Miten TYTTÖLAPSI palkitsee äitinsä?

Ilman muuta tyttövauvat hymyilevät - tarkoitin tällä sitä, että kyllä vanhempana olo perustuu jollain tavalla palkitsemiseen, sukupuolesta riippumatta. Tässä ketjussa moni kuitenkin mielestäni hurskastellen väitti, etteivät odota mitään palkintoa lapseltaan. Itse näen, että vanhemmuuden on oltava jotenkin palkitsevaa, jotta sitä harrastetaan. Halusin tietää, miten tytöt palkitsevat - poikien palkitsemisista kerroin joitakin esimerkkejä ketjun alussa.

En oikein saa kiinni tuosta lapsen on palkittava vanhempiaan asenteesta. Sinä olet itse valintasi tehnyt ja halunnut lapsia, ovatko lapset sinulle velkaa omista valinnoistasi?

Sen olen huomannut, että monet äidit edellyttävät tyttäriltään enemmän kuin pojiltaan. Samaiset äidit saattavat olla painajaisanoppeja miniöilleen.

 

[QUOTE="vieras";26078045]En oikein saa kiinni tuosta lapsen on palkittava vanhempiaan asenteesta. Sinä olet itse valintasi tehnyt ja halunnut lapsia, ovatko lapset sinulle velkaa omista valinnoistasi?
[/QUOTE]

Koen palkitsemisen miksi tahansa sellaiseksi, josta vanhempi saa mielihyvää. Sehän voi olla vaikka sitä, että oma lapsi saa pitkän odotuksen jälkeen päiväkodista itselleen kaverin - jos äidille tulee siitä itselleenkin hyvä mieli. Tätä tarkoitan palkitsemisella. Positiivisia tunteita. Moni varmaan käsitti väärin, että tarkoitan jotain sellaista tekoa, jonka lapsi tekee vartavasten äitiään ajatellen ja miellyttääkseen. Ei suinkaan - poikani nauravat, koska heillä on hauskaa - ja se palkitsee. He purkavat sen vessapaperirullan tyhjäksi, koska se oli heidän ideansa - ja minusta se oli syystä tai toisesta jotenkin huvittavaa, eli palkitsi arjen keskellä. MUTTA poikani myös istuvat mielellään sylissä, ja minusta se on kivempaa ja palkitsevampaa kuin se, että he sanoisivat jatkuvasti "älä koske!"

Koska itselläni oli alkujaan epävarma kuva siitä, millaista mukavaa tytöt toisivat elämään tullessaan, kyselin täältä kertomuksia siitäkin puolesta. Olin lukenut aivan liian paljon naisten kertomuksia siitä, kuinka tyttö koettelee, kieroilee, häpeää äitiään ja kuinka sen otuksen kanssa nahistellaan päivittäin asiasta kuin asiasta. Koska itselläni ei ole ollut poikien kanssa tarvetta purkautua nettiin mistään ongelmasta heidän suhteensa, tuntui huolestuttavalta, että tytöissä olisi jotain sellaista, ominaisuus, joka herättää vain turhautumisen tunnetta. Turhautuminen lapseen, syyllisyys ja epätoivo eivät mielestäni ole palkitsevia tunteita. Jopa viha voi olla palkitsevaa, koska se on osoitus siitä, että lapsi on tärkeä.

 

Koen palkitsemisen miksi tahansa sellaiseksi, josta vanhempi saa mielihyvää. Sehän voi olla vaikka sitä, että oma lapsi saa pitkän odotuksen jälkeen päiväkodista itselleen kaverin - jos äidille tulee siitä itselleenkin hyvä mieli. Tätä tarkoitan palkitsemisella. Positiivisia tunteita. Moni varmaan käsitti väärin, että tarkoitan jotain sellaista tekoa, jonka lapsi tekee vartavasten äitiään ajatellen ja miellyttääkseen. Ei suinkaan - poikani nauravat, koska heillä on hauskaa - ja se palkitsee. He purkavat sen vessapaperirullan tyhjäksi, koska se oli heidän ideansa - ja minusta se oli syystä tai toisesta jotenkin huvittavaa, eli palkitsi arjen keskellä. MUTTA poikani myös istuvat mielellään sylissä, ja minusta se on kivempaa ja palkitsevampaa kuin se, että he sanoisivat jatkuvasti "älä koske!"

