Miksi miehet aina vaihtavat minut toiseen?

[Samassa veneessä]

No hänen käytöksensä juuri antoikin helposti ymmärtää, että silläkin suunnalla olisi jotain kiinnostusta, ja antaa edelleen. Eivät kaverit noin käyttäydy, ja jotenkin olin myös erityisasemassa. Sen takia tilanne onkin niin hankala, enkä voi olla samassa seurassa rennosti. (Meillä on paljon yhteisiä kavereita, joiden kautta tulemme tapaamaan tulevaisuudessakin, joten asia vaivaa minua.) Olenpahan ainakin oppinut tästä sen, ettei kannata tehdä minkäänsorttisia aloitteita miehiä kohtaan, vaikka he kuinka katselisivat sillä silmällä. Sori vain kaikki ujot miehet.

Lisäksi hänessä on myös monia hyviä piirteitä, joita en tässä ala luettelemaan. Esimerkiksi luotan häneen tietyissä asioissa enemmän kuin muihin, ja valitsin hänet jopa työpariksi erääseen juttuun, vaikka emme puhuneetkaan vapaa-ajalla, koska tiesin hänen huolehtivan osastaan. Hän myös pyrki aina antamaan itsestään minulle hyvän kuvan, halusi tehdä asioita selväksi, etten vain ajattelisi hänestä pahaa (vaikka se ei olisi edes tullut mieleenikään). Siksi minua vähän huolestuttaakin tuo suhde, tuntuu ettei hän siinä voi kasvaa koskaan aikuiseksi. (Aikaisemmin hän ei nimittäin koskaan koskenut minua sopimattomasti ja käyttäytyi muutenkin herrasmiesmäisesti.) Hän kuitenkin oli pitkään myös kaverini, ja hänessä olisi ainesta parempaankin. En tosin usko, että suhde tulee kestämään, mutta meidän välejämme heidän eronsakaan tuskin enää korjaisi. En nimittäin osaa kunnioittaa enää heitä kumpaakaan.

 

[ri_hanna]

"Haluaisinpahan vain ymmärtää, mikä saa miehen valitsemaan toisen, kun meidän välillämme oli muidenkin mielestä "jotain", antamatta meille edes mahdollisuutta. "- Jos teidän suhteessanne olisi ollut jotain, niin tuskin mies olisi lähtenyt ja alkanut seurustella toisen kanssa. Ehkä toivoisit asian olevan näin, niin haluat analysoida asian noin. Se on luonnollista, koska olet asiasta varmasti pettynyt ja olisit toivonut muuta. Miehet voivat olla sellaisiakin, että kaikki ei julkisesti osoita hellyyden osoituksia, varsinkin jos ex on paikalla. Kuitenkin totuus on se, että henkilö x ei voi olla "se oikea" henkilölle y, jos molemmat eivät tunne niin. Vaikka ero olisi tullutkin, niin mies olisi varmasti tullut luoksesi takaisin, jos olisi sinua kaivannut. Täytyy vaan jatkaa elämää, sellaisia on kukkoja kuin kanojakin, joten luulisi jossain vaiheessa sopivan tulevan vastaan, joka rakastaa sinua yli kaiken

 

[Tässä syy]

No hänen käytöksensä juuri antoikin helposti ymmärtää, että silläkin suunnalla olisi jotain kiinnostusta, ja antaa edelleen. Eivät kaverit noin käyttäydy, ja jotenkin olin myös erityisasemassa. Sen takia tilanne onkin niin hankala, enkä voi olla samassa seurassa rennosti. (Meillä on paljon yhteisiä kavereita, joiden kautta tulemme tapaamaan tulevaisuudessakin, joten asia vaivaa minua.) Olenpahan ainakin oppinut tästä sen, ettei kannata tehdä minkäänsorttisia aloitteita miehiä kohtaan, vaikka he kuinka katselisivat sillä silmällä. Sori vain kaikki ujot miehet.

Jos ymmärrän oikein olet siis jo tehnyt jonkinmoisen aloitteen tuon miehen suhteen, joten hänelle ei liene epäselvää että olit kiinnostunut. Ja tulos summa summarum on se että sen sijaan että seurustelisi sinun kanssasi, hän seurustelee tuon toisen naisen kanssa ja tyytyy vilkuilemaan sinua ja läpsyttelemään sinua pepulle.

Kaiken kaikkiaan tuo kertoo että hän voi olla sinusta jollain tasolla kiinnostunut mutta on kiinnostuneempi nykyisestään koska he seukkaavat ja te ette. Ehkä sinun kiinnostuksesi imarteli häntä ja sinua pidetään sivussa lämpimänä kaiken varalta. En oikein ymmärrä miten tuon voisi tai haluaisi jotenkin muulla tavalla selittää.

Minusta edelleekin mies joka käyttäytyy noin epäkunnioittavasti sekä sinua että nykyistään kohtaan ei edes ole varteenotettava sulhaskandidaatti. Jatka matkaa.

 

[Samassa veneessä]

Huoh, tämä menee jankkaamiseksi. Siis hänhän niitä erilaisia aloitteita teki, minä en yleensä niitä huomioinut (koska oli sanonut monta kertaa, ettei ollut kiinnostunut, ja laskin ne humalaisen yrityksiksi), mutta silloin ne eivät niin haitanneet, koska en ainakaan tiennyt hänen seurustelevan. Hän teki varsin vahvoja aloitteita vielä silloinkin, kun oli tavannut tämän tyttöystävän ja nainen alkanut jahtaamaan miestä. En silloin, enkä myöhemminkään, ole nähnyt heidän välillään kerta kaikkiaan mitään, siis miehen puolelta. Ja tunnen monia hänen naiskavereitaankin ja tiedän, millainen hän on heidän seurasssaan. Enkä myöskään usko, että mies jotenkin arkailisi minua, koska ei vain ole mitenkään sen tyyppinen ja on tehnyt "ne pakolliset eleet", mutta ei siis mitään ylimääräistä ja vapaaehtoista. Minä myöskin istuin heitä vastapäätä ja ihmettelin miehen ilmeettömyyttä, teki tyttöystävä mitä tahansa, niin vastineeksi ei tullut ei hymyä, ei vilkaisua, ei mitään noteeraamista, tai korkeintaan jotain negatiivista, kääntymistä poispäin tms. Tämä minua kaikista eniten ihmetyttää noin yleisestikin. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku todistanut vastaavaa käytöstä, ja onko siihen jotain syytä.

Joudumme tosiaan vielä tapaamaan toisiamme ehkä pienissäkin ryhmissä, ja hän liittyy muistoissani todella isoihin asioihin, joten en todellakaan voi vain unohtaa häntä. Olisi huomattavasti helpompaa, jos hän löytäisi jonkun naisen, josta todella välittäisi, silloin hän ehkä ei enää tuijottaisi minua niin tiiviisti. (Tätä toivoin jo kuullessani tästä suhteesta, mutta en vain ole saanut itseäni vakuutettuani asiasta, koska vaistoni sanoo toista.) On myös minun luonteelleni raskasta jättää hänet täysin huomiotta, sillä se vaikeuttaa jo sosiaalisuuttani.

 

[minäkin]

Huoh, tämä menee jankkaamiseksi. Siis hänhän niitä erilaisia aloitteita teki, minä en yleensä niitä huomioinut (koska oli sanonut monta kertaa, ettei ollut kiinnostunut, ja laskin ne humalaisen yrityksiksi), mutta silloin ne eivät niin haitanneet, koska en ainakaan tiennyt hänen seurustelevan. Hän teki varsin vahvoja aloitteita vielä silloinkin, kun oli tavannut tämän tyttöystävän ja nainen alkanut jahtaamaan miestä. En silloin, enkä myöhemminkään, ole nähnyt heidän välillään kerta kaikkiaan mitään, siis miehen puolelta. Ja tunnen monia hänen naiskavereitaankin ja tiedän, millainen hän on heidän seurasssaan. Enkä myöskään usko, että mies jotenkin arkailisi minua, koska ei vain ole mitenkään sen tyyppinen ja on tehnyt "ne pakolliset eleet", mutta ei siis mitään ylimääräistä ja vapaaehtoista. Minä myöskin istuin heitä vastapäätä ja ihmettelin miehen ilmeettömyyttä, teki tyttöystävä mitä tahansa, niin vastineeksi ei tullut ei hymyä, ei vilkaisua, ei mitään noteeraamista, tai korkeintaan jotain negatiivista, kääntymistä poispäin tms. Tämä minua kaikista eniten ihmetyttää noin yleisestikin. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku todistanut vastaavaa käytöstä, ja onko siihen jotain syytä.

