Mietteitä..

[eloipho]

Olemme seurustelleet kolme vuotta, joista kihloissa pian kaksi. Viimeisen puolenvuoden sisällä minuun on hiipinyt kasvava ahdistus, jonka varsinaista syytä en ole vieläkään täysin selvittänyt.
Olen muuttanut miehen perässä pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, josta olen löytänyt työpaikan. Koko ala ei ole mieluisa, mutta rahaa tarvitsee aina ja jotain täytyy kuitenkin tehdä jotta saisi maksettua lapsettomuushoidot (tutkimuksissa nyt), mahdolliset tulevat asuntolainat, häät ym.

Minun mieheni on äärettömän hyvä mies. Hän on järkevä arjenpyörittäjä, osallistuu kotitöihin, osaa rahankäytön ja on meistä se rauhallinen sekä jarruttelija, koska itse olen räiskyvämpi ja impulssiivisempi. Olen haaveilija ja mieheni on realisti. Tästä johtuen hän ei haaveile tulevaisuudesta (itse olen usein turhankin korkealla), käytännössä hän ei osaa tukea minua mm. lapsettomuusasioissa koska "tulosta" ei näy. Olen yksin miettinyt häät, talot, kaiken. Meillä on osittain erilainen arvomaailma, mikä on alkanut tulemaan lähikuukausina ilmi. Minun elämässäni tärkeitä asioita ovat (tai itseasiassa olivat) ystävät, illanistujaiset, matkustaminen, spontaani tekeminen ja puuhaaminen. Hän tykkää olla kotona, puuhastella omia asioitaan ja nauttia rauhasta.

Tai sitten minä odotan vain parisuhteelta liikoja. Suhteemme on nyt arjistunut ja ehkä siksi alan käymään levottomaksi. Samoin ikävöin entiseltä paikkakunnalta ainoaa sydänystävääni, sekä perhettäni. Minulla on täällä työkavereita, mutta ei varsinaista ihmistä, kenelle purkaisin asioita. Matka näiden kaupunkien välillä ei ole pitkä, mutta reilusti vähentyneet tapaamiskerrat ovat aiheuttanut sen, että olen muuttunut vierailijaksi niissä kodeissa, joissa ennen olen ollut perheenjäsen.

Olemme puhuneet suhteessamme tapahtuneista muutoksista, mutta minusta tuntuu ettei niillä keskusteluilla ole mitään merkitystä. Kun oikein kyselen ja kaivelen, niin saan vastauksen kysymyksiini. Koko tämän seurustelun ajan hän on luvannut yrittää puhua tunteistaan enemmän, koska se on hänelle vaikeaa. Mutta sanoista teoiksi on pitkä matka. Tiedän, että hän on parasta, mitä voin saada (on luotettava, rehellinen, tekee kotiaskareita, on taloudellisesti vakaa jnejnejne) ja pelkään, että jos eroamme joskus, niin kadun sitä etten yrittänyt pitää suhteestamme enemmän kiinni. Mutta jokin syrjäyttää nyt happea ja minusta tuntuu että tukehdun.

Hyvät Ellit, onko teillä vastaavanlaisia tuntemuksia?

 

[Eiri]

Näyttäisi siltä, että teillä tosiaan on tullut arki kehiin. Mutta kehottaisin silti pitämään kiinni vain, mikäli oikeasti rakastat miestäsi. Kuvauksen perusteella olette samanlainen pariskunta kuin minä ja miesystäväni. Olen parin kuukauden päästä muuttamassa tämän "samanlaisen", järkevän, kotona viihtyvän realistin luo hyvin kauas omasta perheestä ja ystävistä. Meillä on jo ollut hieman ajatusmaailmallisia ongelmia, mutta kaikki on selvinnyt, kun molemmat ovat tulleet vastaan. Haluan muuttaa hänen luokseen, vaikka tiedänkin, että hän kaipaa peruselämältä eri asioita (kyllä meitä silti yhdistävät monet halut/haaveet), sillä hän on unelmieni ihminen.