Koska itselläni oli alkujaan epävarma kuva siitä, millaista mukavaa tytöt toisivat elämään tullessaan, kyselin täältä kertomuksia siitäkin puolesta. Olin lukenut aivan liian paljon naisten kertomuksia siitä, kuinka tyttö koettelee, kieroilee, häpeää äitiään ja kuinka sen otuksen kanssa nahistellaan päivittäin asiasta kuin asiasta. Koska itselläni ei ole ollut poikien kanssa tarvetta purkautua nettiin mistään ongelmasta heidän suhteensa, tuntui huolestuttavalta, että tytöissä olisi jotain sellaista, ominaisuus, joka herättää vain turhautumisen tunnetta. Turhautuminen lapseen, syyllisyys ja epätoivo eivät mielestäni ole palkitsevia tunteita. Jopa viha voi olla palkitsevaa, koska se on osoitus siitä, että lapsi on tärkeä.

Edelleenkään en käsitä miksi sinulla on niin voimakas halu erottaa lapset ja käytös sukupuolen perusteella toisistaan... poikia on monelaisia samoin tyttöjä.

Onko sinulla itselläsi tunne, että sinua on arvostettu vähemmän lapsuutesi perheessä sukupuolesi perusteella? Jos näin on, niin kannatta käydä keskutelemassa jossain psykologilla (?) traumasi läpi ennen kuin tyttäresi joutuu toistamaan suvussanne perityvää kuviota.

 

Koen palkitsemisen miksi tahansa sellaiseksi, josta vanhempi saa mielihyvää.
----
Koska itselläni oli alkujaan epävarma kuva siitä, millaista mukavaa tytöt toisivat elämään tullessaan, kyselin täältä kertomuksia siitäkin puolesta.

Eli et uskonut että tyttölapsi voi tuottaa vanhemmilleen mielihyvää?

Luulitko ettei tyttöjen kanssa voi tehdä ihan samaa kuin poikienkin?

 

[QUOTE="mmmm";26078221]Eli et uskonut että tyttölapsi voi tuottaa vanhemmilleen mielihyvää?

Luulitko ettei tyttöjen kanssa voi tehdä ihan samaa kuin poikienkin?[/QUOTE]

Ajattelin kyllä, että tyttöjenkin kanssa on hauskaa, ja heidän kanssaan voi tehdä samoja asioita, mutta kuten olen jo toistanut, mielestäni liian monen naisen psyykessä on yhä jotain, joka pistää kampoihin. Minua tosiaan vaivasi lähinnä se, mitä tässäkin ketjussa on muutaman kerran sanottu: monet (tästä sanamuodosta mahdotonta tietää tosin, kuinka monet) äidit ovat kriittisempiä tyttäriään kohtaan. Yksi äiti ketjussa itsekin myönsi näin toimivansa, ei tosin ollut varma, oliko syynä luonne vai sukupuoli.

Mitä tämä kriittisyys (jota siis MONET ÄIDIT harrastavat, kuten moni tässä ketjussa on sanonut) käytännössä tarkoittaa? Eikö kriittisyys tavallaan vie arjesta juuri sitä iloa pois? Yksi tädeistäni on selvästi kriittisempi tytärtään kohtaan kuin poikaansa, mutta hän ei vielä tähän päivään mennessä ole nähnyt, että hän itse menettää aika paljon, kun joutuu tavallaan pettymään tyttäreensä useammin kuin poikaansa. Eikö olisi kiva suhtautua tyttöönkin yhtä puhtaalta pöydältä kuin poikaan? Samalla toki kärsii tytär, jolla on huonompi itsetunto kuin veljellään.
Kuinka moni äiti tiedostaa, että tekee hallaa toiminnallaan itselleen ja lapsilleen?

