Millaisen perheen olisit halunnut? Mitä sait?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Chala
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Perheemme ei ole sellainen, kun unelmissani aikoinaan haaveilin. Ei sitä rauhallista naapurinpoikaa ja rauhallisia lapsia, eikä sitä aina kärsivällistä äitiä etenkään.

Mutta hyvä meidän on silti.:)

Mua niin nauratti tämä, monesti kun olen miettinyt että meidän perhe tosiaan kaipaisi sitä kärsivällistä ja hieman rauhallisempaa äitiä, vaan haaveeksi taitaa jäädä :D
 
Niinhän se elämä jotenkin muokkaa ihmistä ja ns. ikävistäkin asioista voi kasvaa jotain uutta. Hienoa että esikoisellasi on alkanut koulu sujua! =) Meillä olisi kanssa koulunvalinta edessä kun eskari alkaa jo syksyllä, täytyy toivoa vaan että saa oikeat ratkaisut tehtyä ja pojalle löytyy hänen tarpeisiinsa sopiva koulu. Jotenkin pelottaa tutun ja turvallisen päiväkotimaailman hyvästeleminen, mutta silti jotenkin mielessä on se ajatus että tämä olisi omalla tavallaan käänne parempaan.

Ja todella, ne pienet edistysaskeleet ovat kyllä suuria ilonaiheita. Niin lapsille kuin vanhemmillekin.

Meillähän jäi perinteinen eskari väliin esikoisella kokonaan. 11-vuotinen oppivelvollisuus ja opiskelee dysfasialuokalla. Oli hirveän hankala päätös hakea ko. luokalle, mutta osoittautui kyllä oikeaksi ratkaisuksi. Luokalla on 8 oppilasta ja mahtava opettaja. :)
 
Mua niin nauratti tämä, monesti kun olen miettinyt että meidän perhe tosiaan kaipaisi sitä kärsivällistä ja hieman rauhallisempaa äitiä, vaan haaveeksi taitaa jäädä :D

Mua naurattaa vieläkin se, kun esikoista odottaessani ja/tai esikoisen vauva-aikana olin ihan varma, etten tule menettämään hermoja äitinä. :D Koska lapsihan tottelee ja ymmärtää, kun jaksaa puhua rauhallisesti. ;)
 
Mua naurattaa vieläkin se, kun esikoista odottaessani ja/tai esikoisen vauva-aikana olin ihan varma, etten tule menettämään hermoja äitinä. :D Koska lapsihan tottelee ja ymmärtää, kun jaksaa puhua rauhallisesti. ;)

Siis tottakai :laugh: Oli mullakin raskaana ollessa harhaluuloja omasta itsehillinnästäni vaan nopeesti ne koliikkihuudon myötä karisi, sen jälkeen olen vain purrut hampaita halki ja räjähdellyt aina välillä :(
 
Mä ajattelin teini-iässä, että alan katselemaan miehiä vakavassa mielessä vasta joskus kolmekymppisenä. Ei mulla perheestä varsinaisesti mitään haaveita ollut, mutta mietin joskus, että kaksi lasta voisi olla kiva. Halusin myös talon maalta, iiison puutarhan ja oman uran.

Noh, lopputulos on se, että löysin elämänkumppanini 19-vuotiaana parhaimpien ystävieni joukosta. Olin 22-vuotiaana aviossa ja samanikäisenä sain myös esikoisemme. Nyt olen 33-vuotias ja edelleen yhdessä mieheni kanssa, lapsia meillä on kolme. Lapsiluku on nyt täynnä. Talo- ja puutarhahaave on lähivuosina toteutumassa, meillä on jo maalla (kaupunkiin matkaa noin 5km) hehtaarin määräala. Urankin ehtinen vielä saamaan, sillä olen lukemassa uuteen ammattiin ja valmistun 1,5 vuoden päästä.
 
