Miten TYTTÖLAPSI palkitsee äitinsä?

Minä en usko, että lapsi rakastaa vanhempaansa palavasti. Puolisoa rakastetaan palavasti ja lasta rakastetaan kipeästi ja pakahduttavasti, omia vanhempia rakastetaan kiintymyksellä, ja lojaalisuudella. Mutta että lapsi palvoisi äitiään, en usko. Muistan kun ekan kerran elämässäni näin vastarakastuneen miehen (kaupassa oli ostoksilla naisystävänsä kanssa). Oli niin touhukas, innokas ja vauhdissa siellä rakkautensa kanssa, ja äitini siitä minulle sanoi. Kyllä miehessä oli ihan uusi vaihde päällä, kuin että olisi vain "äitiään käynyt kotona katsomassa". Eli tällaista palavaa rakkautta ei kyllä omilta lapsilta saa, uskollisuutta ja jotain syvää kiintymystä kylläkin.

 

Mistä saan tyttären äitinä iloa?
Tirpan jutuista, leikeistä, siitä miten tirppa tykkää tulla syliin halailemaan, siitä kun illalla nukkumaan mennessä jutelellaan ja halataan, spontaanit rakkauden tunnustukset, tirpan ilo kun onnistuu jossain. Sillonkin kun tuntuu et hermot ei riitä yhtä vahva tahtosen tyttölapsen kanssa mitä itse on niin olen silti ilonen että ei mikään kynnysmatto ole jne.

En osaa verrata miten ilo muuttuis pojan kans kun mulla ei poikaa ole, mut jotenkin kuvittelisin et ei vanhemmuus ja siitä saatu ilo (tai suru) ole lapsen sukupuolesta kiinni.

miks käytät lapsestas sanaa TIRPPA. ihanku se ois joku eläinlaji, eikä ihminen ollenkaan. voit vaikka kutsua tytärtäsi...ööö...tytöksi?!

 

meidän poikamme on koko viikon halunnut täyttää ja tyhjentää tiskikonetta - aamusta iltaan. Lusikkalaatikkoa ei saa tyhjentää kukaan muu, tai tulee itku. Laittaisi varmaan mielellään kaikki ruoatkin, mutta annan toistaiseksi hämmennellä vain tyhjiä kattiloita ja kulhoja.

Ikää 1 v

ihana! :d

 

ihana! :d

piti olla:

 

Meidän tyttö palkitsee tempauksillaan. Keksii asioita joita ei tulisi kuuna päivänä omaan mieleen. Kirjoittaa mielipidekirjoituksia lehteen ja yrittää olla tosi iso ja jäsentää maailmaa, lapsen näkökulmasta. Eli sanoisin että palkitsee tekemällä arjen mielenkiintoiseksi.

 

En osaa itse kirjoittaa tyttärestäni niin nätisti kuin tämä, joten copy pastean tänne ihanan kohdan, joka tiivistää kaiken mitä tyttäresi voi antaa:

From the moment she could talk, I enjoyed my daughter’s company because even as a little one she was cool, bright, and perceptive, and I became dependent on the joy she brought to my daily life. It was torture when she first went away to school, but I have work, a loving husband, and a life of my own.
Still, as she is spreading her wings I selfishly miss her company. She has a job, an apartment, and a community of friends. We talk often and she shares details of her life and sometimes asks for advice, but it hurts a little bit to know I am only in the background and not really a full part of her new life, which is, of course, as it needs to be now, all about her.
The other day as I was out running, thoughts passing freely through my mind, I realized something true and basic about being a mother. A mother gives unconditional love to her child and the child basks in this love. This love moves in one direction, from mother to child. It’s love that’s passed on from one generation to the next. My mother adored me, and in the very same way, I adore my child. My daughter loves me too, no doubt about it, but not in the all-encompassing way that I, as a mother, love her. God willing, when it’s her turn she’ll pass it on.

http://www.easthamptonstar.com/?q=Columnists/2011504/Mother-Full

 

ihana kuvaus

 

Tyttölapsi palkitsee äitinsä hankalalla uhmaiällä, helvetillisellä puberteetilla jota seuraa teiniraskaus, alkoholiongelma ja sosiaaliluukku. Lopuksi äitikulta laitetaan vanhainkotiin ennakkoperinnön toivossa.