Tarkoittaako se sitä, että kun tyttö laulaa ukkonooaa, äiti kuuntelee mielellään, mutta korjaa väärin menneen säkeistön - ja antaa pikkuveljen laulaa sen miten sattuu? Vai ehkä sitä, että perheen leipoessa pipareita äiti toruu tytärtä, jolta putoaa taikinaa lattialle, mutta ei viitsi huomauttaa samasta asiasta pojalleen? Tai kun tyttö riskaa pukemisessa, äiti karjuu, että kyllä se on jo osattava, mutta suostuu auttamaan veljelle haalarin päälle? Tiedän, että tällaista se monilla suomalaisilla naisilla on ollut ainakin ennen vanhaan ja jossain määrin vielä nykyäänkin - tosin onneksi vähenemässä määrin.

Itse haluan kuitenkin, että tyttäreni on yhtä "puhdas pulmunen" kuin veljensäkin, sillä omasta mielestäni ei ole mitään järkevää syytä vaatia enemmän tyttäreltä. Ajattelen näin luettuani Keltikangas-Järvistä, joka on todennut, ettei stressaamalla lapsia synny stressiä kestäviä aikuisia.

 

lisättäköön vielä, että monet isät ovat kriittisempiä poikiaan kohtaan. Tämähän tarkoittaa siis sitä, että isät herkemmin pettyvät poikaansa kuin tyttäriinsä. Seuraus on sama kuin äideillä ja tyttärillä: huonompi isä-poika-suhde ja pojan tunne siitä, ettei kelvannut isälleen sellaisena kuin on.

Tässäkin syynä sama: isä näkee pojassa itsensä ja samaistuu tähän, vaatii enemmän herkemmin ja omasta itsestä muistuttavat heikkoudet ärsyttävät.

Ehkä koko ketjun avainkysymys on, mitä on tehtävissä? Moni äiti on kertonut, että huomasi suhtautuneensa tyttöön liian ankarasti vasta, kun syntyi pikkuveli. Eivät he ehkä tahallaan tehneet väärin esikoistytön kanssa, alitajuista se oli.

Itselläni on sikäli hyvä tilanne, että pojat syntyivät ensin. Tiedän, miten vähän tai paljon olen vaatinut heiltä tietyssä iässä tai miten reagoin vaikkapa, kun he satuttavat itsensä. Tytär tulee perässä, ja voin ainakin laskea riman lähtökohtaisesti yhtä alas kuin pojillakin. Jos tytär kuitenkin oppii nopeammin vaikkapa potalle, tiedän ainakin, että se on hänen omista kyvyistään lähtevää.

 

anteeksi tekstin runsaus, mutta minun on pakko kirjoittaa vielä, mistä ilmiöstä on ehkä laajemminkin kyse.

Ihminen kritisoi enemmän sitä, mikä on häntä lähellä, samankaltaista. Voimme nalkuttaa puolisolle, mutta kohtelemme ystävän miestä kohteliaammin. Voimme vaatia enemmän siskolta kuin miehen siskolta.

Jussi Halla-aho kirjoitti blogissaan, että Kiina sai olympialaiset, vaikka sen ihmisoikeustilanne on tosi huono. Nyt, kun MM-kisoja oltiin antamassa Valko-Venäjälle, kritiikki Valko-Venäjää kohtaan suorastaan ryöpsähti Euroopan kansalaisoikeusfoorumeilla. Mikä ero - varsinkin, kun Kiinassa tehdään vielä pahempia ihmisoikeusrikoksia? Halla-aho itse väitti, että syynä voisi olla se, että kohtelemme herkästi vähän vieraampaa kansaa hellemmin. Sallimme kiinalaisille sen, mitä emme salli itsellemme eli eurooppalaisille naapureille. Vaadimme eurooppalaisilta enemmän.

