Mies on pelottavan mustasukkainen.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Mustana"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
[QUOTE="mustana";23345824]Piti vielä laittaa että mies ei myönnä ongelmaansa eli omasta mielestään ei ole lainkaan mustasukkainen... Ihan sama kuulemma. Joten apua ei suostu hakemaan![/QUOTE]

Ei tuohon mitään apua olisikaan. Ihmisen peruluonnetta ei voi muuttaa. Ainoa keino on lopettaa suhde.
 
No todellakin suljet. Jos tuo hyvä suhde, niin minkälainen on painajaissuhde?

"Mutta silti en pysty olemaan täysin oma itseni kun kokoajan saa pelätä teinkö jotain "epäilyttävää" meillä on muuten ihan perus tasainen ja hyvä suhde.

Mutta mitä mieltä suljenko silmäni totuudelta???"
 
Töihin pitäisi palata kesällä... Se jo hiukan kauhistuttaakin kosk olen työssäni tekemisissä miesten kanssa... Tosiaanko kaikki on poikkeuksetta sitä mieltä että muuta keinoa ei ole ku ero??? Meinaan vaan että olenko näin pitkään kierrellyt väistämätöntä? Ei minulla ole hajuakaan millaisen "normalin" hyvän suhteen pitäisi olla. ex-kumppani oli pettävä narsisti ja siihen verrattuna tämäkin tuntuu ihan siedettävältä siis n40% ajasta.
 
Niin tajuan että on sairaus todellakin... Sen näkee kun "kohtaus" tulee että mies uskoo niihin hulluihin juttuihinsa ja ei tajua kuinka naurettavalta ne jutut kuulostaa...
 
jaa, no mullakin mies oli tuollainen ja oli pahempiakin juttuja. Mua se ei päästäny ennen mihinkää yms, mutta niistä en jaksa kirjottaa. Se kesti jonkun vuoden pahimmillaan, mut sit se koko ajan meni lievemmäksi. On se nyt vieläkin mustasukkanen, mutta esim vaan jos meen baariin ilman sitä. Ei se muuten yleensä ikinä... päätin olla sen kanssa, vaikka se ihan paska ukko olikin ennen, mutta kyllä näköjään ihmiset pystyy muuttumaan! Jos se vielä ois semmonen mustasukkanen hullu, ei todellakaa oltas yhessä.
 
jaa, no mullakin mies oli tuollainen ja oli pahempiakin juttuja. Mua se ei päästäny ennen mihinkää yms, mutta niistä en jaksa kirjottaa. Se kesti jonkun vuoden pahimmillaan, mut sit se koko ajan meni lievemmäksi. On se nyt vieläkin mustasukkanen, mutta esim vaan jos meen baariin ilman sitä. Ei se muuten yleensä ikinä... päätin olla sen kanssa, vaikka se ihan paska ukko olikin ennen, mutta kyllä näköjään ihmiset pystyy muuttumaan! Jos se vielä ois semmonen mustasukkanen hullu, ei todellakaa oltas yhessä.

Halusiko mies itse muutosta??? Siis tajusiko että on jollain tapaa sekasin ja väärässä??? Vai rauhoittuiko tilanne kun tajusi että et oo mihinkään sitä vaihtamassa????
 
Minun ex-vaimo oli just tuommonen. Kehitti ihan ihme kuvioita päässään. Tämä alkoi muutama vuosi sitten ja päättyi eroon viime keväänä. Sitä ennen oli ihan tavallinen huumorintajuinen ihana ihminen. Ei halua mitään apua tilanteeseensa joka alkoi ilmeisesti masennuksesta jota ei suostu kunnolla hoitamaan(kun sitä ei muka enää ole).
 
Miksi olette yhä liitossa tällaisten hullujen ukkojen kanssa? Odotatteko sitä, että he tappavat teidät? Tuollainen käytös vain pahenee vuosien myötä.

