä ollaan muka johonkin punktioon ja alkionsiirtoon menossa. : / Meinasin eilen unohtaa koko pistoksenkin!? (Funtsin vaan puolenyön aikaan että mitäs hittoa multa jäi tekemättä.) Elämä kai on jotenkin muuten niin hektistä nyt, ettei riitä energiaa keskittyä ihan joka asiaan.
Tajusin muuten tässä yhtenä päivänä semmoisen metafyysisen itsetutkiskelun keskellä yhden asian, mitä en ole oikeastaan tajunnut aiemmin. Muistan nimittäin lapsihaaveilun alkuajoilta varsin elävästi, millaista se kaipaus oli silloin. Silloin kaipasin vain sellaista sylilämmintä, happamalle puklumaidolle tuoksuvaa avutonta rääpälettä. Toki haaveilin äitiydestä sinällään, mutta kuvitelmissani elänyt lapsi oli aina semmoinen pieni. Näiden vuosien aikana tämä minun Haaveiden Mielikuvituslapseni on kasvanut, ilman että olen varsinaisesti tajunnut sitä. Nykyään sydämeni käännähtää, jos käännähtää, todennäköisemmin nähdessäni isän pelaamassa pikkupoikiensa kanssa jalkapalloa, kuin silloin kun näen naapurin 1-vuotiaat kaksoset pihalla nallepuvuissa. Mielikuvituslapseni on kai nyt eskarilainen. Ei minulla ole vauvakuumetta enää.
Ehkä täällä joku jakaa samoja fiiliksiä.
Harva ei-lapseton kuitenkin tajunnee, miten konkreettiseksi semmoinen lapsen haavekuva voi vuosien saatossa tulla. Samalla jotenkin havahduin siihen, että suurimman toiveeni toteutuminen voisi jopa tuoda jonkinlaisen henkilökohtaisen kriisin mukanaan. Toki positiivisen sellaisen, mutta sopeutumista vaativan kuitenkin. Sitä kun on kohta kahdeksan vuotta
O) kantanut "infertilitas primaria" -diagnoosia mukanaan ja käynyt läpi koko hiton suruprosessikaavion vaihe vaiheelta ja lopulta saanut jotenkin sopeutettua tämän tylympääkin tylymmän arpaonnen osaksi itseä, tulisi kaksi viivaa testiin ja muuttaisi kaiken.
Tämmöisissä tunnelmissa puoli kahdelta lauantaiyönä.
Joannalle onnittelut, peukut pystyssä että bebé on tukevasti kyydissä!