Se on silti väärin - ihminen on ihminen missä tahansa maassa.

 

Mä olen edelleen sitä mieltä, että ap on aivan pihalla kaikesta.

 

Itse vähän jännitin samanlaisia asioita kun odotin tytärtäni poikani jälkeen. Olin jo viisi vuotta ollut poikien maailmassa ja en oikein tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Jännitys johtuis suurelta osalta myös siitä, ettei oma äitisuhteeni ole onnistunut. Emme ole koskaan olleet läheisiä vaan välimme ovat lapsuudestani saakka olleet etäiset ja hankalat... Siksi jännitin etukäteen osaanko luoda omaan tyttäreeni erilaisen suhteen. Koska en missään nimessä halua toistaa samoja asioita mitkä olivat omassa äitisuhteessani pielessä!

Mikä ihana ja suloinen helpotus kun sain tyttäreni syliin synnytyksen jälkeen ja totesin rakastavani häntä aivan yhtä paljon kuin poikaani! Erilainen hän kyllä on kuin vilkas poikani. Tyttäreni hassuttelee ja riehu veljensä kanssa paljon mutta on muuten melko arka uusissa tilanteissa. Poikani ei ikinä välittänyt nukeista vaikka annoin hänelle omat nukkeni ym. Nyt on ihana katsella kun tyttäreni rauhoittuu leikkimään nukeillaan, kärrää pehmoleluja nukenvaunuissa (kun taas poikani käyttäisi samoja pehmoleluja vain tennispalloina ja haluaa minun osallistuvan "vauvojen" hoitamiseen. Jännittävää huomata miten vahvasti hoivavietti on tyttäressäni ja tuo asia erityisesti on hauska seurasta vierestä.
Uutena asiana ovat myös tulleet vaatteiden vaihtamiset ja minun korujen ym. kokeilu ja pitäminen Poika mieluusti olisi vain kalsarit jalassa kotona

Paljon samanlaisia juttuja kuin poikien kanssa mutta myös paljon erilaista ja yhtä ihanaa

 

[QUOTE="Pinja";26078469]Mä olen edelleen sitä mieltä, että ap on aivan pihalla kaikesta.[/QUOTE]

Niin minä olenkin. Ja sitten sitä yrittää rakentaa turvautumalla toisiin äiteihin ja teoriatietoon asiasta. Omia kokemuksia kun ei voi eikä halua hyödyntää.

 

Tämä ketju ei voi olla todellinen. ei todellakaan. Aika monella "aikuisella" tuntuu jäänneen oma henkinen kehitys pahasti vaiheeseen jos ei tasapuoliseen kohteluun kykene. ei kai sitten ole koskaan tarvinnut eden miettiä omaa minuuttaa tarkemmin kyetäkseen järjelliseen vanhemmuuteen.

 

Emme ole koskaan olleet läheisiä vaan välimme ovat lapsuudestani saakka olleet etäiset ja hankalat...

Ihminenhän tavoittelee onnellisuutta, kaikessa toiminnassaan - näin olen ymmärtänyt. Tavallaan en siksi juuri käsitä, miksi niin moni äiti jää junnaamaan ajatukseen, että "pojan kanssa on niin helppoa, tyttären kanssa saa aina tapella". Siinähän menettää iloa sekä äiti että lapsi.

Oletko koskaan miettinyt, miksei äitisi kääntänyt kelkkaa? Ethän sinä ollut hankala etkä inhottava lapsi, vaan omalla tavallasi mielenkiintoinen ja suloinen tapaus? Puuttuivatko keinot, vai puuttuiko äidiltä kyky reflektoida omaa toimintaansa ja sen syitä?

Kiitos muuten vastauksesta!

 

Edelleen ap jättää huomioimatta ne lukuisat vastaukset joissa äidit kertovat tyttärien ihanuudesta.

