I
Inna
Vieras
Minulla on vaikea suhde. Tai sitten vain teen siitä vaikean. En tiedä, kertokaa te omat mielipiteenne:
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vuoden, josta neljä kuukautta olemme asuneet yhdessä. Se oli looginen ratkaisu, koska käyn töissä samalla paikkakunnalla kuin hän asui. Olemme nuoria (minä 19- ja poikaystäväni 22-vuotias) ja poikaystäväni on parhaillaan armeijassa, josta ajasta on jo puolet kulunut. Eli emme ole nähneet toisiamme teoriassa sen enempää, kuin ennen yhteen muuttoamme.
Poikaystäväni sanoo tietävänsä, että haluaa viettää minun kanssani loppuelämänsä ja rakastavansa minua ehdoitta ja hyväksyy minut ja rakastaa minua ilman vaatimuksia. Hänellä on takanaan pari suhdetta, mutta minulle hän on ensimmäinen vakava seurustelukumppani, enkä tiedä, millaista olisi seurustella muiden kanssa.
Ongelma:
Me emme puhu! Minusta tuntuu, että tunsin hänet paremmin silloin, kun emme vielä asuneet yhdessä, kuin nyt. En viitsi kertoa asioistani, koska on koko ajan tunne, ettei häntä kiinnosta. Tähän tulokseen olen tullut, koska kun alan kertoa jotain juttua, hän ei reagoi siihen mitenkään.Sitten kun toistan sanottavani, hän vain tokaisee että "joojoo, kuulin ekallaki kerralla" tai sitten vastaus on "Jaa". Hänkään ei puhu asioistaan minulle, en oikeastaan tiedä mitään hänen armeijajutuistaan eikä hän välitä kertoa niitä minulle, koska en kuulemma ymmärtäisi.
Hän sanoo arvostavansa minua ja pelkäävänsä eniten maailmassa sitä, että jättäisin hänet. Miksi häne ei sitten käyttäydy sen mukaisesti?
Ymmärrän sen, että armeija on rankkaa, ja että poikaystäväni haluaa rentoutua lomilla jne. Mutta jos ainoa asia, jonka hän perjantai-iltana kotiin tullessaan sanoo, on "Moi", jonka jälkeen hän käynnistää tietokoneen ja istuu loppuillan luurit korvilla (jolloin on myös hankala aloittaa minkäänlaista keskustelua), niin en ymmärrä. Yleensä hän vielä nukahtaa sohvalle ja minä nukun yksin sängyssämme. Loppu viikonloppu meneekin sitten samoissa merkeissä: ei puhuta mitään, ja jos puhutaan, minä kysyn jotain ja hän vastaa siihen joko "en tiedä" tai yhdellä sanalla.
Monet kerrat olen suunnitellut jos jonkinlaista: tehnyt hyvää ruokaa hänen toiveidensa mukaan, ehdottanut jonkin leffan katsomista yhdessä tai elokuviin menemistä. Näistä asioista olemme periaatteessa jo viikolla sopineet, kun suunnitellaan (tekstiviestein), että teemme jotain yhdessä viikonloppuna. Ikinä nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu. Jos esimerkiksi olen tehnyt jotain "parempaa" ruokaa, poikaystävälläni ei olekaan nälkä juuri silloin kun se on valmista. Päädyn yksin keittiön pöydän ääreen syömään ja hän syö jossain välissä telkkaria katsellessaan.
En uskalla koskettaa tai halatakaan häntä omasta aloitteestani, koska pelkään, ettei hän reagoi siihenkään (näinkin on käynyt). Se tuntuu ihan torjumiselta, koska minä AINA osoitan hänelle, jos hän koskettaa minua, että olen huomannut sen ja että se tuntuu hyvältä.
Viikolla hän laittaa joka päivä teksitviestejä, joissa sanoo ikävöivänsä minua ja odottavansa viikonloppua, mutta siltä se ei todellakaan hänen käyttäytymisensä perusteella vaikuta kun hän on lomilla.