Joudumme tosiaan vielä tapaamaan toisiamme ehkä pienissäkin ryhmissä, ja hän liittyy muistoissani todella isoihin asioihin, joten en todellakaan voi vain unohtaa häntä. Olisi huomattavasti helpompaa, jos hän löytäisi jonkun naisen, josta todella välittäisi, silloin hän ehkä ei enää tuijottaisi minua niin tiiviisti. (Tätä toivoin jo kuullessani tästä suhteesta, mutta en vain ole saanut itseäni vakuutettuani asiasta, koska vaistoni sanoo toista.) On myös minun luonteelleni raskasta jättää hänet täysin huomiotta, sillä se vaikeuttaa jo sosiaalisuuttani.

Minä olen elänyt juuri muutama tunti sitten vastaavanlaisen tilanteen miehenä. Jossa minua jahdattiin ja olin todella vaivaantunut. Ratkaisin tilanteen niin, että en mennyt jahtaajani mukaan, vaan tutustuin siihen ihmiseen, johon halusinkin tutustua. Hänkin tunsi kiinnostusta minua kohtaan. Tämän oman kokemukseni puolesta luulen niin, että se mies on kiinnostunut vain sinusta, mutta jostain syystä hän ei pystynyt tai halunnut vastustaa toisen läntelyä. Eli aika sekaisin tilanne jo on. Ehkä kannattaisi odottaa hetki ja katsoa mitä tapahtuu ilman, että itse menee siihen millään tavalla mukaan.

 

[Huoh täälläkin]

Mies on siis tehnyt aloitteita, ei arkaile sinua mutta tällä hetkellä seurustelee toisen kanssa josta ei näy välittävän ja luo sinuun kaipaavia katseita.

No viimeinen johtopäätökseni on sitten että mies on joko narussa vietävä pässi joka tunteistaan välittämättä menee kiltisti ensimmäisen naisen mukaan joka hänen perässään juoksee, tai sitten hän on masokisti joka rakastaa palavasti salaa sinua mutta seurustelee itselleen tyhjänpäiväisen ihmisen kanssa tuottaakseen itselleen maksimaalista kärsimystä. Itse en ole vielä tavannut yhtään noin outoa miestä mutta kaikkihan on mahdollista.

Mikset sitten kysy mieheltä suoraan että miksi tuijottaa sinua, onko hän rakastunut sinuun vai mikä on. Sano että se on sinusta kiusallista hänen tyttöystävänsä läsnäollessa, ja käske joko lopettaa pällistely tai tunnustaa suuri rakkautensa sinulle ja lempata nykyinen.

 

[kuulostat]

Mistä johtuu, että kaikki suhteeni päättyvät siihen, että mies löytää jonkun toisen jonka vuoksi minut jättää?

Näin on käynyt kaikkien kolmen seurustelusuhteeni kanssa. Kaksi suhteista kesti n. 1,5 v ja pisin lähes 5 v.

Olen 26-vuotias nainen. Olen suorittanut toistaiseksi alemman korkeakoulututkinnon, ja minulla on kunnianhimoa opiskelu- sekä työelämää kohtaan. Minulla on monia harrastuksia, taitoja ja kiinnostuksenkohteita. Pidän esimerkiksi taiteista ja matkailusta, osaan kutoa villasukat, soittaa kitaraa ja leipoa erinomaisia suklaakakkuja. Seuraan aikaani ja luen paljon. Elämänkatsomukseltani olen hyvin suvaitsevainen, ja olen opiskellut ja työskennellyt paljon kansainvälisissä ympyröissä sekä erityisryhmien parissa. En pidä itseäni tylsimyksenä tai sellaisena jonka olisi vaikea tuoda itseään esille. Huumorintajuni on yksi niistä asioista joista olen saanut vuosien varrella eniten kehuja.

Olen ihminen joka viihtyy parhaiten pienemmän läheisistä ystävistä koostuvan piirin seurassa, kuin suuren vähemmän tutuista ihmisistä koostuvan lauman parissa. En ole kuitenkaan ujo. Ehkä nämä seurustelusuhteissani kokemani asiat yhdistettynä lapsuuden ja teini-iän kokemuksiin koulukiusatuksi tulemisesta ovat saaneet minut hieman varovaiseksi sen suhteen, keiden kanssa haluan elämäni jakaa. Tämä ei silti tarkoita sitä että olisin tyly ihmisille. Olen vain aluksi tarkka sen suhteen, kenet päästän lähelleni, ja paljonko annan itsestäni. Kun opin tuntemaan jonkun ihmisen paremmin, olen hyvin lojaali ja uskollinen ystävä. Käyn mielelläni ulkona, mutta baari-illoista ei saa tulla itseisarvo, vaan muitakin vapaa-ajanviettotapoja pitää olla. Taustani on sellainen, että olen hyvin pieneltä paikkakunnalta kotoisin, ja minulla ei ole koskaan ollut sellaista "kaverien turvaverkostoa" taustalla. Olen siis tottunut siihen, että aina ei ole ketään kenelle soittaa. Tämä on ollut sekä vahvuus, että heikkous.

Ulkonäöltäni olen melko persoonallinen. Vaatteissani pyrin noudattamaan omaa tyyliäni ja hyvää makua. Minulla on paljon kirpputorilta hankittuja ja itse tehtyjä vaatteita. Piirteeni eivät ole tavanomaiset tai missityyppiset, vaan edustan pikemminkin sitä persoonallista naistyyppiä, kuten vaikkapa Stefani "Gaga" Germanotta, Juliette Lewis tai Amy Winehouse. Ulkonäköni leimallisimpia piirteitä on se, että olen hyvin pienikokoinen ja siro, mutten sentään ihan lyhytkasvuinen. Kaikki naiset, joihin minut on "vaihdettu" ovat olleet minua huomattavasti pidempiä.

Minua ihmetyttää, miksi minulle aina tuntuu käyvän niin? Exät eivät ole koskaan asiaa sen kummemmin selittäneet. Yksi sanoi vain "löytäneensä sielunkumppaninsa" toisesta naisesta, ja toinen taas perusteli asiaa hyvin pitkälti sellaisilla asioilla, jotka johtuivat aiemmin samana vuonna kokemastani kiireisestä elämänvaiheesta (valmistumisesta). Tunnen olevani jotenkin vastenmielinen, tylsä ja ei-toivottu. Pitäisikö minun lopettaa lukeminen ja alkaa katsoa enemmän TV:tä, panostaa nykyistä enemmän meikkaamiseen, kasvattaa kuppikokoa parilla koolla ja alkaa käyttää minihameita ja olkapäät paljastavia paitoja, jotta kelpaisin?
Kukaan ei tunnu arvostavan esimerkiksi sitä, miten paljon musiikki minulle merkitsee, tai tapaani ilahduttaa toista esim. leipomalla hänelle kakku.

Aina tapahtuu niin, että lähipiiriin ilmaantuu joku nainen, josta tiedän heti, että "tuo vie mieheni". Ja niin siinä sitten käy.

Kuulostaa vähän vuodatukselta, tiedän.

Mutta kysyisinkin siis naisilta, miten olette selättäneet asian, mikäli olette olleet samantapaisessa tilanteessa? Entä miten te, joilla on arvostava kumppani, olette onnistuneet hänet löytämään? Miehiltä kysyisin, että millaisiin asioihin kiinnitätte naisissa huomiota? Entä millaisia piirteitä arvostatte? Ja miksi haluaisitte vaihtaa seurustelukumppaninne lennosta toiseen?

Ja ylipäätään olisi kiva kuulla analyysiä tilanteesta.