 

Tämä ketju ei voi olla todellinen. ei todellakaan. Aika monella "aikuisella" tuntuu jäänneen oma henkinen kehitys pahasti vaiheeseen jos ei tasapuoliseen kohteluun kykene. ei kai sitten ole koskaan tarvinnut eden miettiä omaa minuuttaa tarkemmin kyetäkseen järjelliseen vanhemmuuteen.

Näin se valitettavasti onkin - vanhemmaksi synnytään eikä sitä ennen vaadita juuri mitään kypsyyskoetta koko hommaan.

Varsinkin esikoinen on aina harjoituskappale, joillekin sitä ovat kaikki omat lapset. Äidit, jotka ovat olleet kauheita äitejä tyttärilleen (ja pojilleen) ovat yhtäkkiä 70-vuotiaina tasapuolisia isovanhempia - tällaisia tapauksia on paljon. Kypsytään, mutta omien lasten kustannuksella.

Joku on sanonut, että hyvällä vanhemmalla pitäisi olla 70-vuotiaan pitkämielisyys ja rentous, 40-vuotiaan tulot ja urakehitys ja 20-vuotiaan kroppa.

 

Itsellänihän on juuri tuo ihana ja suloinen pikkuveli joka tuli pelastamaan äitini kamalalta tyttölapselta

Äitini lienee oman historiansa vanki myös, se hänelle suotakoon koska olen ymmärtänyt ettei mummonikaan ollut maailman helpoin ihminen. Mutta varmaan myös luonnekysymys? Rivien välistä olen ymmärtänyt että lapset on hankittu isäni toivomuksesta... Äitini on lähes tulkoon kykenemätön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Olisi pitänyt olla hiljainen ja alistuva lapsi niin kuin veljeni oli, sillä olisi pärjännyt pidemmälle meidän muorin kanssa... Tästä saisi vaikka minkälaisen stoorin kirjoitettua jos oikein ryhtyisi syväluotaamaan asiaa...

Isäni kuoltua tapaturmaisesti kävin jonkin aika psykologin juttusilla, suurin osa ajasta tuli kuitenkin puhutta äitisuhteestani. Iski paniikki "nyt olen äidin kanssa yksin" vaikka olen jo aikuinen nainen. Hän tuosta lasten sukupuolesta minulle sanoi, että niille naisille joilla on ollut vaikea äitisuhde, on helpompaa jos ensimmäinen lapsi on vastakkaista sukupuolta. Silloin saa rakentaa suhteen lapseen rauhassa ilman tuota "historian taakkaa".

 

Minulla on kome tytärtä, jotka ovat leikkineet hämähäkkimiestä ja Helinä-keijua, syöneet vessaharjaa, heitelleet Duploja vessanpönttöön, piilottaneet tutin mun kenkään, tulleet viereen aamulla ja sanoneet, että "äiti ota viereen, äiti silitä minua, äiti sinä olet rakas ja minä olen äidin tyttö".

He ovat lapsia, ensisijaisesti yksilöitä, kuten pojatkin. He "palkitsevat" minut joka päivä olemassaolollaan ja minä olen heille velkaa kaiken, he eivät ole minulle mitään velkaa.

Ap:n ajatuksia on kovin vaikea ymmärtää.

 

Koen palkitsemisen miksi tahansa sellaiseksi, josta vanhempi saa mielihyvää. Sehän voi olla vaikka sitä, että oma lapsi saa pitkän odotuksen jälkeen päiväkodista itselleen kaverin - jos äidille tulee siitä itselleenkin hyvä mieli.
QUOTE]

Välillä musta tuntuu, että tajuat tilanteesi, mutta välillä sitten olet taas jotenkin hakoteillä. Päiväkotikaveri on lapsen oma asia, ei mitenkään eikä ollenkaan äidin palkitsemiseksi "hankittu" asia.

