Miten sopeutua äidiksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Alkuperäinen ap
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Alkuperäinen ap

Vieras
Mulla nyt 3vko vanha ihana poika. Mutta...Siis miten te olette jaksaneet tätä pienen vauvan kanssa olemista? Älkääkä nyt käsittäkö väärin, tottakai rakastan tätä toisaalta, mutta toisaalta: mitään muuta ei paljon tehdä kun tää kaikki täytyy opetella alusta: imetys ja reissaaminen jne. Ja kun se tarvii minua 24/7.

Mikä teitä on auttanu jaksamaan? Miten te ootte tähän oikeen sopeutunu? Ehkä mussa ei vaan ole äitigeenejä :(
 
Keskity pitämään lapsi ja itsesi hengissä. Kaikki muu tulee siinä sivussa. Muista, että sulla myös hormonit tekee nyt temppujaan ja olet tunteellisempi kuin tavallisesti. Se riemu ja syvä rakkaus lapseen tulee vasta ajan kuluessa. Mulla meni esikoisen kanssa melkein kaksi kuukautta, että oikeasti tunsin syvää kiintymystä. Siihen asti olin jotenkin unessa.
 
Olihan se elämä esikoisen kanssa ensimmäiset viikot melkoista hulinaa. Takana vaikea ja raskas synnytys, tyttö huusi koliikkiaan melkeinpä ensi päivistään lähtien ja minä märisin hormonipöllyssä, välillä mietin ettei musta taidakaan olla tähän. Mutta kaiken pohjalla oli kuitenkin suunnaton rakkaus omaa lasta kohtaan, se auttoi jaksamaan :)

Tsemppiä :hug: Kyllä se siitä
 
Ainahan se alku on vaikeeta. Se on ihmeellistä miten kaikkeen voi sopeutua! Vuoden päästä olet jo ihmeissäsi kun lapsesi on jo "niin iso" :) Joskus jopa lapset oppivat nukkumaan yön yli nopeammi, jolloin tulee paljon helpotusta arkeen..
 
Monet itkut itkin väsymystäni. Lapsi vaati ja vaati. Minä rakastin ja rakastin. Kulkeminen oli hankalaa. aina jotain unohtui . Lapsi reakoi omaan kiireellisyyteeni ja kireyteeni. Lopulta luovutin. Itkin suruni ja iloni vuolaasti. Olin jumissa lapsen kanssa kotona. Mutta kiivaan suruni ja märehtimsen keskellä olo alkoi helpottaa. Lupasin itselleni , että käyn päivittäin suihkussa. Pesen naamani ja rasvaanki sen. Syön aamupalan vaikka kello 10 jos aika on karannut.
Lupasin itselleni , että saan olla nuhjuinen mutta puhdas ;) Vaatteeni saa olla ökäreitä ja kotini voi olla sekainen muttei likainen. Toivoin ieheltä ihan ääneen apua kodisn hoidossa. Ja hän auttoi. Kerroin hänelle tunteeni ja ahdistukseni ja pyysin häneltä , juuri häneltä apua.

Huomasin pikkuhiljaa oppivani tunnistamaan vauvan itkun ja tarpeen. Hän oppi hymyilemään, katsomaan, tarttumaan sormeeni tarkoituksella. Minä opin tasapainoittelemaan kodintöitten ja lapsen välillä unohtamatta itseäni liian pitkäksi aikaa.

Laitoin ystäville viestiä ja joskus vain pelkän moi, on raskasta. Moi on kivaa. Moi tarvin siivous apua. Kiitoksia en säästellyt. Ystävät auttoivat kun pyysin. Jos en olisi pyytänyt en olisi apua saanut.

Rakkaus kasvaa lapseen ja taito karttuu. Sinusta tulee hyvä äiti. Ja saat murehtia menetettyä aikaa. Elämässä on tullut suuri muutos.
 
Vaikka sinusta nyt tuntuu, ettei elämässl ole muuta kuin vauvanhoidonopettelu, niin kyllä se arki vielä lähtee rullaamaan, elämä normalisoituu ja sitten onkin helpompi liikkua vauvan kanssa ja tehdä muitakin asioita, joita ennen vauvaa teit. Oikeasti, kyllä se siitä.
 
tuttu tunne.. Itsellä oli sama tunne.. Kyllä se helpottaa ajan kanssa. Päivä kerrallaan vähitellen... Tsemppiä! Tuo tunne ei tee sinusta yhtään sen huonompaa äitiä, muista se!
Nyt minulla on ihana 1,5 vuotias tyttö, jota rakastan yhtä paljon kuin silloin alussa. Joulukuussa syntyy poika ja mielenkiinnolla odotan koittaako taas samanlainen tunnemyrsky/ahdistus kuin tytönkin kohdalla. Aika näyttää..

OT: vaikkei lemmikkieläimiä ja lapsia saisi verrata toisiinsa, niin ihan samanlaisia fiiliksiä nosti koiramme saapuminen talouteen 8 vuotta sitten. Kaksi ekaa viikkoa mietin, että mitä h*lvettä olen mennyt tekemään ottamalla koiran. Koirakokemusta on minulla lapsesta saakka kun kotona on aina ollut vähintään 2 koiraa taloudessa.. Mut siltikin eka oma koira oli eka oma koira...
 
Meidän poika on nyt 11 viikkoa ja pikkuhiljaa on arki alkanut rullaamaan. Edelleen kyllä unohdan itseni; illalla ysin aikaan tajuan etten ole syönyt mitään ja kotihommien hoito yksin tuntuu hankalalta. Mutta nyt koliikki on helpottanut (huoh) ja poika ihan erilainen kuin vastasyntyneenä.. On kiinnostunut ympäristöstä, itkuissa erottuu jo sävyerot; nälkä, väsy, harmitus, kiukku, ottaa paljon kontaktia ja hymyilee väliin kuin naantalin aurinko :D välillä viihtyy hetken yksinäänkin syöden nyrkkejään.

Et eiköhän tää tästä, sullakin :)
 

Yhteistyössä