Tietenkin on, koska virheitäänhän ei missään nimessä saa myöntää. Ei se tarkoita etteikö niitä olisi, mutta voi teeskennellä muuta kun ei kellekään kerro ;) Eli hys hys, älä sano mitään niin illuusio pysyy yllä :D

Mie viihdyn taas nykyään täällä ihan vaan sen takia, että vihdoinkin olen ymmärtänyt, että täällä suurin osa on juuri ihan "yhtä paskoja kuin mekin" mutta eivät sitä myönnä..:saint:
 
Siis tottakai :laugh: Oli mullakin raskaana ollessa harhaluuloja omasta itsehillinnästäni vaan nopeesti ne koliikkihuudon myötä karisi, sen jälkeen olen vain purrut hampaita halki ja räjähdellyt aina välillä :(

Inhimillistä. :) Etenkin väsyneenä menee hermot kyllä helpommin, mutta muuten on omat hermot onneksi vähän paremmat nykyään. Haaveilin rauhallisista lapsista, jotka leikkivät sulassa sovussa keskenään, sekin huvittaa nyt. "ÄÄÄÄÄITIIII, xxxx tuli TAAS häiritteen mun leikkejä", on nykyään melkein yleisin huuto täällä. :rolleyes: Eli isosisko 5v hermostuu 3,5-vuotiaaseen pikkuveljeensä. ;)

Eli rauha on kaukana täällä, mutta olen jotenkin hyväksynyt sen, että lapset ovat lapsia, enkä voi vaatia hienostunutta käytöstä. Käytöstapoja vaadin kyllä esim. kaupassa, kylässä, ruokapöydässä jne., mutta muuten hulinaa ja vilinää riittää. Olen oppinut nauttimaan lapsistani paremmin ja näkemään lasten ainutlaatuisuuden. Ehkä se johtuu siitä, että nyt eron jälkeen uuden miehen kanssa voin hyvin ja lasten- ja kodinhoito jakaantuu tasaisemmin. Ja kun lapset ovat isällään (kuten nytkin) saan kokea täyden hiljaisuuden myös ja huomaan, etten kyllä tällaista kestäisi pitempään. :D
 
Tietenkin on, koska virheitäänhän ei missään nimessä saa myöntää. Ei se tarkoita etteikö niitä olisi, mutta voi teeskennellä muuta kun ei kellekään kerro ;) Eli hys hys, älä sano mitään niin illuusio pysyy yllä :D

Juup. Ja kannattaa pitää varansa sen suhteen mitä kertoo. Yksikin pikkuvirhe voi saada aikaan piiiitkän ketjun jonka jälkeen sinut aina muistetaan juuri siitä nimenomaisesta asiasta! :whistle:

Ja juu, itselläni se illuusio kaikenkattavasta kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta lasten kanssa kesti läpi esikoisen vauvavuoden mutta kuopus jo pian pisti elämän uusiksi. Tämän päivän tilannetta en olisi osannut edes kuvitella etukäteen... :D
 
Inhimillistä. :) Etenkin väsyneenä menee hermot kyllä helpommin, mutta muuten on omat hermot onneksi vähän paremmat nykyään. Haaveilin rauhallisista lapsista, jotka leikkivät sulassa sovussa keskenään, sekin huvittaa nyt. "ÄÄÄÄÄITIIII, xxxx tuli TAAS häiritteen mun leikkejä", on nykyään melkein yleisin huuto täällä. :rolleyes: Eli isosisko 5v hermostuu 3,5-vuotiaaseen pikkuveljeensä. ;)

Eli rauha on kaukana täällä, mutta olen jotenkin hyväksynyt sen, että lapset ovat lapsia, enkä voi vaatia hienostunutta käytöstä. Käytöstapoja vaadin kyllä esim. kaupassa, kylässä, ruokapöydässä jne., mutta muuten hulinaa ja vilinää riittää. Olen oppinut nauttimaan lapsistani paremmin ja näkemään lasten ainutlaatuisuuden. Ehkä se johtuu siitä, että nyt eron jälkeen uuden miehen kanssa voin hyvin ja lasten- ja kodinhoito jakaantuu tasaisemmin. Ja kun lapset ovat isällään (kuten nytkin) saan kokea täyden hiljaisuuden myös ja huomaan, etten kyllä tällaista kestäisi pitempään. :D

Mekin miehen aknssa yhtenä iltana tuossa juuri todettiin että tämän päivän versio "rauhalliselle ja hmukavasti menneelle päivälle" voi tosissaan olla jotain vähän muuta mitä ajateltiin sen tarkoittavan ennen lapsia. Tai näiden ollessa ihan pieniä.