Luettelit myös epäpalkitsevia tunteita. Ei lapsi ole vastuussa niistä tunteista, mitä äidissä herättää. Jos sinussa herää tytön (tai pojan) kanssa ahdistusta tai kiittämättömyyttä tai mitä vain, ne ovat sinun tunteitasi. Sinun pitää käydä läpi se prosessi, miksi lapsesi herättää niitä tunteita. Lapsi ei ole olemassa sinun takiasi, ei millään tasolla. Sinä olet pyytänyt lapsen maailmaan, ja sinä olet vastuussa siitä, että hänellä on täällä hyvä olla. Lapsi ei ole sinulle velkaa mitään.

(Olen siis se s:llä alkava sekasotkunimimerkki sivulta 5.)

 

Välillä musta tuntuu, että tajuat tilanteesi, mutta välillä sitten olet taas jotenkin hakoteillä. Päiväkotikaveri on lapsen oma asia, ei mitenkään eikä ollenkaan äidin palkitsemiseksi "hankittu" asia.

No näinpä. Ja lisäksi, kenelle äidille EI tulisi hyvä mieli jos lapsi saa päiväkotikaverin pitkän odotuksen jälkeen?


Muutenkin en tajua ollenkaan noita tutkimusten esittelyjä. Se, että maailmassa kohdellaan tyttöjä eriarvoisesti kuin poikia, ei ole mikään syy kohdella huonosti omaa tytärtään. Ap itse sinä sen tyttären kasvatat ja jos kohtelet häntä huonosti ja eri tavoin kuin poikiasi, niin ainoa syyllinen on sinä itse. En ymmärrä äitiä joka etsimälläe etsii tutkimuksia siitä, ettei tytöstä ole yhtä paljoa iloa kuin pojasta ja sitten löydettyään sellaisia, oikeuttaa niillä huonon käytöksensä tyttöään kohtaan.

Kyllä niistä tyttölapsista saa ihan yhtä paljon iloa kuin pojistakin, mutta kenenkään lapsen ei kuulu olla olemassa toteuttamassa äidin toiveita ja olemaan "äidin puolella". Anna poikiesikin olla omia itsejään eikä jotain äidin pikku ritareita, jotka puolustavat äitiä pahalat isältä.

 

Tarkoitin, että lapsen saadessa ystävän on tietysti kiva, että sellaisenkin asian äiti kokee yhtenä arjen ilona. Lapsi ei tee sitä äitiä varten. Saan iloa myös siitä, kun poikani sanoo vaikka hyvää yötä. En ole koskaan kehottanut heitä niin tekemään, se tuli heiltä koska heille sanottiin niin. Tätä se palkitseminen on. En osaisi iloita lapsen antamasta suukosta, jos saan sen pyytämällä sitä- nyt varmaan kaikki ymmärsvät eron? Palkitseva tunne tulee lapsen eläessä omista lähtökohdistaan.

Mutta, se siis mitä tässä mietin, että kokevatko tyttöjen äidit lapsen teot yhtä usein sydäntä lämmittävinä kuin poikien? Vaikka teot olisivat samojakin?

Jos lapsi piirtää äidistä muotokuvan, iloitseeko siitä tyttöjenkin äiti? Kysyn sillä, että muistan lapsena tehneeni tällaisen eikä äiti juuri kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt kun omat lapseni piirtävät kuvia perheestäni, se lämmittää mieltä. Se ei ole vain piirustus muiden joukossa. Otetaanko tytön oppimat taidot enemmän "for granted"? "no tietysti tyttöni osaa piirtää, mutta se että poikakin oppi on ihme". Tämä on siis oma kokemukseni ja en haluaisi toistaa samaa edes tunnetasolla. Totta kai voin teknisesti ja tasapuolisesti kehua tyttöä samoista asioista kuin poikaa, mutta mietin vähän etukäteen sitä, että ovatko tytön tekemät jutut vähemmän yllättäviä?