älä muutu kenenkään miehen takia, ole ja pysy aina oma itsesi, ei miehet ole sen arvoisia että alottaisit leikkiä jotakin muuta mitä et ole.
Olet vielä nuori, kyllä se oikea Veikko tulee vielä sinua vastaan joka arvostaa sinua jonka kanssa synkkaa 100% sti.

bonnee! )

 

[Black Cherry]

Tänne on taas tullut monipuolisia ja ajatuksia herättäviä vastauksia, mistä kiitän.

Vaikka kuvaankin kirjoituksissani itseäni, ei se tarkoita sitä että tosielämässä ajatukseni pyörisivät vain minussa itsessäni. Kuitenkin vastaukset moniin pulmiin löytyvät itsestä, ja siksi joskus on ihan hyvä tutkiskella ja keskittyä hetki omaan itseensä.

Jos alkaisin kuvata miehiä täällä perusteellisesti, siihen ei riittäisi mikään palstatila. Mutta pähkinänkuoressa:

Ensimmäinen pitkäaikaisempi suhteeni oli, kun olin lukiossa. Mies oli minua kolmisen vuotta vanhempi. Hän oli kotoisin vielä minun kotipaikkakuntaanikin syrjäisemmästä paikasta, ja elänyt koko siihenastisen elämänsä tiiviisti siellä, pääsemättä edes matkustelemaan. Meidän seurustellessamme hän kävi vuoden mittaisen kansanopiston, ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan yliopistoon. Tuntui jotenkin siltä, että muutettuaan isoon kaupunkiin, hän jotenkin villiintyi, ja kontrolli lipesi käsistä. Aina aiemmin hänen vanhempansa olivat huolehtineet ihan kaikista käytännön asioista ruoanlaitosta pyykinpesuun ja sairautensa hoitoon, mutta nyt hän joutui tekemään nuo asiat itse. Hänellä olivat siis monet perusasiatkin aika pahasti rempallaan tuona ajanjaksona. Hän oli kansanopistossa ollessaan ystävystynyt tyttöön, jonka vuoksi minut sitten lopulta jätti - puhelimitse. Hän kihlautui ja muutti tytön kanssa yhteen kolme viikkoa eromme jälkeen. Olin tyrmistynyt ja syvästi loukattu. Hän väitti, ettei ollut pettänyt minua. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna hän oli monessa suhteessa ikäistään naiivimpi, ja varmasti helposti ylipuhuttavissa. Jos nainen vähänkin flirttaili hänelle, hän oli varmasti heti aivan "head over heels", eikä osannut lainkaan punnita asioita.

Toinen taas kärsi pahoista mt-ongelmista, joiden vuoksi suhteemme oli yhtä vuoristorataa. Henkisesti olimme tietyssä mielessä hyvin samanlaisia, mutta arkipäivän ongelmat olivat välillä hyvin raskaita kestää, kuten esimerkiksi hänen kyvyttömyytensä huolehtia perusasioista, kuten siivouksesta, kaupassakäynnistä jne. Minusta tuntui välillä, että olin sekä tyttöystävä, että omaishoitaja. Hän sai myös voimakkaita erityyppisiä kohtauksia, joiden aikana jouduin usein huolehtimaan jopa hänen turvallisuudestaan. Häneen ei myöskään voinut lainkaan luottaa, vaan teki ohareita jatkuvasti, ja meni minne mieli vei. Monessa suhteessa hyvin älykäs ja lahjakas kyllä. Hän jätti minut tekstiviestillä, ja aloitti myöhemmin seksisuhteen yhteisen tuttavamme kanssa. Kääntyi myöhemmin usein puoleeni, kun hänellä oli jotain ongelmia ihmissuhteissaan. Piti minua ilmeisesti sellaisena, jonka omat ihmissuhteet ovat niin köyhiä, että olisin aina varmasti tavoitettavissa, ja valmis ratkomaan toisten pulmia jo ihan silkkaa ikävystyneisyyttäni.

Kolmas oli aluksi hyvin vilpitön, rehellinen ja empaattinen. Hänessä oli sellaista kirkasotsaisuutta. Melko vaikea perhetausta, jonka ongelmia hän tuntui mielessään ratkovan, vaikka väittikin muuta. Hän muuttui suhteemme viimeisenä vuotena kovin meneväiseksi, ja laittoi usein baari-illat ja työn minun edelleni. Hän tuntuu ihannoivan ankaraa biletystä, ja pitää sitä jotenkin coolina, mikä oli minusta hyvin teinimäistä käytöstä hänen ikäiseltään. Pettikin minua. Minulla on krooninen gynekologinen sairaus, joka tekee seksistä välillä niin kivuliasta, etten halua sitä harrastaa. Mies ei pystynyt elämään tämän asian kanssa, vaan siis petti. Hän oli tehnyt niin jo aiemmassa suhteessaan. Hän perusteli pettämistä sillä, että "toteutti seksuaalisuuttaan" silloin kun me emme voineet harrastaa seksiä. Hän näki minut ilmeisesti jotenkin vajavaisena naisena sairauteni vuoksi, ja syytteli minua siitä, vaikka enhän minä sairaudelleni mitään voi. Hän käytti runsaasti päihteitä tuohon aikaan. Sitten hän ilmoitti, että haluaa eron, ja että on "voinut huonosti jo pidemmän aikaa". Välittömästi eron jälkeen hän alkoi seurustella hyvin erityyppisen naisen kanssa kuin minä. Tämä nainen on niin ylitsepursuavan seksuaalinen ja naisellinen, että se koettelee välillä jo käsitystä siitä, millaista pukeutumista ja käyttäytymistä pidetään yleisesti sopivana. Mies ei ollut sanallakaan ilmoittanut ajatuksistaan tai tuntemuksistaan minulle koko sen puolen vuoden aikana, vaan vain purskautti kaikki ilmoille, ja vieläpä sosiaalisen median välityksellä. Hän aloitti samalla kummallisen muutosten ketjun elämässään, ja muutti monia mielipiteitään, periaatteitaan ja tapojaan, jopa vähän oudosti. Siis jos esim. jonkun periaatteena olisi vaikka olla käyttämättä turkiksia, mutta yhtäkkiä hankkisikin minkkiturkin, vähän saman tyyppisesti.
Tunsin itseni syvästi loukatuksi. Tunsin jopa, että naiseuteni on kokenut kolauksen, ja etten ole oikea "nainen" sairauteni vuoksi, vaan jotenkin epäkelpo. Mies on jatkanut loukkaamistani eron jälkeenkin mm. laittamalla yhteiset tuttavamme kantelemaan tekemisistäni ja puheistani, väittämällä minua ongelmaiseksi ja kehottamalla hakeutumaan hoitoon, sekä levittämällä minusta perättömiä huhuja ja muutenkin mustamaalaamalla minua yhteisten tuttaviemme silmissä.

Olen viime aikoina miettinyt, että montako pettymystä ihmisen on mahdollista kestää? Olen jo nyt huomannut, että en meinaa luottaa kehenkään. Pelkään, että nämä kokemukset ovat pysyvästi vaurioittaneet kykyäni olla toisten ihmisten seurassa ilman estoja ja varautuneisuutta.

 

[minäkin]

Onpas sinulla ollut huono tuuri "miesten" suhteen. Ei kannata itsetuntoaan ja luottamustaan itseensä menettää tuollaisten "miesten" vuoksi.

Miten sitten jatkossa vältät tuollaiset ongelmat. Et mitenkään. Tosiasiassa et voi tietää etukäteen tulevaisuutta. Tietysti päätät kenen kanssa alat seurustelemaan, mutta joka päivä päättyy pilvin pimein suhteita. Näin sivullisesta vaikutti ihan hyvältätäkin sinun kannaltasi, että nuo suhteet ovat päättyneet.

Riskejä on otettava, mutta ehkä kannattaisi edetä varovaisemmin. Pidemmän seurusteluajan kuluessa ehdit näkemään haluatko puolisoksesi alkoholiriippuvaisen, ammattityöttömän, laiskurin vai asioistaan huolehtivan Miehen.

