V
vieraana
Vieras
Suruissani tässä istun ja mietin asioita. Miksi ystävät jättävät ja unohtavat? Miksi ihminen erakoituu muusta maailmasta lasten syntymän myötä?Sillonhan niitä ystäviä juuri tarvisi, apua, juttuseuraa, tukea. omakohtasesti on käyny niin ikävästi että olin nuori kun ensimmäisen lapsen sain ja silloiset ystävät ei ymmärtäneet mun valintaa perustaa perhe, vaan tuomitsivat ja jättivät. Muutamaan ystävään olen yrittäny pitää yhteyttä kynsin ja hampain. Vaikeaa se kyllä on, kun ollaan ihan ku eri planeetalta. Elämäntilanteet ovat niin täysin erinlaiset, että nykyään ei meinaa edes yhteisiä mielenkiinnon kohteita löytyä.
Vuosien saatossa on matkanvarrelle jäänyt yksi jos toinenkin ihminen, koska arvomaailmamme ovat olleet ihan täydellisen erilaiset. Vuosia olin se kiltti joka antoi aina lopulta periksi. Juuri se joka painoi villaisella kaikki loukkaukset, eikä koskaan sanonut suoraan asioita. Pelkäsin että jos sanon mielipiteeni, asiasta loukkaannutaan ja taas minut jätetään.
Jostain kuitenkin sain voimaa siihen että uskalsin tuoda omat mielipiteeni esille, tarkoitukseni ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut tuomita. Todeta vain, että asioista voi ajatella myös toisin. Siinähän sitten kävi juuri niin kuin olin pelännyt, ihmiset suuttuivat eriävistä ajatuksistani ja ottivat ne henkilökohtaisina hyökkäyksinä.
Aluksi sovittelin vanhaan tapaan ja jopa peruinkin sanomisiani jotta en jäisi yksin.
Säälittävää, vai mitä. Mutta sitä on valmis tekemään melkeimpä mitä tahansa että sinut hyväksytään ja olet osa yhteisöä.
Sitten minä päätin että nyt tämä mielistely saa loppua ja siihen loppui todella moni tuttavuus. Osaa pidin ystävinä, osaa kavereina, mutta osottautuivatkin vain joksikin. En tiedä miksi?
Onko sii ainoa tapa saada ihmiset pysymään luonasi ja ystävinä vain se että teet kuten hekin tekevät ja ajattelet asioista samanlailla kuin muutkin?
Onko kenelläkään reseptiä? Kenenkään kynnysmatoksi en kuitenkaan enää suostu!
Vuosien saatossa on matkanvarrelle jäänyt yksi jos toinenkin ihminen, koska arvomaailmamme ovat olleet ihan täydellisen erilaiset. Vuosia olin se kiltti joka antoi aina lopulta periksi. Juuri se joka painoi villaisella kaikki loukkaukset, eikä koskaan sanonut suoraan asioita. Pelkäsin että jos sanon mielipiteeni, asiasta loukkaannutaan ja taas minut jätetään.
Jostain kuitenkin sain voimaa siihen että uskalsin tuoda omat mielipiteeni esille, tarkoitukseni ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut tuomita. Todeta vain, että asioista voi ajatella myös toisin. Siinähän sitten kävi juuri niin kuin olin pelännyt, ihmiset suuttuivat eriävistä ajatuksistani ja ottivat ne henkilökohtaisina hyökkäyksinä.
Aluksi sovittelin vanhaan tapaan ja jopa peruinkin sanomisiani jotta en jäisi yksin.
Säälittävää, vai mitä. Mutta sitä on valmis tekemään melkeimpä mitä tahansa että sinut hyväksytään ja olet osa yhteisöä.
Sitten minä päätin että nyt tämä mielistely saa loppua ja siihen loppui todella moni tuttavuus. Osaa pidin ystävinä, osaa kavereina, mutta osottautuivatkin vain joksikin. En tiedä miksi?
Onko sii ainoa tapa saada ihmiset pysymään luonasi ja ystävinä vain se että teet kuten hekin tekevät ja ajattelet asioista samanlailla kuin muutkin?
Onko kenelläkään reseptiä? Kenenkään kynnysmatoksi en kuitenkaan enää suostu!