Heijastan tähän kirjoitukseen suoraan Omien vanhempieni suhtautumistapaa. Kun he kuulivat, että tarhassa lapseni vievät itse astiat ruokakärryyn, he olivat kuin poikani olisivat tehneet ihmeen. Miksi heistä ei tuntunut yhtä ihmeelliseltä kun minä ja siskoni teimme saman aikoinaan?
Olen vieläpä ymmärtänyt, että tyttölapset ovat useammin omatoimisia alusta alkaen. Pukevat, syövät, siivoavat jälkensä...

 

Tuossa sinulla on hyvä pointti, ap. Näinhän todella on, että pojan hyvä käytös tuntuu palkitsevan ihmisiä enemmän kuin tytön kohdalla, koska tytön hyvää käytöstä pidetään sisäsyntyisenä ja pojan kohdalla taas kasvatuksen tuloksena. Lahjakkuus ja esim. koulumenestys taas on tytön kohdalla ahkeruuden tulosta, pojan kohdalla ilmiselvää älykkyyttä :xmas:

Kaikkien sekä tyttäriä että poikia saaneiden vanhempien olisi hyvä tiedostaa nämä usein omasta lapsuudesta juontavat asenteet ja muuttaa oma kasvatus- ja suhtautumistapa sellaiseksi, etteivät tyttäret turhaan koe itseään vähäpätöisemmäksi veljiensä rinnalla. Kovin monella naisella ja äidillä on omasta lapsuudestaan kokemus, ettei heitä kiitelty lainkaan yhtä usein kuin velipoikia ja että heiltä vaadittiin paljon enemmän.

 

Tarkoitin, että lapsen saadessa ystävän on tietysti kiva, että sellaisenkin asian äiti kokee yhtenä arjen ilona. Lapsi ei tee sitä äitiä varten. Saan iloa myös siitä, kun poikani sanoo vaikka hyvää yötä. En ole koskaan kehottanut heitä niin tekemään, se tuli heiltä koska heille sanottiin niin. Tätä se palkitseminen on. En osaisi iloita lapsen antamasta suukosta, jos saan sen pyytämällä sitä- nyt varmaan kaikki ymmärsvät eron? Palkitseva tunne tulee lapsen eläessä omista lähtökohdistaan.

Mutta, se siis mitä tässä mietin, että kokevatko tyttöjen äidit lapsen teot yhtä usein sydäntä lämmittävinä kuin poikien? Vaikka teot olisivat samojakin?

Jos lapsi piirtää äidistä muotokuvan, iloitseeko siitä tyttöjenkin äiti? Kysyn sillä, että muistan lapsena tehneeni tällaisen eikä äiti juuri kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt kun omat lapseni piirtävät kuvia perheestäni, se lämmittää mieltä. Se ei ole vain piirustus muiden joukossa. Otetaanko tytön oppimat taidot enemmän "for granted"? "no tietysti tyttöni osaa piirtää, mutta se että poikakin oppi on ihme". Tämä on siis oma kokemukseni ja en haluaisi toistaa samaa edes tunnetasolla. Totta kai voin teknisesti ja tasapuolisesti kehua tyttöä samoista asioista kuin poikaa, mutta mietin vähän etukäteen sitä, että ovatko tytön tekemät jutut vähemmän yllättäviä?

Heijastan tähän kirjoitukseen suoraan Omien vanhempieni suhtautumistapaa. Kun he kuulivat, että tarhassa lapseni vievät itse astiat ruokakärryyn, he olivat kuin poikani olisivat tehneet ihmeen. Miksi heistä ei tuntunut yhtä ihmeelliseltä kun minä ja siskoni teimme saman aikoinaan?
Olen vieläpä ymmärtänyt, että tyttölapset ovat useammin omatoimisia alusta alkaen. Pukevat, syövät, siivoavat jälkensä...

Meillä lasten mummo pyytelee lasta auttelemaan häntä keittiössä, koska lapsi on tyttö.