Muista, että vaikka miehesi on kotona viihtyvää tyyppiä, voit ihan hyvin itse käydä välillä matkoilla (vaikka niiden kauempana asuvien ystävien kanssa?) tai tehdä asioita itseksesi. Välillä taas voit pakottaa miehen mukaan, voihan hän vaikka innostua kaikenlaisesta, jos saa hyviä kokemuksia. Muista myös, että miehet eivät näe asioita samalla tavalla. Miehesi on aivan varmasti mukana lapsettomuushoidoissa, mutta ei osaa/ymmärrä tukea sinua juuri sillä tavalla kuin kaipaat. Kaikessa auttaa se, että puhutte asioista avoimesti. Ja se, että mies tarvitsee välillä muistinvirkistystä - usein se, että asioista puhuu, ei riitä kuin vähäksi aikaa.

 

[looginen]

Viimeisen puolenvuoden sisällä minuun on hiipinyt kasvava ahdistus, jonka varsinaista syytä en ole vieläkään täysin selvittänyt.

ADHD / Asperger (m) ja potentiaalia vaikka mihin, mutta kuinka siedettävää?

 

[fakta]

Olemme seurustelleet kolme vuotta, joista kihloissa pian kaksi. Viimeisen puolenvuoden sisällä minuun on hiipinyt kasvava ahdistus, jonka varsinaista syytä en ole vieläkään täysin selvittänyt.
Olen muuttanut miehen perässä pari vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, josta olen löytänyt työpaikan. Koko ala ei ole mieluisa, mutta rahaa tarvitsee aina ja jotain täytyy kuitenkin tehdä jotta saisi maksettua lapsettomuushoidot (tutkimuksissa nyt), mahdolliset tulevat asuntolainat, häät ym.

Minun mieheni on äärettömän hyvä mies. Hän on järkevä arjenpyörittäjä, osallistuu kotitöihin, osaa rahankäytön ja on meistä se rauhallinen sekä jarruttelija, koska itse olen räiskyvämpi ja impulssiivisempi. Olen haaveilija ja mieheni on realisti. Tästä johtuen hän ei haaveile tulevaisuudesta (itse olen usein turhankin korkealla), käytännössä hän ei osaa tukea minua mm. lapsettomuusasioissa koska "tulosta" ei näy. Olen yksin miettinyt häät, talot, kaiken. Meillä on osittain erilainen arvomaailma, mikä on alkanut tulemaan lähikuukausina ilmi. Minun elämässäni tärkeitä asioita ovat (tai itseasiassa olivat) ystävät, illanistujaiset, matkustaminen, spontaani tekeminen ja puuhaaminen. Hän tykkää olla kotona, puuhastella omia asioitaan ja nauttia rauhasta.

Tai sitten minä odotan vain parisuhteelta liikoja. Suhteemme on nyt arjistunut ja ehkä siksi alan käymään levottomaksi. Samoin ikävöin entiseltä paikkakunnalta ainoaa sydänystävääni, sekä perhettäni. Minulla on täällä työkavereita, mutta ei varsinaista ihmistä, kenelle purkaisin asioita. Matka näiden kaupunkien välillä ei ole pitkä, mutta reilusti vähentyneet tapaamiskerrat ovat aiheuttanut sen, että olen muuttunut vierailijaksi niissä kodeissa, joissa ennen olen ollut perheenjäsen.

Olemme puhuneet suhteessamme tapahtuneista muutoksista, mutta minusta tuntuu ettei niillä keskusteluilla ole mitään merkitystä. Kun oikein kyselen ja kaivelen, niin saan vastauksen kysymyksiini. Koko tämän seurustelun ajan hän on luvannut yrittää puhua tunteistaan enemmän, koska se on hänelle vaikeaa. Mutta sanoista teoiksi on pitkä matka. Tiedän, että hän on parasta, mitä voin saada (on luotettava, rehellinen, tekee kotiaskareita, on taloudellisesti vakaa jnejnejne) ja pelkään, että jos eroamme joskus, niin kadun sitä etten yrittänyt pitää suhteestamme enemmän kiinni. Mutta jokin syrjäyttää nyt happea ja minusta tuntuu että tukehdun.

Hyvät Ellit, onko teillä vastaavanlaisia tuntemuksia?

"Olen yksin miettinyt häät, talot, kaiken ..."

"Mutta sanoista teoiksi on pitkä matka ..."

Kun kysyy ja itse vastaa niin huomaa, että vastaus on lähempänä totuutta kuin muiden ihmisten vastaukset.