 

[Aikuinen Nainen]

Tänne on taas tullut monipuolisia ja ajatuksia herättäviä vastauksia, mistä kiitän.

Vaikka kuvaankin kirjoituksissani itseäni, ei se tarkoita sitä että tosielämässä ajatukseni pyörisivät vain minussa itsessäni. Kuitenkin vastaukset moniin pulmiin löytyvät itsestä, ja siksi joskus on ihan hyvä tutkiskella ja keskittyä hetki omaan itseensä.

Jos alkaisin kuvata miehiä täällä perusteellisesti, siihen ei riittäisi mikään palstatila. Mutta pähkinänkuoressa:

Ensimmäinen pitkäaikaisempi suhteeni oli, kun olin lukiossa. Mies oli minua kolmisen vuotta vanhempi. Hän oli kotoisin vielä minun kotipaikkakuntaanikin syrjäisemmästä paikasta, ja elänyt koko siihenastisen elämänsä tiiviisti siellä, pääsemättä edes matkustelemaan. Meidän seurustellessamme hän kävi vuoden mittaisen kansanopiston, ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan yliopistoon. Tuntui jotenkin siltä, että muutettuaan isoon kaupunkiin, hän jotenkin villiintyi, ja kontrolli lipesi käsistä. Aina aiemmin hänen vanhempansa olivat huolehtineet ihan kaikista käytännön asioista ruoanlaitosta pyykinpesuun ja sairautensa hoitoon, mutta nyt hän joutui tekemään nuo asiat itse. Hänellä olivat siis monet perusasiatkin aika pahasti rempallaan tuona ajanjaksona. Hän oli kansanopistossa ollessaan ystävystynyt tyttöön, jonka vuoksi minut sitten lopulta jätti - puhelimitse. Hän kihlautui ja muutti tytön kanssa yhteen kolme viikkoa eromme jälkeen. Olin tyrmistynyt ja syvästi loukattu. Hän väitti, ettei ollut pettänyt minua. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna hän oli monessa suhteessa ikäistään naiivimpi, ja varmasti helposti ylipuhuttavissa. Jos nainen vähänkin flirttaili hänelle, hän oli varmasti heti aivan "head over heels", eikä osannut lainkaan punnita asioita.

Toinen taas kärsi pahoista mt-ongelmista, joiden vuoksi suhteemme oli yhtä vuoristorataa. Henkisesti olimme tietyssä mielessä hyvin samanlaisia, mutta arkipäivän ongelmat olivat välillä hyvin raskaita kestää, kuten esimerkiksi hänen kyvyttömyytensä huolehtia perusasioista, kuten siivouksesta, kaupassakäynnistä jne. Minusta tuntui välillä, että olin sekä tyttöystävä, että omaishoitaja. Hän sai myös voimakkaita erityyppisiä kohtauksia, joiden aikana jouduin usein huolehtimaan jopa hänen turvallisuudestaan. Häneen ei myöskään voinut lainkaan luottaa, vaan teki ohareita jatkuvasti, ja meni minne mieli vei. Monessa suhteessa hyvin älykäs ja lahjakas kyllä. Hän jätti minut tekstiviestillä, ja aloitti myöhemmin seksisuhteen yhteisen tuttavamme kanssa. Kääntyi myöhemmin usein puoleeni, kun hänellä oli jotain ongelmia ihmissuhteissaan. Piti minua ilmeisesti sellaisena, jonka omat ihmissuhteet ovat niin köyhiä, että olisin aina varmasti tavoitettavissa, ja valmis ratkomaan toisten pulmia jo ihan silkkaa ikävystyneisyyttäni.

Kolmas oli aluksi hyvin vilpitön, rehellinen ja empaattinen. Hänessä oli sellaista kirkasotsaisuutta. Melko vaikea perhetausta, jonka ongelmia hän tuntui mielessään ratkovan, vaikka väittikin muuta. Hän muuttui suhteemme viimeisenä vuotena kovin meneväiseksi, ja laittoi usein baari-illat ja työn minun edelleni. Hän tuntuu ihannoivan ankaraa biletystä, ja pitää sitä jotenkin coolina, mikä oli minusta hyvin teinimäistä käytöstä hänen ikäiseltään. Pettikin minua. Minulla on krooninen gynekologinen sairaus, joka tekee seksistä välillä niin kivuliasta, etten halua sitä harrastaa. Mies ei pystynyt elämään tämän asian kanssa, vaan siis petti. Hän oli tehnyt niin jo aiemmassa suhteessaan. Hän perusteli pettämistä sillä, että "toteutti seksuaalisuuttaan" silloin kun me emme voineet harrastaa seksiä. Hän näki minut ilmeisesti jotenkin vajavaisena naisena sairauteni vuoksi, ja syytteli minua siitä, vaikka enhän minä sairaudelleni mitään voi. Hän käytti runsaasti päihteitä tuohon aikaan. Sitten hän ilmoitti, että haluaa eron, ja että on "voinut huonosti jo pidemmän aikaa". Välittömästi eron jälkeen hän alkoi seurustella hyvin erityyppisen naisen kanssa kuin minä. Tämä nainen on niin ylitsepursuavan seksuaalinen ja naisellinen, että se koettelee välillä jo käsitystä siitä, millaista pukeutumista ja käyttäytymistä pidetään yleisesti sopivana. Mies ei ollut sanallakaan ilmoittanut ajatuksistaan tai tuntemuksistaan minulle koko sen puolen vuoden aikana, vaan vain purskautti kaikki ilmoille, ja vieläpä sosiaalisen median välityksellä. Hän aloitti samalla kummallisen muutosten ketjun elämässään, ja muutti monia mielipiteitään, periaatteitaan ja tapojaan, jopa vähän oudosti. Siis jos esim. jonkun periaatteena olisi vaikka olla käyttämättä turkiksia, mutta yhtäkkiä hankkisikin minkkiturkin, vähän saman tyyppisesti.
Tunsin itseni syvästi loukatuksi. Tunsin jopa, että naiseuteni on kokenut kolauksen, ja etten ole oikea "nainen" sairauteni vuoksi, vaan jotenkin epäkelpo. Mies on jatkanut loukkaamistani eron jälkeenkin mm. laittamalla yhteiset tuttavamme kantelemaan tekemisistäni ja puheistani, väittämällä minua ongelmaiseksi ja kehottamalla hakeutumaan hoitoon, sekä levittämällä minusta perättömiä huhuja ja muutenkin mustamaalaamalla minua yhteisten tuttaviemme silmissä.

Olen viime aikoina miettinyt, että montako pettymystä ihmisen on mahdollista kestää? Olen jo nyt huomannut, että en meinaa luottaa kehenkään. Pelkään, että nämä kokemukset ovat pysyvästi vaurioittaneet kykyäni olla toisten ihmisten seurassa ilman estoja ja varautuneisuutta.

Silmääni pisti se, että jokainen noista miehistä on ollut jollain tavoin ongelmallinen tapaus.
Sinun kannattaisi miettiä miksi miksi hyväksyt tuollaisia vähemmän "normaaleja" miehiä seurustelukumppaneiksi. Itse en olisi kelpuutanut yhtäkään heistä muutamaa treffiä pidemmälle.

Vaikuttaa siltä, että alitajuisesti vedät puoleesi näitä rajatapauksia. Onko itsetuntosi niin huono, että seurustelet kenen miehen kanssa tahansa, jolle kelpaat ? Kuvauksesi perusteella yksikään mies ei ollut "aviomiesmateriaalia" vaan luuseriluokkaa, joten ole vain onnellinen, ettet perustanut heidän kanssaan perhettä.

Seuraavaa mietä odotellessa kannattanee pyrkiä rakentamaan parempaa itsetuntoa ja keskittyä omaan elämäänsä. Sopiva mies voi putkahtaa elämääsi juuri silloin kun et pingota ja aseta odotuksia mistää suuresta.

Saamasi vinkit pukeutumisesta ja seksikäänä olemisesta ovat aika pinnallisia. Niillä voi herättää
miesten mielenkiinnon aluksi, mutta eivät ne mitään todellista kumppanuutta takaa. Hyvässä suhteessa molemmat haluvat miellyttää toisiaan. Myös sinä teet valinnan, joten myös miesten pitää miellyttää sinua eikä sinun vain miehiä. Pidä se mielessä seuraavan ehdokkaan kohdalla äläkä tyydy huonoon kohteluun missään vaiheessa suhdetta. Kynnysmattona oleminen ei johda mihinkään hyvään.