Tekisi mieli sanoa, että mitäpä jos pappa hinaa perseensä sohvalta ja menee keittiöön. Hän on terve ja eläkkeellä. Lapseni pääasiallinen työ on koulu. Hän käy mummolassa lomalla pari kertaa vuodessa pari päivää. VEEEetuttaa välillä.

Oma isäni on terve ja eläkkeellä ja hyvissä varoissa. Hänen avopuoliso on terve ja eläkkeellä. Heitä käy auttelemassa minun siskopuoli. Miksi? Hänellä ei ole mitään. asuu vuokralla ja käy töissä jos niitä on.

 

Isäni ja avopuolisonsa, kun ovat tekemisissä poikansa kanssa, se on sitä että kuskaavat häntä tapahtumiin ja hakevat ja vievät.

Kun ovat tyttärensä kanssa tekemisissä, hän auttelee heitä.

 

Jotenkin tuntuu että sulla on nyt jotain käsittelemättömiä asioita lapsuudesta, jotka vaikuttaa sun suhtautumisessa lapsiisi. Mulla on "vaan" 2 tyttöä, mutta totta kai se ilahduttaa kun tyttö piirtää perheen kuvan tai saa uuden ystävän tai halaa. Vai luulitko että ilahtuisin enemmän naapurin pojan tekemisistä kuin oman tyttöni? Sun vanhemmat ei ole ihan normaaleja, koskka ei mun vanhemmat noin suhtaudu mun lapsiin, miten suhun on suhtauduttu eli kyllä ihan ihastelevat tyttöjen touhua siinä missä mun siskon pojankin osaamisia.

 

Tavallaan en siksi juuri käsitä, miksi niin moni äiti jää junnaamaan ajatukseen, että "pojan kanssa on niin helppoa, tyttären kanssa saa aina tapella". Siinähän menettää iloa sekä äiti että lapsi.

Huomaa nyt viimeinkin, että se olet sinä itse, joka junnaa tuossa ajatuksessa, vaikka tässäkin ketjussa olet saanut lukuisia vastauksia tyttöjen äideiltä, jotka ovat onnellisia lapsistaan. Sinä näet sen, minkä oman taustasi perusteella pystyt, huomaat nettikeskusteluistakin vain ne poikia hehkuttavat kommentit ja esim. tästäkin ketjusta nostat esiin sen YHDEN AINOAN äidin, joka sanoo vaativansa tyttäreltä enemmän kuin pojalta. Et huomaa ollenkaan niitä viestejä, jossa äidit sanovat kohtelevansa tytärtä ja poikaa samalla tavalla, tai sitten ohitat ne olankohtautuksella "tuo nyt vaan luulee kohtelevansa tasa-arvoisesti".

Kirjoitit tuolla ylempänä, että poikasi tykkäävät istuskella sylissäsi ja että sinusta olisi kamalaa jos lapsi sanoisi vain "älä koske". Anteeksi, jos ymmärsin väärin, mutta luuletko että tyttäret eivät halua istua äitinsä sylissä? Meillä on täällä kotona kaksi varsinaista sylihiirtä (1 v ja 3 v), jotka olisivat aina tulossa isänsä tai minun syliin. Yllätys, yllätys, tyttöjä molemmat. Kun taas ystäväni poika (3 v) ei halua äitinsä sylissä enää istua juurikaan.

 

Mulle on lyöty rätti käteen alle kouluikäisenä ja laitettu auttelemaan siivouksessa. Myös ruoanlaittoon opastettiin pienestä pitäen ja edellytettiin oma-aloitteisuutta, ahkeruutta ja siisteyttä. Oikein hieno juttu sinänsä, ahkera ja siisti taloudenpitäjä minusta kasvoikin ynää hyvä ruoanlaittaja, mutta miksi muutamaa vuotta nuoremmalta veljeltäni ei odotettu samaa? Veljen jälkeen syntyi pikkusisko, hänelle opetettiin sama mikä minullekin. Veli eli kuin sika pellossa ja minulta odotettiin jopa veljen jälkien siivoamista.