 

[häf]

Jos tilanne on jo tuossa vaiheessa kuvailemasi kaltainen, niin kannattaako oikeasti yrittää lasta? Kaksi täysin erilaista ihmistä eivät muutu samanlaiseksi vuosien saatossa. Erot todennäköisesti vain kasvavat. Lika barn leka bäst.

 

[oliver hardy]

Mutta jokin syrjäyttää nyt happea ja minusta tuntuu että tukehdun.

Hyvät Ellit, onko teillä vastaavanlaisia tuntemuksia?

no käypä hengittämässä välillä jotta keksit mikä happea syrjäyttää...

Mies ja nainen on erilaisia, sitä ei kannata säikähtää. Ja siitä ei voi muuksi muuttaa. Mutta ei se estä yhteiselämää kuin asioista sovitaan, niin että kumpikin saa mitä tarvitsee. Kaikkien asioiden ei tarvitse olla yhteisiä mutta jotkut on. Esim ne lapset.

terv nimim: aviomies jo 20 vuotta, and still going strong

 

[Damla]

Oletko asunut ennen eri paikkakunnalla kaukana lapsuudenmaisemista ja lähiomaisistasi? Kysehän voi olla myös sopeutumisongelmista uudella kotiseudulla, koska parisuhteesta huolimatta me jokainen tarvitsemme myös omaa elämää, omia ystäviämme eli nehän sinulta viestisi mukaan nyt puuttuvat. Elämäsi tietysti tuntuu vaillinaiselta, koska joudut rakentamaan kaiken alusta.

Ja olisiko mahdollista, että etenet asioissa liian nopeasti? Olet asettanut elämäänne odotuksia, mm. lapsen ja kaiken lisäksi stressaat monesta muustakin, mitä voisitte yhdessä rakentaa ja suunnitella. Miksi ihmeessä? Elätkö tässä hetkessä ollenkaan? Katsotko ikkunasta ulos aurinkoisena kevättalven päivänä ja tutkit olisiko paikkakunnalla juuri tälle päivälle mitään kivaa, mitä voisitte yhdessä tehdä? Elämänne ei voi siellä koostua vain tulevaisuudesta, koska joku päivä olet haaveesi saavuttanut ja mitä sitten? Mihin palaat häistäsi? Yksinäiseen elämääsi, jota täytät lapsilla, mutta et tunne paikkakunnalta kenties ketään, jonka kanssa voit välillä tuuletella päätäsi.

Uskon, ettei missään parisuhteessa taivaan enkelikään jaksa päivistä toisiin pohtia huomista ja tunteita. Koeta ottaa itsellesi aikalisä ja tee tutkimusretki siihen, mitä ympärilläsi on juuri nyt. Et menetä siinä mitään ja mieltäsi askarruttavat asiat saattavat ryhtyä aukeamaan eri tavoin kun annat niille tilaa kypsyä omassa rauhassaan- edes välillä.

Parisuhteessa kannattaa muutenkin tutustua toisen tapoihin puhua asiasta. Me ihmiset asetamme joskus yltiöpäisiä vaateita toisille, että he olisivat puheissaan niin kuin itse haluamme. Harva siihen kykenee ja siksi voi joskus asettaa kysymyksensä harkiten niin, että toinen osaa siihen vastata.

 

[Sudenmarja]

Miehesi kuullostaa ihan normaalilta ja oikeastaan aika samanlaiselta kuin omani. Ja mielestäni minun miehessäni ei ole mitään vikaa vaikka hän onkin erilainen kuin minä

Naiset voivat pohtia tunteita ja tunnelmia ja tulevaisuudenkuvia loputtomiin. Miehet usein ajattelevat käytännönläheisemmin eivätkä jaksa "vatvoa tunteistaan".

Olisiko kyse vain siitä, että koet sopeutumisen uudelle paikkakunnalle hankalana, ja oletat että mies täyttää kaikki sosiaaliset tarpeesi joita täyttämässä ennen oli perhe ja kaverit? Ei yksi ihminen voi antaa sinulle "kaikkea", kyllä muitakin ihmissuhteita tarvitaan. Tai ainakin minä tarvitsen. Hanki uusi työ tai harrastus, näe kavereitasi ja vieraile kotipaikkakunnallasi ilman miestä.