Pidä taukoa miesten tapailusta ja parantele itsesi pettymyksistä. Ne menevät ohi kunhan itse et takerru niihin vaan keskityt oman tulevaisuutesi rakentamiseen. Onko se miehettömyyskään sitten niin hirveää, jos olet tasapainossa itsesi kanssa?

 

[Aikuinen Nainen]

Tänne on taas tullut monipuolisia ja ajatuksia herättäviä vastauksia, mistä kiitän.

Vaikka kuvaankin kirjoituksissani itseäni, ei se tarkoita sitä että tosielämässä ajatukseni pyörisivät vain minussa itsessäni. Kuitenkin vastaukset moniin pulmiin löytyvät itsestä, ja siksi joskus on ihan hyvä tutkiskella ja keskittyä hetki omaan itseensä.

Jos alkaisin kuvata miehiä täällä perusteellisesti, siihen ei riittäisi mikään palstatila. Mutta pähkinänkuoressa:

Ensimmäinen pitkäaikaisempi suhteeni oli, kun olin lukiossa. Mies oli minua kolmisen vuotta vanhempi. Hän oli kotoisin vielä minun kotipaikkakuntaanikin syrjäisemmästä paikasta, ja elänyt koko siihenastisen elämänsä tiiviisti siellä, pääsemättä edes matkustelemaan. Meidän seurustellessamme hän kävi vuoden mittaisen kansanopiston, ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan yliopistoon. Tuntui jotenkin siltä, että muutettuaan isoon kaupunkiin, hän jotenkin villiintyi, ja kontrolli lipesi käsistä. Aina aiemmin hänen vanhempansa olivat huolehtineet ihan kaikista käytännön asioista ruoanlaitosta pyykinpesuun ja sairautensa hoitoon, mutta nyt hän joutui tekemään nuo asiat itse. Hänellä olivat siis monet perusasiatkin aika pahasti rempallaan tuona ajanjaksona. Hän oli kansanopistossa ollessaan ystävystynyt tyttöön, jonka vuoksi minut sitten lopulta jätti - puhelimitse. Hän kihlautui ja muutti tytön kanssa yhteen kolme viikkoa eromme jälkeen. Olin tyrmistynyt ja syvästi loukattu. Hän väitti, ettei ollut pettänyt minua. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna hän oli monessa suhteessa ikäistään naiivimpi, ja varmasti helposti ylipuhuttavissa. Jos nainen vähänkin flirttaili hänelle, hän oli varmasti heti aivan "head over heels", eikä osannut lainkaan punnita asioita.

Toinen taas kärsi pahoista mt-ongelmista, joiden vuoksi suhteemme oli yhtä vuoristorataa. Henkisesti olimme tietyssä mielessä hyvin samanlaisia, mutta arkipäivän ongelmat olivat välillä hyvin raskaita kestää, kuten esimerkiksi hänen kyvyttömyytensä huolehtia perusasioista, kuten siivouksesta, kaupassakäynnistä jne. Minusta tuntui välillä, että olin sekä tyttöystävä, että omaishoitaja. Hän sai myös voimakkaita erityyppisiä kohtauksia, joiden aikana jouduin usein huolehtimaan jopa hänen turvallisuudestaan. Häneen ei myöskään voinut lainkaan luottaa, vaan teki ohareita jatkuvasti, ja meni minne mieli vei. Monessa suhteessa hyvin älykäs ja lahjakas kyllä. Hän jätti minut tekstiviestillä, ja aloitti myöhemmin seksisuhteen yhteisen tuttavamme kanssa. Kääntyi myöhemmin usein puoleeni, kun hänellä oli jotain ongelmia ihmissuhteissaan. Piti minua ilmeisesti sellaisena, jonka omat ihmissuhteet ovat niin köyhiä, että olisin aina varmasti tavoitettavissa, ja valmis ratkomaan toisten pulmia jo ihan silkkaa ikävystyneisyyttäni.

Kolmas oli aluksi hyvin vilpitön, rehellinen ja empaattinen. Hänessä oli sellaista kirkasotsaisuutta. Melko vaikea perhetausta, jonka ongelmia hän tuntui mielessään ratkovan, vaikka väittikin muuta. Hän muuttui suhteemme viimeisenä vuotena kovin meneväiseksi, ja laittoi usein baari-illat ja työn minun edelleni. Hän tuntuu ihannoivan ankaraa biletystä, ja pitää sitä jotenkin coolina, mikä oli minusta hyvin teinimäistä käytöstä hänen ikäiseltään. Pettikin minua. Minulla on krooninen gynekologinen sairaus, joka tekee seksistä välillä niin kivuliasta, etten halua sitä harrastaa. Mies ei pystynyt elämään tämän asian kanssa, vaan siis petti. Hän oli tehnyt niin jo aiemmassa suhteessaan. Hän perusteli pettämistä sillä, että "toteutti seksuaalisuuttaan" silloin kun me emme voineet harrastaa seksiä. Hän näki minut ilmeisesti jotenkin vajavaisena naisena sairauteni vuoksi, ja syytteli minua siitä, vaikka enhän minä sairaudelleni mitään voi. Hän käytti runsaasti päihteitä tuohon aikaan. Sitten hän ilmoitti, että haluaa eron, ja että on "voinut huonosti jo pidemmän aikaa". Välittömästi eron jälkeen hän alkoi seurustella hyvin erityyppisen naisen kanssa kuin minä. Tämä nainen on niin ylitsepursuavan seksuaalinen ja naisellinen, että se koettelee välillä jo käsitystä siitä, millaista pukeutumista ja käyttäytymistä pidetään yleisesti sopivana. Mies ei ollut sanallakaan ilmoittanut ajatuksistaan tai tuntemuksistaan minulle koko sen puolen vuoden aikana, vaan vain purskautti kaikki ilmoille, ja vieläpä sosiaalisen median välityksellä. Hän aloitti samalla kummallisen muutosten ketjun elämässään, ja muutti monia mielipiteitään, periaatteitaan ja tapojaan, jopa vähän oudosti. Siis jos esim. jonkun periaatteena olisi vaikka olla käyttämättä turkiksia, mutta yhtäkkiä hankkisikin minkkiturkin, vähän saman tyyppisesti.
Tunsin itseni syvästi loukatuksi. Tunsin jopa, että naiseuteni on kokenut kolauksen, ja etten ole oikea "nainen" sairauteni vuoksi, vaan jotenkin epäkelpo. Mies on jatkanut loukkaamistani eron jälkeenkin mm. laittamalla yhteiset tuttavamme kantelemaan tekemisistäni ja puheistani, väittämällä minua ongelmaiseksi ja kehottamalla hakeutumaan hoitoon, sekä levittämällä minusta perättömiä huhuja ja muutenkin mustamaalaamalla minua yhteisten tuttaviemme silmissä.

Olen viime aikoina miettinyt, että montako pettymystä ihmisen on mahdollista kestää? Olen jo nyt huomannut, että en meinaa luottaa kehenkään. Pelkään, että nämä kokemukset ovat pysyvästi vaurioittaneet kykyäni olla toisten ihmisten seurassa ilman estoja ja varautuneisuutta.

Silmääni pisti se, että jokainen noista miehistä on ollut jollain tavoin ongelmallinen tapaus.
Sinun kannattaisi miettiä miksi miksi hyväksyt tuollaisia vähemmän "normaaleja" miehiä seurustelukumppaneiksi. Itse en olisi kelpuutanut yhtäkään heistä muutamaa treffiä pidemmälle.

Vaikuttaa siltä, että alitajuisesti vedät puoleesi näitä rajatapauksia. Onko itsetuntosi niin huono, että seurustelet kenen miehen kanssa tahansa, jolle kelpaat ? Kuvauksesi perusteella yksikään mies ei ollut "aviomiesmateriaalia" vaan luuseriluokkaa, joten ole vain onnellinen, ettet perustanut heidän kanssaan perhettä.