Olen yrittänyt puhua asiasta monet kerran ja hän kommentoi näin: "Ei sun tarvi pelätä sanomisiasi ja tekemisiäsi kanssani". Toisaalta hän myöntää asian olevan niin, ja haluaa asioiden parantuvan. Minua taas ärsyttää hänen alistuvuutensa, ettei hän sano omaa mielipidettään (tai siltä minusta tuntuu) ja lopulta alan tiuskimaan ja suutun. Tiedän käyttäytyväni lapsellisesti, mutta minusta tuntuu, että se on ainoa keino saada asiani perille; raivoaminen. Poikaystäväni puhuu koko ajan normaalilla äänensävyllä ja harvemmin korottaa ääntään.
Toisin sanoen tuntuu, ettemme edes ole avopari, vaan toisillemme melkein vieraat kämppikset.
Koko sen ajan, jonka olemme olleet yhdessä, vanhempani ja ystäväni ovat sanoneet minulle, että ansaitsisin parempaa, ja että poikaystäväni on lurjus yms., yleensä silloin, kun puran heille turhautumistani tai puhun heille siitä, minkälainen meidän suhteemme on. Tietenkin kerron asioista varsinkin silloin, kun on jotain riitaa menossa tai olen loukkaantunut jostain hänen tekemisistään, eli ehkä äänensävyni tai puhetyylinikin vaikuttavat heidän mielipiteisiinsä. Tiedän, ettei esimerkiksi äidilläni ole mitään poikaystävääni vastaan.
Myös eräs hyvä ystäväni, jonka kanssa olen sähköpostitse yhteydessä sanoo, ettei tämä meidän suhteemme ihan normaalilta vaikuta, ja että kertomani perusteella poikaystäväni käyttäytyminen antaa ihan sellaisen vaikutelman, että minä roikkuisin hänessä epätoivoisesti. Sähköpostitse ei liiemmin äänensävy voi vaikuttaa hänen mielipiteisiinsä.
Ehkä pohdin asiaa liikaa omassa mielessäni ja haudon sitä ja oma epävarmuuteni ja huono itsetuntonikin vaikuttavat osaksi siihen, että jotenkin tämä suhde ahdistaa. Itken aina yksin makuuhuoneessa, kun poikaystäväni on kotona, koska minulla on jotenkin paha olla. Minua satuttaa hänen käyttäytymisensä. Sama kuitenkin toistuu ja toistuu, joka ikinen viikonloppu, kun hän on kotona.
Olenkin miettinyt, että jos armeijan jälkeenkin tämä jatkuu näin, meille molemmille olisi parasta erota. Minä tiedän olevani aivan hajalla lopulta, eikä poikaystävänikään varmasti jaksa ainaisia kiukunpuuskiani. Olen myös pohtinut sitä, että rakastanko häntä oikeasti, vaikka välitänkin todella paljon hänestä. Ehkä en osaa suhtautua hänen käytökseensä välinpitämättömästi ja se sattuukin niin paljon juuri sen takia, että välitän hänestä niin lujaa.
Mutta tiedänkö edes mitä rakkaus on vielä tämän ikäisenä? Onko vika minussa, poikaystävässäni vai meissä kummassakin? Olemmeko vain väärät ihmiset toisillemme? Olenko liian nuori näin vakavaan suhteeseen, kun en ole varma edes siitä, että onko poikaystäväni tuleva aviomieheni? En osaa vielä ajatella asioista muuten, kuin että katson mitä elämä tuo tullessaan, enkä siis rupea päättämään tulevaisuuteni asioista sen kummemmin.
Teenkö asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan? En kuitenkaan voi mitään sille, että loukkaannun poikaystäväni käytöksestä ja pahoitan mieleni.
jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän sepustuksen, olisin kiitollinen hänen mielipiteestään ja uudesta näkökulmasta. Otan myös mielelläni vastaan neuvoja tilanteen parantamiseksi, eli mitä voisin tehdä.
