Miten kivuliaita synnytyksesi ovat olleet?

Eka oli työläämpi, sainkin sitten epiduraalin, kun alkoi tuntua, etten jaksa enää. Olisin kyllä kestänyt kivun sinänsä, en pelännyt kuolevani siihen, mutta kun edes hengähdystaukoa ei meinannut enää suppareiden välillä olla, halusin puudutuksen, ennen kuin voimat menisivät kokonaan. Epiduraalin saatuani kesti hetken, ennen kuin se vaikutti ja olin virkeä kuin mikä, kun kipu oli poissa. Vauvan pään aiheuttama paineen ja venymisen tunne kuitenkin jäi, mutta ponnistusvaiheessa hillitön ponnistustarve peitti kaikki muut tuntemukset ja kivun sijaan koin helpotusta, kun sain työntää.

Pelkäsin etukäteen vain välilihan repeämisen tunnetta. Kätilö halusi jossakin kohtaa valmistautua eppariin (jota ei sitten edes tarvinnut tehdä), ja vaadin paikallispuudutetta, joka kuulemma olisi kyllä laitettu muutenkin. Jälkikäteen totesin, että epiduraalista ehti olla apua vain kymmenisen minuuttia, kun se ponnistusvaihe jo alkoikin, Jos olisin sen tiennyt, olisi saanut jäädä vaikka väliin. Olisin mä sen verran jaksanut vielä.

- - -

Toka synnytys eteni hirmu nopeaan, noin 3h koko homma. Loppuvaiheen supistuskivut olivat ihan hirveitä, kohdunsuu aukesi alle tunnissa neljästä sentistä kymmeneen. Viimeinen puoli tuntia oli melkoista rääkkiä, se oli varmaan suurin kokemani kipu. Mutta ei se kuitenkaan sattunut niin paljoa, että olisin joutunut paniikkiin sen takia, noiduin ääneen kylläkin. Mies hieroi alaselkää, se auttoi.

Olin pyytänyt välilihan puudutusta ponnistusvaiheen ajaksi, peläten edelleen mahdollista repeämiskipua. Kätilö ehti vetää aineen ruiskuun mutta ei pistää sitä minuun, kun vauva tuli jo. Sama juttu kuin viimeksi, ponnistaminen oli aivan taivaallista. Venymisen tunsin, mutta yhtään repeämää ei tullut. Inhottavaa oli, kun lapsen olkapäät autettiin ulos, tuntui inhalta ja kätilön sormet saivat aikaan taas uuden supistuksen. Toisaalta sitten vauva jo syntyikin.

- - -

Yhteenveto: Supistukset olivat siedettävissä, vaikkakin työläästi. Ponnistaminen: Ihanaa! Repeämiä: Onneksi ei, mutta jos vielä tulee vauvoja, pyydän taas välilihan puudutusta, jos sen ehtisi saada, varmuuden vuoksi. En ole kokenut repeämiskipua, enkä halua kokeakaan.

Synnyttää uskallan tarpeen tullen luomuna, mutta esimerkiksi hammaslääkärissä en edes avaa suutani, jos ei luvata jotakin puudutetta Hyvä, kun tarkastaa annan ilman. Eli ei se synnyttäminen nyt mitenkään kamalaa ollut.

 

olen kummallakin kerralla "päässyt helpolla",niitä tosi kivuliata supistuksia on tarvinnut kärsiä vain 2-3h.,synnytykset kestivät kokonaisaikana 5-6h. Ponnistusvaihe oli inhottava,oli tosi vaikea löytää niitä ponnistuskohtia ,mutta kesti onneksi kuitenkin vain 20-30min.,eikä tullut kuin muutama pikku repeämä ekasta ja tokasta ei mitään. Ei ollut tarvetta itkeä,kirota,huutaa,ei loppuneet voimat.Heti pystyin istumaan ja liikkumaan suht normaalisti.Olen ollut onnekas ja saanut kokea mukavat synnytykset,kauheesti on ihmisillä rankkoja synnytyskokemuksia.

 

Ensimmäinen oli pitkä ja kivulias ennen en ollut sellaista kipua tuntenut ja en osannut ottaa sitä vastaan. Sain 2 kohdunkaulan puuduketta ja jaksoin niiden avulla kivut.

Viimeinen ei ollut kivulias kuin viimeiset 15min ja se kipu oli 3 kertainen esikoisen synnytyksen aikaiseen kipuun. Tuntui, että lantio repeää ja taukojen aikanakaan en saanut kunnolla rentouduttua. Tuntui etten kestä kipua se ei ollut enään hallittavissani ja anoin ihan mitä vain puudutetta. En niitä kuitenkaan saanut ja kivut onneksi loppuivat pian vauvan syntymään.

 

Mies muistuttelee, että hän oli kuulemma kesken esikoisen synnytyksen kysynyt multa, että tehdäänkö toinen heti perään Mä en muista moista, mutta oli kuulemma tullut täyslaidallinen kirosanoja ja uhkauksia, että en anna enää koskaan tulla edes samaan sänkyyn, saati sitten naida.

Se oli muuten vinkeä tunne, kun se vauvan pää tulee tuosta häntäluun ohitse. Pelkäsin tässä tokassa synnytyksessä puolitosissani, että mä ponnistan väärään suuntaan ja se vauva tulee läpi perseestä... Mutta kyllä sen reitti onneksi kulki ihan oikein.