Seuraavaa mietä odotellessa kannattanee pyrkiä rakentamaan parempaa itsetuntoa ja keskittyä omaan elämäänsä. Sopiva mies voi putkahtaa elämääsi juuri silloin kun et pingota ja aseta odotuksia mistää suuresta.

Saamasi vinkit pukeutumisesta ja seksikäänä olemisesta ovat aika pinnallisia. Niillä voi herättää
miesten mielenkiinnon aluksi, mutta eivät ne mitään todellista kumppanuutta takaa. Hyvässä suhteessa molemmat haluvat miellyttää toisiaan. Myös sinä teet valinnan, joten myös miesten pitää miellyttää sinua eikä sinun vain miehiä. Pidä se mielessä seuraavan ehdokkaan kohdalla äläkä tyydy huonoon kohteluun missään vaiheessa suhdetta. Kynnysmattona oleminen ei johda mihinkään hyvään.

Pidä taukoa miesten tapailusta ja parantele itsesi pettymyksistä. Ne menevät ohi kunhan itse et takerru niihin vaan keskityt oman tulevaisuutesi rakentamiseen. Onko se miehettömyyskään sitten niin hirveää, jos olet tasapainossa itsesi kanssa?

 

[Black Cherry]

Kaikissa tapauksissa on käynyt niin, että asiat ovat olleet täysin tasapainoisen oloisia aluksi, mutta muuttuneet sitten. Viimeisessäkin tapauksessa koin ensimmäisen kahden vuoden ajan miehen täysin tasapainoiseksi, luotettavaksi ja jämeräksi, mutta sitten hänelle alkoi tulla kaikenlaisia kupruja. Jopa perheeni sanoi erehtyneensä miehen suhteen, sillä he pitivät häntä alussa oikeana unelmavävynä.

Olen käynyt treffeillä näiden ihmisten lisäksi vain kahden muun kanssa, ja heidän kohdallaan pystyin sanomaan heti, ettei asioista tule mitään. Toinen oli niin pahasti mt-ongelmainen (myönsi esim. saavansa eläkettä vaikka oli alle 30 v.), että näin heti, mikä roolini suhteessa olisi ollut, ja toisella taas oli selvästi niin isoja sisäisiä ristiriitoja työstettävänään, että katsoin, ettei hän olisi mitenkään ollut kykenevä tasapainoiseen suhteeseen. Ja kyllähän noista se tietty kipinäkin puuttui.

Minusta olisi todella mahtavaa käydä joskus ulkona sellaisten miesten kanssa, jotka olisivat tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa. Ei haittaisi, vaikka ei synkkaisikaan, mutta kunhan tällaisia kokemuksia olisi. En tiedä miksi en tunnu tapaavan heitä missään, ja jos tapaan, he ovat varattuja, kavereiden eksiä jne.

En ole ihminen, joka kammoaa yksinoloa, mutta koska suuri osa minussa kaipaa kumppania, toivoisin saavani tulevaisuudessa hyvän parisuhteen. Mielestäni perhe ja/tai hyvä parisuhde ovat sellaisia asioita, jotka jokaisen niitä haluavan tulisi tässä elämässä saada, eikä tyytyä kompromisseihin. Vastentahtoinen yksinolo on viheliäistä, mutta niin on kyllä pakolla yrittäminenkin.

 

[Miess]

Olen jo nyt huomannut, että en meinaa luottaa kehenkään.

Se on ymmärrettävää, mutta koeta olla näyttämättä sitä. Nykyinen kihlattuni oli juuri sellainen, tai on vähän vieläkin. Se on täysin ymmärrettävää kun on pettynyt riittävän monta kertaa.

Luulenpa, että hän on asenteensa vuoksi jo ehtinyt menettää yhden tai kaksi miestä, joista molemmista piti paljon. Minä olen sen verran jääräpää, etten luovuttanut yhtä helpolla, mutta varsinkin seurustelumme ensimmäisen vuoden aikana oli muutaman kerran todella lähellä etten vain tehnyt kuten edellisetkin, eli jatkanut matkaani. Jos toinen ei luota ja pitää henkiset suojamuurit ympärillään, seurustelu tuntuu ajanhukalta ja myös v-maiselta kun on toiselle merkityksetön.

Minun kohdallani sitkeys palkittiin, mutta moni muu ei välttämättä jää odottelemaan.

 

[kaunis sää]

"Vastentahtoinen yksinolo on viheliäistä, mutta niin on kyllä pakolla yrittäminenkin."

Ihana pakkassää. Puut ovat huurussa ja vasta noussut aurinko paistaa kauniisti pilvettömältä taivaalta.

Meitä vastentahtoisesti yksineläjiä on pilvin pimein. Mutta tämän asian en anna pimentää päivääni.
Hyvä olo tulee itsensä sisältä. Reipas liikunta pakkassäässä teki terää. Koukkasin vielä alepan kautta. Oli näköjään kauppa remontoitu, mutta vieläkin siellä on omituinen tunkkainen sisäilma.

Työpaikallani on paljon aviopareja. Täällä oloaikana ainakin yksi on löytänyt onnensa työpaikalla. Muiden suhteiden synnystä minulla ei ole tietoa.

En ole ikinä harrastanut työpaikkaromansseja, joten ei aiheesta enempää.

Varmin ja turvallisin tapa hankkia elämäntoveri on mielestäni työ, harrastus ja joku muu arkinen ympyrä.

Olin itse 26-vuotias kun tapasin elämäni miehen. Sitä aikaisemmin seurustelin tyypin kanssa, josta mustalaisnainen povasi seuraavan paljon kyyneleitä. Oikeassa olikin.

Ex-puolisoni takia en ole vielä vuodattanut yhtään kyyneltä, jos ei lasketa mukaan ilon kyyneleitä.

Vaikutat ap. erittäin ihanalta ja järkevältä naiselta. On täysin varma, että löydät itselesi puolison.
Tai ehkä tuleva puolisosi jo odottaa, että lopetat netissä notkumisen ja katsot ympärillesi

 

[ainokainen]

Miehet haluavat seksuaalista vetovoimaa koska se on seksi on se asia jolla miehet osoittavat rakkauttaan ja miehille osoitetaan rakkautta.

Tässä on juuri se villakoiran ydin. Rakkaus merkitsee miehille ja naisille ihan eri asiaa! Ei ihme, että tarpeet eivät kohtaa.

 

[Aikuinen Nainen]

Tässä on juuri se villakoiran ydin. Rakkaus merkitsee miehille ja naisille ihan eri asiaa! Ei ihme, että tarpeet eivät kohtaa.

No kyllä naisetkin haluavat miehen, jossa on seksuaalista vetovoimaa. Luulenpa, että ilman sitä
naisten on paljon vaikeampi mennä sänkyyn kuin miesten.

Kuuluu rakkauteen muutakin seksi, sen jokainen pitkässä suhteessa oleva tietää.

 

[Mies 50]

Just joo, minä en ainakaan rakkauttani naista kohtaan kuittaa pelkästään sekstaamalla hyvin hänen kanssaan. Siihen liittyy kyllä ihan muutama muukin "näyttö", rakkauteni osoittamiseen
Pelkällä seksualisella vetovoimalla ei minua miellytetä, älyäkin vois jonkin verran olla....kiitos

 

[Life experience]

Kaunis sää on oikeassa. Ihminen jää helposti koukkuun, mihin tahansa. Oma elämä on sentään ihanaa! Siitä nauttiessa hyvät ihmissuhteetkin tulevat vastaan. Huonot pitää vain jättää taakseen, vaikka lähtemällä reippaalle kävelylenkille pakkaseen! Hieno kirjoitus nimimerkiltä kaunis sää ja hyvä oivallus tässä asiayhteydessä. Koko asian ydin on mennä ja hakeutua sellaisiin paikkoihin, tilanteisiin ja tekemisiin, missä on iloinen ja hyvä olla. Hyvä olo tulee hyvää oloa rakentamalla ja paha olo kasvaa pahaa oloa rakentamalla ja vahvistamalla. Black Cherry, mene onnellisiin paikkoihin ja hymyile. Tapahtuu ihmeitä...