Jos kukaan ei jaksanut lukea, sainpahan edes puettua ajatuksiani sanoiksi.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vuoden, josta neljä kuukautta olemme asuneet yhdessä. Se oli looginen ratkaisu, koska käyn töissä samalla paikkakunnalla kuin hän asui. Olemme nuoria (minä 19- ja poikaystäväni 22-vuotias) ja poikaystäväni on parhaillaan armeijassa, josta ajasta on jo puolet kulunut. Eli emme ole nähneet toisiamme teoriassa sen enempää, kuin ennen yhteen muuttoamme.
Poikaystäväni sanoo tietävänsä, että haluaa viettää minun kanssani loppuelämänsä ja rakastavansa minua ehdoitta ja hyväksyy minut ja rakastaa minua ilman vaatimuksia. Hänellä on takanaan pari suhdetta, mutta minulle hän on ensimmäinen vakava seurustelukumppani, enkä tiedä, millaista olisi seurustella muiden kanssa.
Ongelma:
Me emme puhu! Minusta tuntuu, että tunsin hänet paremmin silloin, kun emme vielä asuneet yhdessä, kuin nyt. En viitsi kertoa asioistani, koska on koko ajan tunne, ettei häntä kiinnosta. Tähän tulokseen olen tullut, koska kun alan kertoa jotain juttua, hän ei reagoi siihen mitenkään.Sitten kun toistan sanottavani, hän vain tokaisee että "joojoo, kuulin ekallaki kerralla" tai sitten vastaus on "Jaa". Hänkään ei puhu asioistaan minulle, en oikeastaan tiedä mitään hänen armeijajutuistaan eikä hän välitä kertoa niitä minulle, koska en kuulemma ymmärtäisi.
Hän sanoo arvostavansa minua ja pelkäävänsä eniten maailmassa sitä, että jättäisin hänet. Miksi häne ei sitten käyttäydy sen mukaisesti?
Ymmärrän sen, että armeija on rankkaa, ja että poikaystäväni haluaa rentoutua lomilla jne. Mutta jos ainoa asia, jonka hän perjantai-iltana kotiin tullessaan sanoo, on "Moi", jonka jälkeen hän käynnistää tietokoneen ja istuu loppuillan luurit korvilla (jolloin on myös hankala aloittaa minkäänlaista keskustelua), niin en ymmärrä. Yleensä hän vielä nukahtaa sohvalle ja minä nukun yksin sängyssämme. Loppu viikonloppu meneekin sitten samoissa merkeissä: ei puhuta mitään, ja jos puhutaan, minä kysyn jotain ja hän vastaa siihen joko "en tiedä" tai yhdellä sanalla.
Monet kerrat olen suunnitellut jos jonkinlaista: tehnyt hyvää ruokaa hänen toiveidensa mukaan, ehdottanut jonkin leffan katsomista yhdessä tai elokuviin menemistä. Näistä asioista olemme periaatteessa jo viikolla sopineet, kun suunnitellaan (tekstiviestein), että teemme jotain yhdessä viikonloppuna. Ikinä nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu. Jos esimerkiksi olen tehnyt jotain "parempaa" ruokaa, poikaystävälläni ei olekaan nälkä juuri silloin kun se on valmista. Päädyn yksin keittiön pöydän ääreen syömään ja hän syö jossain välissä telkkaria katsellessaan.
En uskalla koskettaa tai halatakaan häntä omasta aloitteestani, koska pelkään, ettei hän reagoi siihenkään (näinkin on käynyt). Se tuntuu ihan torjumiselta, koska minä AINA osoitan hänelle, jos hän koskettaa minua, että olen huomannut sen ja että se tuntuu hyvältä.
Viikolla hän laittaa joka päivä teksitviestejä, joissa sanoo ikävöivänsä minua ja odottavansa viikonloppua, mutta siltä se ei todellakaan hänen käyttäytymisensä perusteella vaikuta kun hän on lomilla.