 

[QUOTE="realisti";26100214]teiniraskaus, alkoholiongelma ja sosiaaliluukku[/QUOTE]

Näistä voin olla erimieltä, sen verran on vastakkaisia esimerkkejä ystäväpiirissäkin

Tiesittekö muuten, että nykyisin "hyvä" murrosikä on/saa olla mahdollisimman laimea, eikä kapinaa tarvitse olla? Sinkkonen puhui tästä yhdellä teiniangstisten vanhempien luennolla.

 

Lapsesi palkitsee sut sillä, että elämä jatkuu hänessä. Musta se on paras ajatus ja palkinto, oma lähtö täältä ei tunnu niin lopulliselta.

 

En ole tavannut yhtään hauskaa ja rentoa tyttöä. Ikinä. Itsekin olen aika vakava. Musta tuntuu, että tytöt eivät juurikaan palkitse, koska ovat niin tomeria ja jotenkin päättäväisiä, mutta vailla sielun lempeyttä ja jotenkin kauhean totisia tekemisissään. Heille ei saa nauraa, pojille voi. Luulisin, että pojat tekee elämästä rockia, tyttöjen kodeissa on ahdistavan tukahdutettu tunnelma. Näin siis omassa lapsuudessani, omassakin kodissa. Toivon, että tilanne on eri nykyisin.

 

[QUOTE="vieras";26071322]no miten se POIKALAPSI sitten PALKITSEE äitinsä?[/QUOTE]

Olemalla äidin rakas <3 ihan samalla tavalla varmaan kuin tyttökin

t.kahden pojan äiti

 

pakko vielä sanoa, että mä tajusin silloin odotusaikana kun tätä ihan kävin kovalla tohinalla läpi, että tytöthän haluavat äitinsä olevan onnellisia. Siinä missä pojatkin. Mun mielestä suuri osa vaikeista äiti-tytär-suhteista johtuu siitä, että äiti on jotenkin onneton (pettynyt, alistettu, katkera) ja tytär ei itse halua kasvaa siihen samaan kohtaloon. Pojalle äidin alakulo ei ehkä tee yhtä tiukkaa, koska pojasta ei ikinä tule naista eikä äitiä. Eli tyttäriä pännii suunnattomasti, jos äiti on ikuinen valittaja, laiminlyöty, negatiivinen... Tästä syntyy sitten helposti sellainen kehä, että ainakin ennen vanhaan tää alistettu nainen sai kunniaa ja huomiota ja merkityksen elämäänsä varsinkin sen poikalapsen kasvatustyön kautta. Siksi poikia suosittiin - varsinkin, jos isä toivoi poikia. Äidillä ei ollut omaa uraa, ei omia harrastuksia, ei omaa pääomaa vaan tunsi itsensä tärkeäksi vain tekemällä miehensä ja kyläyhteisön onnelliseksi - synnyttämällä poikia. As simple as that.

Resepti on tosi yksinkertainen

Mahtavia ajatuksia ja niin totta. Oli tosi kurjaa lapsena huomata että äiti on väsynyt surullinen laiminlyöty.

 

Meillä herra 8 vee luuhasi kavereiden kanssa pihassa ja sitten kiukutteli kun komensin syömään ja ennen sitä viemään roskat. "Miksi AIIIIIINA minä!" oli kommenttinsa... Sitten tapeltiin läksyjen teosta, siskon kiusaamisesta ja jälkiruokaa olisi pitänyt saada vaikka mikään ei sujunut. Ja mun tyttö on ilmetty äitinsä, ei osaa olla hetkeä paikallaan ja hoksaa aina heti jos on jotain siivouksellista tekemistä. Poika ei tee vaikka käskisi! Poika sen sijaan on älykäs keskustelukumppani ja varustettu hillittömällä huumorintajulla sekä ulkonäöllä, että ehkä se iskee sitten isonakin itselleen kodinhengettäen muilla avuilla ni ei tarvii itse tehdä

nyt on pakko oksentaa, että 5v tyttö siivoaa talon mutta 8v penikka kiusaa ja keskusteltee henkeviä. just.