 

[Black Cherry]

"Kaunis sää" on varmasti oikeassa.

Mutta tähän seikkaan liittyy myös yksi suurimmista asiaan liittyvistä peloistani. Kerroin jo aiemmassa viestissäni, kuinka olen kasvanut syrjäseudulla. Valotan vähän taustaa:

Olin n. kuusivuotiaaksi asti vailla ikäisteni seuraa, lukuun ottamatta paria vuotta nuorempaa veljeäni. Kävin lapsena hyvin pientä maalaiskoulua, ja yläasteelle menin 20 kilometrin päähän. Bussiyhteydet olivat huonot ja kalliit. Yläasteikäisenä olisi jo ollut halua itsenäiseen liikkumiseen siten, että vanhemmat eivät olisi aina kuljettaneet harrastuksiin, ja että kaverin luo olisi voinut mennä bussilla jne. Mutta linjat olivat niin huonot, ettei se ollut mahdollista. Paras ystäväni (jo ala-asteelta) asui seitsemän kilometrin päässä, ja tuo matka olisi pitänyt kävellä. Yli 20 kilometrin mittaiset matkat taas eristivät minut mahdollisista uusista yläastekavereista. Ja kaiken päälle tuli koulukiusatuksi ja syrjityksi joutuminen omassa luokassani.

Lukioon mennessäni jouduin lähtemään vieläkin kauemmas. Koulumatkat ahmaisivat joka päivä 2-3 h ajastani, ja bussien odotusajat olivat pitkiä. Pyysin vanhemmiltani lupaa muuttaa lähemmäs koulua, sillä tiesin koulussani olevan sellaisia pidemmän matkan takaa kulkevia, jotka olivat sen tehneet. Mutta vanhempani eivät suostuneet. Ainoa ystäväni kotiseudulta puolestaan sai muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen ollessaan 16 vuotias, ja niin aloin tavata häntäkin vain satunnaisesti.
Tapasin lukiossa useita todella mukavia ihmisiä, mutta ystävyytemme ei syventynyt niin kuin se olisi voinut syventyä, sillä en voinut juuri koskaan ottaa osaa heidän koulun ulkopuoliseen elämäänsä. Jos vaikka 18 vuotta täytettyänikin lähdin kaupungille heidän kanssaan, minun piti joko lähteä bussiin klo 21, kun ilta oli vasta nuori, tai sitten soitella ja tekstailla pitkin iltaa äidilleni, mikä ei sen ikäisestä ollut todellakaan mukavaa. Usein siinä kävi niin, että kun toiset vetivät niitä siiderihiprakoitaan kaduilla tai kävivät ikärajattomilla keikoilla, minä istuin yksin kotona cd-soittimen ääressä. Olisin voinut antaa vaikka toisen käteni päästäkseni joskus keikalle!

Lukion jälkeen muutin vuodeksi toiselle paikkakunnalle valmentavalle linjalle. Tuona aikana syntyneet ihmissuhteet hajosivat ympäri Suomea ja Eurooppaa koulun päättymisen jälkeen. Kun aloitin amk:ssa, luokalleni ei osunut ihmisiä, joiden kanssa olisin ystävystynyt, ja aika moni matkusti kaikiksi loma-ajoikseen vanhoille kotipaikkakunnilleen, joten ihmisten kanssa ei tullut pyörittyä vapaa-aikoina. Olimme ihan hyvissä jutellaan kun tavataan-väleissä, mutta vain liian erilaisia. Ja aika moni ryhmässäni oli minua huomattavasti vanhempikin.

Nyt olen aikuinen, eikä minulla ole kuin kaksi sellaista ihmistä, jotka lasken ystävikseni. Minulla ei ole sellaisia ihmisiä, joille voisi vain spontaanisti soittaa. Lukiosta jäi muutama parempi kaveri, mutta he ovat perheellisiä ja asuvat satojen kilometrien päässä. Näistä kahdesta ystävästä toinen elää sellaista elämänvaihetta, että hänellä on aikaa tapaamiselle ehkä kerran kuussa. Toista tapaan säännöllisemmin.

Koska elämäntilanteeni (lisäopintoja päivisin, töitä iltaisin) on tällä hetkellä se, ettei minulla oikeastaan ole vapaa-aikaa arkisin, en voi ottaa harrastustakaan, jossa tapaisi uusia ihmisiä. Tämä myös estää järjestötoiminnan ja muut mahdolliset uusien kontaktien kanavat. Baareihin ei viitsi yksin lähteä. Tätä yhtä ystävääkään en meinaa ehtiä tavata, kun joka ilta pitää käydä töissä. Unelmoin jatko-opiskelujen aloittamisesta, ja siellä varmasti tapaisi uusia ihmisiä kyllä.

Pelkään sitä, että en yksinkertaisesti saa tilaisuuksia tavata uusia ihmisiä, koska minulla ei ole vanhoja ihmissuhteita. Vaikka tämä saattaa kuulostaa absurdilta. Useinhan ihmissuhteet poikivat uusia, kun tutustuu kaverien tuttuihin, ja muutenkin tulee yhdessä käytyä paikoissa, joihin ei yksin menisi. Ala, jota olen opiskellut, on kaiken lisäksi sellaista, että sillä toimivat ovat yksityisyrittäjiä tai freelancereita, joten sellaista työyhteisöäkään en välttämättä saa.

Mietin joskus, että johtuukohan yksinäisyyteni kasvuolojen lisäksi siitä, etten altistunut ikäisteni seuralle ennen kouluikää? Mietin, että jäikö minulta tuolloin jotain sellaisia taitoja oppimatta, jotka yhteisillä hiekkalaatikoilla möyrineet ikätoverini oppivat tapellessaan muovilapiosta? Tiedä häntä sitten.

 

[kaunis sää]

Ulkona on aivan ihastuttava pakkassää. Pääsen taas kohta ulos kävelemään. Päivä on jo reilusti pidentynyt kaamosajasta.

Ap:n elämänkerturi on ainakin varhaislapsuudesta melko samanlainen kuin omani.
Asuin isossa sisarusparvessa, mutta minulle olisi varmasti tehnyt hyvää olla kavereiden kanssa.
Jutut aina tyssäsivät omituisiin asioihin. Siksi kai minusta tuli sivustaseuraaja.

Omien lasten kanssa yritin korjata tilanteen. Mielestäni päiväkotiaika antoi heille hyvät sosiaaliset taidot. Sama kehitys jatkui myöhemmissä opinnoissa. Harrastuksia ja kavereita oli paljon ja pääkaupunkiseudulla aina riitti tarjontaa. Kuskasin autolla kauempana oleviin harrastuksiin.

Mutta ei kannata jossitella elämäänsä. Elämäänsä olisi voinut saada huonommatkin kortit.
Jotkut pääkaupunkilaiset pakenevat maaseudulle paremman elämän perään.

Fiksut ihmiset keksivät kaikenlaista. Luin netistä lentokenttäpalvelusta. Paljon matkustavat kaipaavat seuraa lentojen odotteluun. Minusta tuo kuulosti mielenkiintoiselta idealta.
Jos matkustaa paljon varmasti norkoilu kentillä kyllästyttää.

Siis kotipsykologina neuvon, että et ap. enempää tuskaile tilannettasi. Ihminen aina keksii ongelmiin ratkaisuja.

Sanoo nainen, jolla on erittäin hyvä terapeutti omasta takaa. Aikuinen tyttäreni teki gradun aivoista ja näköjään hän ottaa asioita selvää. Olen alkanut ajatella asioita paljon selkeämmin.

Näen elämässäni sellaisia mahdolisuuksia, jotka tuntuivat ennen tavoittamattomilta haaveilta.
Ainahan minuun on uskottu, mutta olen ollut liian realisti. Pieni riskinotto ei ole koskaan pahitteeksi. Se pelaa ei joka pelkuri on...

Tämä terapeuttini kielsi minua ottamasta reissuun Kuoma-saappaita. Ovat kuulema alkkissaappaat. Ainut huolenaiheeni onkin mikä sää on matkakohteessa. Olen niin tottunut superlämpimiin saappaisiin, joilla on erittäin hyvä kävellä.