Jos teillä on lapsia, niin velvollisuutenne on viedä lapset turvaan HETI! Mikää tekosyy ei riitä puolustelemaan sitä, että lapsi joutuu elämään samassa taloudessa tuollaisen hullun kanssa. Se jättää ikuiset traumat lapseen. Turha edes yrittää väittää, ettei lapsi huomaa mitään outoa. He ovat fiksumpia kuin arvaatkaan.
 
[QUOTE="Mustana";23346208]Sitä tässä pohdin. En luovuta helpolla. Oon valmis tekemään töitä[/QUOTE]

Siitä ei ole mitään hyötyä, jos mies ei myönnä omaa tilaansa.
 
Erosin vastaavanlaisesta (ja pahemmasta ,alkoholi ja väkivalta mukana myös) miehestä. Miehen jutut pahenivat koko ajan, epäili todellakin ihan naurettavista asioista, lopulta en uskaltanut käydä enää missään muualla kuin töissä, ja siitäkin riideltiin, koska työkavereina myös miehiä. Ahdistuin lopulta niin, että pelkäsin itse sairastuvani hänen kanssaan. Astma kohtaukset olivat joka päiväisiä loppuvaiheessa, ja jännittämisestä seurasi jatkuva päänsärky, uni häiriöitä alkoi olla ym. stressi oireita. Nykyään kaikki elämässäni on hyvin, parasta kaikesta on, että pelko ja jännittyneisyys kotona on loppunut. Koita saada muutosta tilanteeseesi, ettet itse ahdistu ja pala loppuun, jos mies suostuisi terapiaan, voisi siitä olla apua. Oma narsisti mieheni ei suostunut, lasten kanssa keskenään on ainakin minun tapauksessa todella parempi olla:) tsemppiä!
 
[QUOTE="Mustana";23347615]Töihin pitäisi palata kesällä... Se jo hiukan kauhistuttaakin kosk olen työssäni tekemisissä miesten kanssa... Tosiaanko kaikki on poikkeuksetta sitä mieltä että muuta keinoa ei ole ku ero??? Meinaan vaan että olenko näin pitkään kierrellyt väistämätöntä? Ei minulla ole hajuakaan millaisen "normalin" hyvän suhteen pitäisi olla. ex-kumppani oli pettävä narsisti ja siihen verrattuna tämäkin tuntuu ihan siedettävältä siis n40% ajasta.[/QUOTE]
Ota työhön palaaminen positiivisesti. Jos mies on yhtään järjissään, niin hän hyväksyy sen ja muukin mustasukkaisuus vähenee, kun mies tajuaa oman järjettömyytensä. Yritä puhumalla saada mies ymmärtämään, että hänen käytöksensä loukkaa sinua. Jos tilanne pahenee, niin tiedät, ettei parannusta ole tulossa millään keinoin.

Omalla kohdallani tilanne parani, kun menin töihin. Työmatkat tosin aiheuttivat joskus naljailua ja pari kertaa miehen mielikuvitus meni ylikierroksille.
 
Luin tuota tekstiäsi ( "Mustana" ). Itse sairastuin yli kymmenen vuotta sitten hieman samalla tavalla kuin kuvailet miestäsi. Omalla kohdallani meni melkein kymmenen vuotta ennenkuin itse ymmärsin sairauteni syyt ja syvyydet. Itse olen sitä mieltä että parantuminen lähtee sisältä itsestään ja olen ehdottomasti sitä mieltä että taudin kanssa pystyy elämään ilman että avioliitto siitä kärsii. Tämä kuitenkin omasta mielestäni vaatii sitoutumista molemmilta osapuolilta, kummankin täytyy koittaa ymmärtää toisiaan ja auttaa toisiaan.

