Ruusutarha
Hei kaikki ihanat naiset!
Tarinani on kuin satukirjasta, ainakin yhtä värikäs. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kolmisen vuotta, meillä on oma talo ja 4kk ikäinen vauva. Kaikki tuntui olevan hyvin, olimme onnellisia tai minä ainakin. Noin viikko sitten aloin kärsimään kovista alamaha ja selkäsärky kivuista, myös kokoajan oli alituinen pissaamisen tarve! Pissanäytteet otettiin ja verikokeet...mitään ei löytynyt. Eräänä yönä sitten kivut menivät niin pahaksi että jouduin ambulanssilla sairaalaan. Muutamia päiviä sitten sain kuulla järkyttävän uutisen, minulla on KLAMYDIA!
Tiesin etten minä ole voinut saada sitä kuin mieheltäni ja silmissäni näin jo kuinka muutto auto tulee pihaamme ja yhteinen elämämme on ohitse. Tunsin myös hirveää häpeän tunnetta sairaalassa, tavallaan häpesin myös mieheni puolesta. Täristen ja itkien soitin miehelleni tivaten mitä hän oli mennyt tekemään. Ensin tuli kielto, "en varmasti ole pettänyt". Seuraavaksi kommentti "No olen hairahtanut kerran, mutta se tapahtui -09 vuoden lopulla". En osannut oikein sanoa mitään, mieheni oksetti niin minua. Paniikin vallassa soitin neuvolaan ja utelin milloin minulta on viimeksi otettu ns. puhtaat sukupuolitauti testit ja vastaus oli elokuussa -09. Tämän jälkeen raskauden alku vaiheilla eli huhtikuussa -11 minulta oli otettu rutiinin omaisesti kaikki testit joissa jo klamydia näkyi positiivisena. Itse vain en raskauden huumassa huomannut kysyä testien tuloksia ja neuvolan tätikin oli unohtanut katsoa ne. Täten olen siis sairastanut klamydiaa koko raskauden ajan tietämättä mitään! Lapsi syntyi onneksi sektiolla ja hän välttyi tartunnalta (luojalle kiitos).
Saimme lääkekuurit tautiin, mutta oireilut jatkunee vieläkin, mahani on kipeä ja pissan tarve jatkuva. Ensi viikolla menen isompaan sairaalaan ultraan. Päässäni pyörii ajatukset mitä tauti onkaan saanut kehossani aikaan ja voiko se olla jotain vakavaa.
Kihlasormukseni makaa hyllyn päällä... mieheni anoo anteeksi antoa. Mitä ihmettä tulevan pitää? Annanko anteeksi...en voi. Muutanko pois? Miten ihmeessä pärjään?. Tunnekuohu ja raivon valta sisälläni ovat sanoin kuvaamatonta. Elämä on kuin ruusutarhaa...kukat kauniita mutta piikit niin pisteleviä...
Tarinani on kuin satukirjasta, ainakin yhtä värikäs. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kolmisen vuotta, meillä on oma talo ja 4kk ikäinen vauva. Kaikki tuntui olevan hyvin, olimme onnellisia tai minä ainakin. Noin viikko sitten aloin kärsimään kovista alamaha ja selkäsärky kivuista, myös kokoajan oli alituinen pissaamisen tarve! Pissanäytteet otettiin ja verikokeet...mitään ei löytynyt. Eräänä yönä sitten kivut menivät niin pahaksi että jouduin ambulanssilla sairaalaan. Muutamia päiviä sitten sain kuulla järkyttävän uutisen, minulla on KLAMYDIA!
Tiesin etten minä ole voinut saada sitä kuin mieheltäni ja silmissäni näin jo kuinka muutto auto tulee pihaamme ja yhteinen elämämme on ohitse. Tunsin myös hirveää häpeän tunnetta sairaalassa, tavallaan häpesin myös mieheni puolesta. Täristen ja itkien soitin miehelleni tivaten mitä hän oli mennyt tekemään. Ensin tuli kielto, "en varmasti ole pettänyt". Seuraavaksi kommentti "No olen hairahtanut kerran, mutta se tapahtui -09 vuoden lopulla". En osannut oikein sanoa mitään, mieheni oksetti niin minua. Paniikin vallassa soitin neuvolaan ja utelin milloin minulta on viimeksi otettu ns. puhtaat sukupuolitauti testit ja vastaus oli elokuussa -09. Tämän jälkeen raskauden alku vaiheilla eli huhtikuussa -11 minulta oli otettu rutiinin omaisesti kaikki testit joissa jo klamydia näkyi positiivisena. Itse vain en raskauden huumassa huomannut kysyä testien tuloksia ja neuvolan tätikin oli unohtanut katsoa ne. Täten olen siis sairastanut klamydiaa koko raskauden ajan tietämättä mitään! Lapsi syntyi onneksi sektiolla ja hän välttyi tartunnalta (luojalle kiitos).
Saimme lääkekuurit tautiin, mutta oireilut jatkunee vieläkin, mahani on kipeä ja pissan tarve jatkuva. Ensi viikolla menen isompaan sairaalaan ultraan. Päässäni pyörii ajatukset mitä tauti onkaan saanut kehossani aikaan ja voiko se olla jotain vakavaa.
Kihlasormukseni makaa hyllyn päällä... mieheni anoo anteeksi antoa. Mitä ihmettä tulevan pitää? Annanko anteeksi...en voi. Muutanko pois? Miten ihmeessä pärjään?. Tunnekuohu ja raivon valta sisälläni ovat sanoin kuvaamatonta. Elämä on kuin ruusutarhaa...kukat kauniita mutta piikit niin pisteleviä...