Toisaalta työ dementoituneiden vanhusten parissa ja tämä kotiarki ovat jollain lailla tukeneet toisiaan. Enää ei niin hirveästi ylläty mistään mitä asukkaat tai lapset saavat päähänsä ja osaa jättää turhat turhat nipotukset pois. Samalla kun myöntää itselleen ettei kaikki suinkaan mene aina niin mitä kuvitteli aikanaan koulussa tai lapsista haaveillessa.
 
Mekin miehen aknssa yhtenä iltana tuossa juuri todettiin että tämän päivän versio "rauhalliselle ja hmukavasti menneelle päivälle" voi tosissaan olla jotain vähän muuta mitä ajateltiin sen tarkoittavan ennen lapsia. Tai näiden ollessa ihan pieniä.

Toisaalta työ dementoituneiden vanhusten parissa ja tämä kotiarki ovat jollain lailla tukeneet toisiaan. Enää ei niin hirveästi ylläty mistään mitä asukkaat tai lapset saavat päähänsä ja osaa jättää turhat turhat nipotukset pois. Samalla kun myöntää itselleen ettei kaikki suinkaan mene aina niin mitä kuvitteli aikanaan koulussa tai lapsista haaveillessa.

Juu sekin, että kun hyväksyy oikeasti tilanteen ja lakkaa tosiaan turhan taistelun kohti muka-täydellisyyttä, saa rentoutumaan. Mulla oli joskus pipo hirveän tiukalla, jos asiat ei menny kuten halusin. Jo oman itteni takia otan rennommin, mutta ennen kaikkea lasten. Esikoisen suhteen huomaan olevani yhä liian tiukka kyllä. Perheneuvolassa tuosta puhuttiin ja sosiaalityöntekijä mainitsi, että tiukkuus luultavasti johtuu siitä, että olen niin huolissani esikoisesta, että pelkään, että se "kasvaa kieroon" ilman jatkuvaa vahtimista ja oikomista. On ollut helpotus, kun opin hyväksymään virheeni kasvattajana ja että kun virheitä löydän, en niitä paisuttele enää. Eli lapsi ei ole pilalla, jos saa vaikkapa joskus valvoa vähän pitempään jne. :D
 
Mekin miehen aknssa yhtenä iltana tuossa juuri todettiin että tämän päivän versio "rauhalliselle ja hmukavasti menneelle päivälle" voi tosissaan olla jotain vähän muuta mitä ajateltiin sen tarkoittavan ennen lapsia. Tai näiden ollessa ihan pieniä.

Toisaalta työ dementoituneiden vanhusten parissa ja tämä kotiarki ovat jollain lailla tukeneet toisiaan. Enää ei niin hirveästi ylläty mistään mitä asukkaat tai lapset saavat päähänsä ja osaa jättää turhat turhat nipotukset pois. Samalla kun myöntää itselleen ettei kaikki suinkaan mene aina niin mitä kuvitteli aikanaan koulussa tai lapsista haaveillessa.

Juuh. :D Meillä ei tosin ole kuin 1 lapsi, mutta pian 2v kestänyt työ perhepäivähoitajana tuo jonkinlaista realiteettiä tähän arkeen. (Vaikka tietysti ihan eri juttu kuin useampi oma lapsi) mutta väitän tietäväni jotakin siitä arjen hulinasta. Ja meillä tuo ainokainekin oli koliikki-vauva+unihäiriöt sen päälle mikä jatkuu edelleen..
Mutta on tämä kaikki silti tosi ihanaa kun kokonaisuutta ajattelee:heart:
 
Tää on ihana ketju. :D Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa.

Oikeesti, mistä ja miten te löysitte nuo ahaa-elämyksenne?
 