Itse olen oppinut selittämään itselleni että kyse on tunteesta joka vahvistaa itse itsensä ja koitan tällä tavalla saada tunne elämäni hallintaan ja lievittää sitä siten että se ei hallitse elämääni tavalla jolla aiheutan tuskaa itselleni ja kanssaihmisilleni. Itse haluaisin lievittää näitä täysin ustavalkoisia toteamuksia jossa kerrotaan että tällaisen ihmisen kanssa ei kannata yhteiselämää jatkaa. Meillä ihmisillä on erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia, on vain kyse pystymmekö näitä asioita itse hallitsemaan. Itse söin lääkitystä aluksi jotta ahdistus ei saisi yliotetta, kuitenkin tänä päivänä olen oppinut elämään ahdistuksen kanssa ilman lääkitystäkin.

Parasta olisi jos miehesi suostuisi hakemaan ongelmalleen apua, tiedän että apua saa mikäli siihen hakeutuu ajoissa, varsinkin kun kyseessä on perhe. Voin yli 10 vuoden sairastumisen kokemuksen jälkeen kertoa että psyykkisesti sairastunut ihminen on vähintään yhtä hyvä ihminen kuin sellainen joka kokee olevansa täysin terve. Me ihmiset ollaan kokonaisuus johonka erilaiset elämykset vaikuttavat, nämä elämykset saavat meidän tunteet reagoimaan eri ihmisissä eri voimakkuuksina.

Luulen että aluksi tilanne on vainoharhaisuus joka saattaa pitkitettynä muuttua sairaalloiseksi mustasukkaisuudeksi. Kuitenkin ammattiauttajat ovat ne jotka parhaiten pystyvät kykyjensä mukaan sinua ja miestäsi auttamaan. Monet palstalla kirjoittelevat ihmiset koittavat kitkeä pois toisten virheitä ilman että ovat tietoisia omistaan.

Jaksamista sinulle ja perheellesi, toivottavasti kaikki kääntyy parempaan päin. Itse olen siis nykyisin yli 40 vuotias ja sairastuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuotta sitten.
 
Ajattelin jatkaa hieman kirjoittamista tänne. Selitit tuossa piirteitä miehestäsi siitä miten vainoharhaisesti tekee päätelmiä tapahtumista ja uskoo myös niihin. Mielestäni on ihan hyvä että kertoo asiat sinulle ( eli ei pidä niitä salaa sisällään ). Kuitenkin piilee riski että nämä vainoharhat kytevät hänen ajatuksissaan pitkään ja sitten voimakkaana purkautuvat totuuksina ulos.

Jos ajattelen omaa taudinkulkuani, mielestäni asiat ovat jo menneet aika pitkälle ja miehesi tarvitsisi oikeasti ammattiapua. On varmaan henkilökohtaista miten paljon pystyy itse vaikuttamaan omille harhoille jotka tunteet saavat aikaiseksi. Itselläni ei ole agressiivista käyttäytymistä, eli ei tulisi mieleenkään lyödä toisia ihmisiä, myöskään en ole syytellyt uskottomuudesta puolisoani, vaan pikemminkin epäröinyt sitä vaikka siihen ei ole aihetta.

Itsellänikin nuo harhaluulot ovat tulleet ja menneet, joten ei ole jokapäiväisestä asiasta kyse. Kuitenkin luulen että ne omalla kohdalla tulee seuraamaan mukanani läpi koko elämän enemmän taikka vähemmän. Tulisi muistaa että mikäli sairastunut joutuu olemaan yksin sairautensa kanssa hänellä on huomattavasti vaikeampaa työstää itsensä irti pakkomielteestään.

Luulen että sinun jaksamiselle voisi auttaa että otat selvää taudin kulusta, kun tietää mitä puolio sairastaa on helpompaa häntä myös ymmärtää. Useimmiten siinä käy niin että ns. terve ihminen siinä perheesssä ei pysty hyväksymään toisen sairastumista ja tämä omalta osaltaan hankaluuttaa tilannetta entuudestaan vaikeammaksi.