 

[ao]

Et sentään ole ainoa lapsi. Olisi kyllä vanhempienkin asia auttaa lapsiaan sosiaalistumaan. Itselläni on vähän samankaltainen tausta monella tavalla. Olisi kurjaa ajatella, että se yksin määräisi koko elämän. Yksinäisiä on ihan liikaa, on hienoa yrittää tehdä asialle jotain ja etsiä apua mistä ikinä keksii.

Kirjoituksistasi paistaa jonkinlainen jumiutuminen tai alistuminen muka mahdottomaan. Eikö sinulla lapsena ollut edes polkupyörää, jolla olisit äkkiä polkenut sen 7 km kavereiden luo? Kavereiden vanhemmatkin olisivat voineet kuljettaa edes oman lapsensa kyläilemään. Vaikka vaikaahan se voi olla. 7 km on kuitenkin lyhyt matka, sellaisen olet itse sotkenut ala-asteikäisenä monta kertaa uimarannalle, kavereiden luo ja huvin vuoksi edestakaisin ja paljon pitemmällekin. Se menneistä: vapaa-aikaa on vähän, jos opiskelee ja käy töissä, tiedän kokemuksesta. Mutta onko niitä töitä ihan tosiaan joka ainoa ilta? Kyllä ihminen tarvitsee muutakin elämää kuin työn ja opiskelun. Älä ainakaan kovin kauaa jatka samaa tahtia, ettet ihan näivety.

Kannustava kokemus minulta, kun en paremmin osaa auttaa: monien todella huonojen suhteiden jälkeen, tuskin ketään edes mukavaa, vakavasti otettavaa miestä tavanneena löysin lopulta reilusti yli kolmekymppisenä aviomiehen. Nykyisin olen vaimo ja äiti. Ystäviä on todella vähän kuten aina, mutta uusimmat tuttavuuteni ja ehkä jopa ystäviäkin olen saanut hiekkalaatikolla lapseni kanssa leikkiessä. Itse en ole koskaan osannut tutustua ihmisiin, mutta lapseni osaa ja vähitellen olen oppinut itsekin. Edelleenkään minulla ei ole kovin samanhenkistä, samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää enkä tapaa muitakaan kuin ehkä pari kertaa kuussa. Yksinäisyyttä tunnen edelleen silloin tällöin eikä elämä ole täydellistä. Mutta halusin vilauttaa sitä vähän, perspektiivimielessä: elämäni on nyt täysin toista kuin muutama vuosi sitten, jolloin aloin luopua toivosta saada esim. omia lapsia tai minkäänlaista perhettä. Toivoa siis on

 

[ao]

Hah, lapseni on alkkis

"Tämä terapeuttini kielsi minua ottamasta reissuun Kuoma-saappaita. Ovat kuulema alkkissaappaat. Ainut huolenaiheeni onkin mikä sää on matkakohteessa. Olen niin tottunut superlämpimiin saappaisiin, joilla on erittäin hyvä kävellä. "

 

[sanon vaan]

Sen sijaan, aloittaja, että miettisit miksi miehet aina vaihtavat sinut toiseen, sinun pitäisi miettiä, mikset et itse lähtenyt ajallaan kolmesta ihan paskasta suhteesta.

Turha tuossa on tavallaan surkutella. Jos et mielestäsi ole tavannut yhtään mieluista ja kivaa ihmistä opinnoissa etkä töissä, eikä sinulla oikeastaan ole aikaakaan ihmissuhteiden hoitoon, niin en oikein tiedä miten sinua sanallisesti auttaisi. Älä ole noin uhri! Jos haluat kavereita niin ota aikaa ja anna niille työ/opiskelukavereille mahdollisuus.

 

[Järki päässä]

se, joka kuvittelee, että lapsi. Siis LAPSI, vaikka alta 12vee ajaa Suomen olosuhteissa 7 kilometrin matkan kaverilleen jostain syrjäkyliltä, on aika mielikuvituksellinen. Jo pelkästään se, että kolme neljäsosaa vuodesta pimeys on kova. Syksystä pitkälle kevääseen tie on enemmän tai vähemmän syrjässä asuvilla luminen ja pimeä, luuletko, että niitä aurattaisiin ja olisi pyöräteitä ja katuvaloja?. Kuka hullu ajattelisi, että no vaikka 11 vuotias saa vierailla itsenäisesti kaverillaan tuon matkan koulupäivän jälkeen molempiiin suuntiin yksin ajaen pakkasessa, tuulessa, sateessa, liukkaalla, pimeässä? Tuskin edes uskaltaisi, jos voisikin. Ja ei ap:n lapsuusaikana mitään kännyköitä ole ollut.

Ehkä joku sotkee uimaan keskellä kesää mukavan matkan kun lämpöä ja valoa riittää, mutta mieti nyt aivan oikeasti tuota tilannetta. Absurdi ajatuskin.

 

[Black Cherry]

Tuon 7 km:n matkan kaverin luo kulkeminen pyörällä ei olisi ollut minulle mahdollista, sillä osa matkasta kulki hyvin vilkasliikenteistä maantietä, jolla kulki tuohon aikaan paljon raskasta liikennettä, eikä kevyen liikenteen väylää ollut. Loppuosa taas oli valaisematonta metsätietä, jonka varrella ei ollut juuri asutusta. Ja kännykät yleistyivät kun olin yläasteella.

Kärsin tämänhetkisestä työtilanteestani paljon. Töitä on viitenä päivänä viikossa, mikä merkitsee sitä, että ma-pe-välillä olen menossa klo 07-22. Aikaa ei tahdo jäädä opiskelullekaan. Kun alunperin otin työn vastaan, sitä piti olla 3-5 päivänä viikossa, mutta keskiarvon piti olla lähempänä neljää. Todellisuus on kuitenkin se, että työpaikalla on niin kiire, että kaikkien tulee aina olla paikalla ja siltikin menee jatkuvasti ylitöiksi. Tarve yhden uuden työntekijän rekrytoimiseen on kova, mutta koska halutaan säästää, tuo rekrytoinnin tarve otetaan meidän nykyisten selkänahasta. Työ on kuitenkin osa-aikaista, eli se ei ole tuntimäärältään kannattavaa ei-opiskelijalle. Ja meillä opiskelijoilla taas on ne opiskelut...ja oravanpyörä pyörii. Tilanteeni on se, että käyn parhaillaan lisäopintoja, ja en ole oikeutettu opintotukeen. Ilman lisäopintoja en taas voi aloittaa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamista.

Toivon todella, että olisin ensi vuonna tähän aikaan kovaa vauhtia opiskelemassa maisteriksi, mutta mikäli en koskaan ehdi opiskella, pelkään etten saa näitä nykyisiä opintoja kunnialla pakettiin. Tiedän, että tämän yhden ystäväni kautta olisi mahdollista laajentaa ystäväpiiriä ja muutenkin saada uusia juttuja elämään, mutta en koskaan ehdi tavata häntä. Viikonloput kuluvat viikolla rästiin jääneitä hommia tehden, siivoten, kaupassa käyden, ja ihan konkreettisesti edellisestä viikosta toipuen.

Työpaikkani on sen verran pieni ja henkilöstön rakenne sellainen, ettei siellä oikein ole potentiaalisia uusia ystäviä. Amk:ssa puolestaan kyse ei ollut mistään kranttuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei pienessä opiskeluryhmässäni olleilla ihmisillä oikein kemiat kohdanneet. Meillä oli ihan asialliset välit kaikilla, ja oli oikein kivaa tehdä töitä yhdessä, mutta se jokin puuttui. Tiedämmehän kaikki sellaisia peruskivoja tyyppejä, joiden kanssa ei kuitenkaan ole mitään sen syvempää ystävyyttä.
Opistoaikaiset kaverini taas asuvat hyvin kaukana. Facebookissa tulee pidettyä yhteyttä, mutta aika vähän se konkreettista yksinäisyyttä lievittää, kun toinen asuu satojen kilometrien päässä tai jopa toisessa maassa.