Olisin halunnut älykkään, mieluiten akateemisesti suuntautuneen naisen puolisokseni. Meillä olisi neljä lasta, molemmat olisivat saaneet olla raskaana ja synnyttää, ettei kummankaan tarvitsisi uhrata kohtuuttomasti omaa uraansa. Meillä olisi ollut rivaripätkä Espoossa. Lapsia olisi ollut molempia, tyttöjä ja poikia.

No, voisihan tuo vielä periaatteessa toteutuakin :D Mulla kuitenkin ikää vasta 21v. Tällä hetkellä ollaan tytön kanssa kahdestaan, ens kesänä/syksynä yhteenmuutto miespuolisen ystäväni kanssa ja sitten olis toiveena saada lisää lapsia :) Nykyään tuntuu siltä, että melkeinpä haluaisin pelkkiä tyttöjä mutta tottakai poikakin olisi tervetullut. Neljän lapsen sijaan 2-3 tuntuu realistisemmalta, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yksi lapsi kerrallaan on ehkä mun "motto" asian suhteen, mitään ehdottomia rajoja suuntaan tai toiseen ei ole.

Ennen myös kuvittelin, että lapsia kannattaisi tehdä tehokkaasti, mahdollisimman pienellä ikäerolla. Nyt taas tahdon, että lasten välillä on VÄHINTÄÄN 3v, mielellään 4-5v.
 
[QUOTE="jii";22543966]Tää on ihana ketju. :D Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa.

Oikeesti, mistä ja miten te löysitte nuo ahaa-elämyksenne?[/QUOTE]

Itellä ehkä sekin vaikutti, kun mietin omaa lapsuuttani. Ei mua jatkuvasti komenneltu, sain olla pösilö, ei multa odotettu liikoja. Ja aloin miettiä sitä, miltä lapsesta tuntuu, kun äiti huomauttelee sanomisista ja tekemisistä niin usein. Itseluottamushan siinä heikkenee, tulee sellainen tunne, ettei tee ikinä oikein. Esikoisen kohdalla tosiaan vielä treenattavaa, mutta kyllä tää tästä. :)
 
[QUOTE="jii";22543966]Tää on ihana ketju. :D Mä taistelen niin kovasti myös tuon oman nipottamiseni kanssa. Tiedän, että mun pitäisi relata äitinä. Mutta kun kasvattaa kolmea poikaa (nyt 11v, 8v ja 4v), niin jotenkin on ollut sellanen fiilis, että alusta lähtien on pidettävä ohjat kunnolla käsissä. Meidän poikamme käyttäytyvät kyllä hyvin joka paikassa ja koulussa pärjäävät upeasti, mutta mä vaan nipotan. Jotenkin pitäisi päästä siihen pisteeseen, että voisi noiden antaa olla vähän vapaammin kotioloissa ja luottaa siihen, että kyllä niille järkeäkin on päähän tarttunut. Se vaan on vaikeaa, kun olen itseäni kohtaankin aina ollut niin mahdottoman tiukka ja vaativa.

Oikeesti, mistä ja miten te löysitte nuo ahaa-elämyksenne?[/QUOTE]

Mä en tiedä olenko vieläkään kokenut mitään kunnollista ahaa-elämystä, ainakaan se ei ikinä tunnu jatkuvan kauhean pitkään.. Mutta jotenkin pari kertaa vaan tajunnut vähän syvemmin sen että miksi turhaan stressata asioista joista ei tosiaankaan kannata, ei ole mitään hyötyä. Mä olen tosi nipo tietyissä asioissa, joista sitten taas ei käytännön elämässä ole mitään hyötyä. Mitä haittaa siitä oikeasti on että jättää tänään imuroinnin väliin, tai mitä hyötyä siitä muka on että imuroin ja vittuunnun siitä niin että sitten tiuskaisen tiellä olevalle lapselle jotain. Tällaisia sitä pohdiskelee..

Mulla on vielä niin pienet muksut että en tajua miten ihmeessä selviän kun ne ovat isompia ja vaativampia. Toisaalta olen tyytyväinen että olen näitä pienimuotoisia ahaa-elämyksiä saanut jo nyt, niin mulla on sitten aikaa työstää ongelmiani niin en sitten ehkä ihan täydellisesti hajoa noiden kasvaessa :)
 

Yhteistyössä