 

Nautin siitä että näen tyttäressäni paljon itseäni. Hän on kipakka tyttö joka antaa voimakastahtoiselle äidilleen hyvän vastuksen, koska on verbaalisesti lahjakas. Hänen olemassa olonsa on suurin lahja jonka elämä on minulle antanut <3

 

Jotenkin järkyttävä ajatus että tyttölapsi voisi olla jotenkin vaikeampi tapaus. Varsinkin kun tätä epäilee itse naisihminen. Jokainen meistä on omanlainen persoona, vaikka esim itse äiti on ollut hankala nuori niin ei se tarkoita että myös oma tytärkin olisi.
Persoona on tosiaan minusta se trkein erottava tekijä. Esimerkiksi minä olin aika hiljainen ja kiltti tyttö, mutta veljeni oli paljon hankalampi tapaus.

Jos jotain sukupuolesta kiinni on, niin vanhemmiten uskon, että äitin ja tyttären on helpompi ymmärtää toisiaan koska ovat kuitenkin samaa sukupuolta.

 

Lisätäkseni vielä sen, että jos lapsia kasvattaa jotenkin vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin, niin ei ihme että tytöstä voisi tulla hankalampi. Eli mieluusti kasvatus ilman ennakko oletuksia...

 

En ole tavannut yhtään hauskaa ja rentoa tyttöä. Ikinä. Itsekin olen aika vakava. Musta tuntuu, että tytöt eivät juurikaan palkitse, koska ovat niin tomeria ja jotenkin päättäväisiä, mutta vailla sielun lempeyttä ja jotenkin kauhean totisia tekemisissään. Heille ei saa nauraa, pojille voi. Luulisin, että pojat tekee elämästä rockia, tyttöjen kodeissa on ahdistavan tukahdutettu tunnelma. Näin siis omassa lapsuudessani, omassakin kodissa. Toivon, että tilanne on eri nykyisin.

Sehän ei ole tyttöjen vika vaan kasvatuksen vika! Hyvin paljon yhä kasvatuksessa elää käsitys että pojat pääsevät vähemmällä ja niiden jekut ymmärretään "pojat ovat poikia" -tyylillä. Tyttöjen taas odotetaan olevan hienostuneita. Naisen elämässä muutenkin elää vielä pieni epävarmuus omasta asemasta. Ei ihme että useista tytöistä kasvaa epävarmoja persoonia.

 

En ole tavannut yhtään hauskaa ja rentoa tyttöä. Ikinä. Itsekin olen aika vakava. Musta tuntuu, että tytöt eivät juurikaan palkitse, koska ovat niin tomeria ja jotenkin päättäväisiä, mutta vailla sielun lempeyttä ja jotenkin kauhean totisia tekemisissään. Heille ei saa nauraa, pojille voi. Luulisin, että pojat tekee elämästä rockia, tyttöjen kodeissa on ahdistavan tukahdutettu tunnelma. Näin siis omassa lapsuudessani, omassakin kodissa. Toivon, että tilanne on eri nykyisin.

Mä olen. Jopa ihan lähipiiristäni sellaisia löytyy. Ehkä sukuvika, koska mä en pidä itseäni kovinkaan vakavana, vaikka toki tarvittaessa voin sitäkin olla.

