Perheemme ei ole sellainen, kun unelmissani aikoinaan haaveilin. Ei sitä rauhallista naapurinpoikaa ja rauhallisia lapsia, eikä sitä aina kärsivällistä äitiä etenkään.
Mutta hyvä meidän on silti.
Mua niin nauratti tämä, monesti kun olen miettinyt että meidän perhe tosiaan kaipaisi sitä kärsivällistä ja hieman rauhallisempaa äitiä, vaan haaveeksi taitaa jäädä
Koska lapsihan tottelee ja ymmärtää, kun jaksaa puhua rauhallisesti. 
Mua naurattaa vieläkin se, kun esikoista odottaessani ja/tai esikoisen vauva-aikana olin ihan varma, etten tule menettämään hermoja äitinä.
Oli mullakin raskaana ollessa harhaluuloja omasta itsehillinnästäni vaan nopeesti ne koliikkihuudon myötä karisi, sen jälkeen olen vain purrut hampaita halki ja räjähdellyt aina välillä 
Siis tottakai
Siis härregyyd, eikö täällä olekaan kaikki muut niin täydellisiä äitejä :O Luojan kiitos
Eli hys hys, älä sano mitään niin illuusio pysyy yllä Tietenkin on, koska virheitäänhän ei missään nimessä saa myöntää. Ei se tarkoita etteikö niitä olisi, mutta voi teeskennellä muuta kun ei kellekään kerro
Siis tottakai
Etenkin väsyneenä menee hermot kyllä helpommin, mutta muuten on omat hermot onneksi vähän paremmat nykyään. Haaveilin rauhallisista lapsista, jotka leikkivät sulassa sovussa keskenään, sekin huvittaa nyt. "ÄÄÄÄÄITIIII, xxxx tuli TAAS häiritteen mun leikkejä", on nykyään melkein yleisin huuto täällä. 
Eli isosisko 5v hermostuu 3,5-vuotiaaseen pikkuveljeensä. 
Tietenkin on, koska virheitäänhän ei missään nimessä saa myöntää. Ei se tarkoita etteikö niitä olisi, mutta voi teeskennellä muuta kun ei kellekään kerro
Inhimillistä.
Eli rauha on kaukana täällä, mutta olen jotenkin hyväksynyt sen, että lapset ovat lapsia, enkä voi vaatia hienostunutta käytöstä. Käytöstapoja vaadin kyllä esim. kaupassa, kylässä, ruokapöydässä jne., mutta muuten hulinaa ja vilinää riittää. Olen oppinut nauttimaan lapsistani paremmin ja näkemään lasten ainutlaatuisuuden. Ehkä se johtuu siitä, että nyt eron jälkeen uuden miehen kanssa voin hyvin ja lasten- ja kodinhoito jakaantuu tasaisemmin. Ja kun lapset ovat isällään (kuten nytkin) saan kokea täyden hiljaisuuden myös ja huomaan, etten kyllä tällaista kestäisi pitempään.
Meillä ei tosin ole kuin 1 lapsi, mutta pian 2v kestänyt työ perhepäivähoitajana tuo jonkinlaista realiteettiä tähän arkeen. (Vaikka tietysti ihan eri juttu kuin useampi oma lapsi) mutta väitän tietäväni jotakin siitä arjen hulinasta. Ja meillä tuo ainokainekin oli koliikki-vauva+unihäiriöt sen päälle mikä jatkuu edelleen.. Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa. 
Mulla kuitenkin ikää vasta 21v. Tällä hetkellä ollaan tytön kanssa kahdestaan, ens kesänä/syksynä yhteenmuutto miespuolisen ystäväni kanssa ja sitten olis toiveena saada lisää lapsia Nykyään tuntuu siltä, että melkeinpä haluaisin pelkkiä tyttöjä mutta tottakai poikakin olisi tervetullut. Neljän lapsen sijaan 2-3 tuntuu realistisemmalta, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yksi lapsi kerrallaan on ehkä mun "motto" asian suhteen, mitään ehdottomia rajoja suuntaan tai toiseen ei ole.
Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa.
Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa. 