 

Molemmat synnytykset ovat olleet kivuliaita, epiduraali on onneksi auttanut pahimpaan kipuun. Mulla ennen epiduraalia se kipu tuntui reisissä ihan kauheasti ja rentoutuminen oli ihan mahdoton ajatus.
Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla, joten sen syntymästä minä en tiedä mitään, kun olin nukutettuna, mutta kuopus tuli imukupilla ja sitä seurasi melkein tunnin ponnistusvaihe, joka oli ihan kamala, kun lapsi vaan ei meinannut tulla alas päin, vaan puski jalkoja mun kylkiluista läpi. Itse se hetki, kun lapsi tuli maailmaan ei tuntunut miltään, kun mulla oli sen verran hyvät puudutteet

 

ei ole mitään verrattuna niiden tikkien laittoon. 7 tikkiä mulle laitettiin ja voi jumalauta että sattui, huusin ja itkin. Synnytin ilman mitään kivunlievitystä.

 

Kiitos taas vastauksista. Näistä huomaa kyllä, että on ihan arpapeliä millaisen synnytyksen saa, voi tulla kaikkea helpon ja kauhujen synnytyksen väliltä.

 

Ensimmäinen oli pitkä kuin nälkävuosi. Mun supistukset seilasivat; olivat ensin tiukkoja ja nopeaa etenemistä lupaavia, kunnes sitten keksivät jämähtää aloilleen. Ja sitten taas mentiin supistellen ja taas passattiin...Ei mun mielestä niissä supistuksissa mitään ollut, normaalia kiprustelua - tosin, mulla on aina ollut jumalattoman kivuliaan kuukautiset ja on yhä, joten... Mä erehdyin antamaan periksi kätilölle, kun se oikein hinkui laittaan mulla aquarakkuloita selkään - melkoinen pösilö olin, sillä se sattui tolkuttomasti! Enkä mä oikein voi sanoa sen edes auttaneen/helpottaneen millään muotoa. Liikkuminen auttoi ja kylpy. Ja myöhemmin ilokaasu. Supistuksiin ehdin tuntien aikana hyvinkin tottua, joten se kivuliaisuus väistyi jonnekin taka- alalle. Mutta sitten kun tulikin tarve ponnistaa ja kun piti samantien ponnistaa... Joo, jollain tapaa sitä "repesi kahtia". Ei sitä tietenkään kuullut eikä oikeasti revennyt, mutta se valtava kipu sai yliotteen ja vei mennessään. Mun ponnistusvaihe oli uuvuttavan pitkä ja jossain vaiheessa mä niin anelin talkkarin pusua :ashamed:...kunnes lapsi olikin sitten jo siinä . Ja se kipu oli samantein poissa.

Toinen synnytykseni oli sitten niin käsittämättömän sukkela, etten edes oikein siihen mukaan ehtinytkään. Muutaman hassun ilokaasuhönkäyksen ehdin ottaa, ikään kuin entisen kertaukseksi, kun jo tuli järkyttävän kamala ponnistamisen tarve - ja vauva syntyi isän käsivarsille! Ponnistuskipua en edes ehtinyt kokemaan...

Ja kolmannen syntymä oli autuaallinen. Kivuton. Se vain huuhtoutui yli ja meni menojaan, ohitse, ja jätti jälkeensä ihanan pienen ihmisen.

Ja mä olen äärimmäisen kipuherkkä ihminen, noin muuten.

 

helvetin kipeet. enkä ole ku yhessä ehtiny saamaan kivunlievitystä. onneks muut oli nopeet. ja onneks ei tarvii enää koska viimeks luulin oikeesti että kuolen. en usko jumalaan mutta silloin kyllä rukoilin.

 

Ei sitä kipua voi kuvailla, oli ihan hirveää, toivoin että koko homman voisi peruuttaa ja mennä vaan kotiin. Onneksi kivut lakkasi heti, kun sain epiduraalin. Ponnistaminenkaan ei sattunut yhtään eikä se kun lapsi tulee ulos.

 

Mä en tiedä, millaista kipuni olisi ollut, koska en ole niin hullu, että alkaisin altistua millekään sellaiselle. Sain molemmilla kerroilla epiduraalin ja ekalla kerralla se toimi kuin unelma, ei kipujayhtään, tokalla kerralla en osaa sanoa, kai se auttoi, koska tuntemukset ei koskaan muuttuneet pahemmaksi kuin antohetkellä olivat. Ponnistusvaiheessa ei ollut kipua, ponnistustunteesta ennenaikojaan selvisin sillä että puhalsin kevyesti kuin sammuttaisin kynntilää, jolloin ei pysty ponnistamaan.

Jos saisin kolmannen lapsen, olisin hiukan utelias näkemään, millaista kipu olisi kohdallani, entä jos se olisikin siedettävää? Mutta toisaalta tuskin ottaisin riskiä, että altistan itseni jollekin aivan hirveälle kivulle, koska synnytys on minusta sinänsä aivan todella v-mäinen keksintö luonnolta.

Jälkikäteen kylläkin muistelen molempia synnytyksiäni lämmöllä, mutta kyseinen tilanne itse on tilanne, josta voisin olla poissa

 

Synnytys kesti vain kokonaisuudessaan 3 tuntia joten aukesin todella nopeasti. Kipu oli hirvittävä, ei ole verrattavissa mihinkään aiemmin kokemaani enkä osaa verrata mihinkään. Sain epiduraalin joka vei kivut.

Ponnistusvaihe ei sattunut juuri yhtään. Ponnistamisen tarve oli ihan mieletön, en olisi uskonut että sellaista tarvetta on olemassa ja puskin voimain takaa. Ponnistus kesti 13 minuuttia. Vähän siinä kirpaisi kun vauvan pää tuli ulos.

Olin luullut että se ponnistusvaihe on pahin, mutta avautuminen oli yhtä helvettiä siihen asti kun sain puudutuksen.

Kerran siis olen vain synnyttänyt, siitä on 2 kuukautta niin on tuoreessa muistissa