 

[QUOTE="iii";26102196]Sehän ei ole tyttöjen vika vaan kasvatuksen vika! Hyvin paljon yhä kasvatuksessa elää käsitys että pojat pääsevät vähemmällä ja niiden jekut ymmärretään "pojat ovat poikia" -tyylillä. Tyttöjen taas odotetaan olevan hienostuneita. Naisen elämässä muutenkin elää vielä pieni epävarmuus omasta asemasta. Ei ihme että useista tytöistä kasvaa epävarmoja persoonia.[/QUOTE]

vittumaisiin poikiin suhtautdutaan ihan myönteisesti, kuulapyssyampujiin, öykkäreihin.

jos tyttö tekee noita, niin soitetaan ls. tai paheksutaan yhdessä.

 

[QUOTE="niin";26102210]vittumaisiin poikiin suhtautdutaan ihan myönteisesti, kuulapyssyampujiin, öykkäreihin.

jos tyttö tekee noita, niin soitetaan ls. tai paheksutaan yhdessä.[/QUOTE]
Hmm.... kuopus aikoinaan seurustelikin yhden "kuulapyssyampujatytön" kanssa ja ainakin silloin tytön harrastukseen suhtauduttiin hyvinkin positiivisesti. Meneehän nykyisin monet tytöt inttiinkin. Uskon kuitenkin, että ympäristöllä on suuri vaikutus. Jos elää yhteisössä, jossa tyttöjä ja poikia kohdellaan eri tavalla, ongelmia varmasti syntyy. Tarkoitan siis sitä, että jo perheissä tyttölapsia kasvatetaan eri tavalla kuin poikalapsia, koska niin on kasvatettu suvussa sukupolvien ajan.

 

[QUOTE="niin";26102210]vittumaisiin poikiin suhtautdutaan ihan myönteisesti, kuulapyssyampujiin, öykkäreihin.

jos tyttö tekee noita, niin soitetaan ls. tai paheksutaan yhdessä.[/QUOTE]

Mielestäni asia on ihan päinvastoin. Vittumaiset, väkivaltaiset kusipäänaiset pääsevät helpolla. Pojat ja miehet saavat kuitenkin turpaansa. Mikä lopettaa väkivaltaisen ja vittumaisen tytön tai naisen käytöksen. Ei mikään.

 

Mielestäni asia on ihan päinvastoin. Vittumaiset, väkivaltaiset kusipäänaiset pääsevät helpolla. Pojat ja miehet saavat kuitenkin turpaansa. Mikä lopettaa väkivaltaisen ja vittumaisen tytön tai naisen käytöksen. Ei mikään.

Tuo pitää kyllä paikkansa Mutta tulipa mieleeni, että jos viiden 11-13 -vuotiaan tytön porukka istuu lasten leikkipaikalla lörpöttelemässä ja nauramassa, niin kukaan ei tee mitään. Mutta jos siinä istuu poikaporukka, niin jo vain on joku häätämässä pois sanoen jotain tyyliin "mitäs te täällä vetelehditte".

 

Tuo pitää kyllä paikkansa Mutta tulipa mieleeni, että jos viiden 11-13 -vuotiaan tytön porukka istuu lasten leikkipaikalla lörpöttelemässä ja nauramassa, niin kukaan ei tee mitään. Mutta jos siinä istuu poikaporukka, niin jo vain on joku häätämässä pois sanoen jotain tyyliin "mitäs te täällä vetelehditte".

Koska automaattisesti ajatellaan, että pojilla on pahat mielessä. No niinhän meillä onkin, mitä sitten mutta ei kuitenkaan aina. Pojat on kuitenkin poikii, vaikka haluaisit pukea pojallesi mekon, niin se ei tee hänestä tyttöä.

Poliisit kohtelee ihan eri tavalla, poket, järjestysmiehet jne. En odota enempää enkä vähempää. Naiset olkoot naisia ja miehet ollaan mitä ollaan.

 

[QUOTE="totta";26101943]Mahtavia ajatuksia ja niin totta. Oli tosi kurjaa lapsena huomata että äiti on väsynyt surullinen laiminlyöty.[/QUOTE]

Kiitos. Ihan omasta päästäni nämä ei kylläkään ole, luin paljon odotusaikana Rosjke Hasseldinen kirjoituksia. Hän on asiaan perehtynyt psykoterapeutti