Olen yrittänyt puhua asiasta monet kerran ja hän kommentoi näin: "Ei sun tarvi pelätä sanomisiasi ja tekemisiäsi kanssani". Toisaalta hän myöntää asian olevan niin, ja haluaa asioiden parantuvan. Minua taas ärsyttää hänen alistuvuutensa, ettei hän sano omaa mielipidettään (tai siltä minusta tuntuu) ja lopulta alan tiuskimaan ja suutun. Tiedän käyttäytyväni lapsellisesti, mutta minusta tuntuu, että se on ainoa keino saada asiani perille; raivoaminen. Poikaystäväni puhuu koko ajan normaalilla äänensävyllä ja harvemmin korottaa ääntään.
Toisin sanoen tuntuu, ettemme edes ole avopari, vaan toisillemme melkein vieraat kämppikset.
Koko sen ajan, jonka olemme olleet yhdessä, vanhempani ja ystäväni ovat sanoneet minulle, että ansaitsisin parempaa, ja että poikaystäväni on lurjus yms., yleensä silloin, kun puran heille turhautumistani tai puhun heille siitä, minkälainen meidän suhteemme on. Tietenkin kerron asioista varsinkin silloin, kun on jotain riitaa menossa tai olen loukkaantunut jostain hänen tekemisistään, eli ehkä äänensävyni tai puhetyylinikin vaikuttavat heidän mielipiteisiinsä. Tiedän, ettei esimerkiksi äidilläni ole mitään poikaystävääni vastaan.
Myös eräs hyvä ystäväni, jonka kanssa olen sähköpostitse yhteydessä sanoo, ettei tämä meidän suhteemme ihan normaalilta vaikuta, ja että kertomani perusteella poikaystäväni käyttäytyminen antaa ihan sellaisen vaikutelman, että minä roikkuisin hänessä epätoivoisesti. Sähköpostitse ei liiemmin äänensävy voi vaikuttaa hänen mielipiteisiinsä.
Ehkä pohdin asiaa liikaa omassa mielessäni ja haudon sitä ja oma epävarmuuteni ja huono itsetuntonikin vaikuttavat osaksi siihen, että jotenkin tämä suhde ahdistaa. Itken aina yksin makuuhuoneessa, kun poikaystäväni on kotona, koska minulla on jotenkin paha olla. Minua satuttaa hänen käyttäytymisensä. Sama kuitenkin toistuu ja toistuu, joka ikinen viikonloppu, kun hän on kotona.
Olenkin miettinyt, että jos armeijan jälkeenkin tämä jatkuu näin, meille molemmille olisi parasta erota. Minä tiedän olevani aivan hajalla lopulta, eikä poikaystävänikään varmasti jaksa ainaisia kiukunpuuskiani. Olen myös pohtinut sitä, että rakastanko häntä oikeasti, vaikka välitänkin todella paljon hänestä. Ehkä en osaa suhtautua hänen käytökseensä välinpitämättömästi ja se sattuukin niin paljon juuri sen takia, että välitän hänestä niin lujaa.
Mutta tiedänkö edes mitä rakkaus on vielä tämän ikäisenä? Onko vika minussa, poikaystävässäni vai meissä kummassakin? Olemmeko vain väärät ihmiset toisillemme? Olenko liian nuori näin vakavaan suhteeseen, kun en ole varma edes siitä, että onko poikaystäväni tuleva aviomieheni? En osaa vielä ajatella asioista muuten, kuin että katson mitä elämä tuo tullessaan, enkä siis rupea päättämään tulevaisuuteni asioista sen kummemmin.
Teenkö asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan? En kuitenkaan voi mitään sille, että loukkaannun poikaystäväni käytöksestä ja pahoitan mieleni.
jos joku ihana ihminen jaksoi lukea tämän sepustuksen, olisin kiitollinen hänen mielipiteestään ja uudesta näkökulmasta. Otan myös mielelläni vastaan neuvoja tilanteen parantamiseksi, eli mitä voisin tehdä.
Jos kukaan ei jaksanut lukea, sainpahan edes puettua ajatuksiani sanoiksi.