Itse voisin kuvata sairautta siten että tunteet lähtee voimistumaan ikään kuin lumipallo joka vyörii rinnettä alaspäin, kun siitä on tullut riittävän suuri sitä ei voi pysäyttää. Vaikka sairastunut tunnistaisikin sairautensa niin se ei hänen olotilaansa helpoksi tee. Näin ollen ainoa mahdollisuus on oppia elämään sairautensa kanssa ja koittaa pitää se sellaisena että pystyy elämään lähes normaalia elämää.

Kuitenkin suurin etäisyys on kahden ihmisen välinen ymmärtämttömyys, mikäli pystyy keskustelemaan asioista keskenään - pystyy myös todennäköisesti pitämään asiat oikeanlaisina ja jatkamaan yhteistä taivaltaan. Joten on myös aika paljon kysymys ihmisen halusta, jotta jaksaisi eteenpäin.
 
Ei voi muuta sanoa kuin HYI! Sori vaan mut sun miehelläsi on pahoja psyykkisiä ongelmia ja jos hän ei itse näe mitään ongelmaa eikä halua apua niin sun kannattais oman ja lastesi turvallisuuden takia vaan lähteä! Joku kerta päädyt johonkin ikävään mustasukkaisuusdraama lööppiin kun perheenisä tappoi koko perheen. Eikö näitä tapauksia ole ollut jo ihan liikaa? Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ei seuraa ikinä mitään hyvää, ja joskus valitettavasti nää kohtaukset lähtee lapasesta pahemman kerran.
 
Mitä tulee mielenterveysongelmiin, niin jokainen meistä on ollut joskus sairas. Silloin kun jokin ruuminosa on ollut sairas se ei ole pystynyt huolehtimaan tehtäväänsä. Vatsakivussa ruoka ei maistu, käsi on kipeä niin sillä ei pysty nostamaan taikka jalkakivussa juokseminen vaikeutuu.

Silloin kun mieli toimii hyvin, silloin yleensä ajattelee suhteellisen järkevästi. Silloin kun mieli ei toimi kunnolla, voi ihmisen ajatukset, tunteet ja toiminta muuttua häiriintyneeksi. Joten itse sairastuneena kuulostaa surulliselta kun ihmiset huutavat keskustelupalstalla ensimmäisena " jätä se ". Luulen että meillä mieleterveyshoito ensisijaisesti haluaa auttaa perhettä pysymään kasassa, siksi meillä on koulutettuna ammattilaisia tälle ongelmalle.

Itse olin ns. terve ihminen yli kolmekymmentävuotiaaksi astia ja kerkesin siihen mennessä saada vaimoni kanssa kolme lasta. Meillä vanhimmat lapset jo siirtyneet yläasteelle ja tällä hetkellä lapset ei varmaankaan edes tiedä että minulla on ongelmia mielentilani kanssa.

Kuulostaa vähän samanlaiselta kuin että vie hevosen eläinkliniikalle ja kun lääkäri toteaa että hevosella on alkava nivelrikko hän heti perään ehdottaa että lopettakaa se ja laittakaa kuoppaan. Vaikka hevonen vielä voisikin elää vähän rauhallisempaa elämää alkavasta nivelrikostaan huolimatta.

Suurin osa mielenterveysongelmista paranee, vie kuitenkin aikaa ja parantuminen ei ole yhtä nopeaa kuin muiden ruumiillisten sairauksien osalta. Mieleterveysongelmista parantuminen tapahtuu vaiheittain, välillä mennään eteenpäin ja välistä tulee takapakkia. Monesti jo se että osoittaa välittävänsä sairastuneesta saattaa omalta osalta hepottaa sairastuneen olotilaa parantumiseen päin.

Joskus minusta tuntuu että tässäkin asiassa eletään ns. kulutusyhteiskunnassa, vaihdetaan uuteen heti kun vanha lakkaa toimimasta. Minkä mies sille voi että edelliset kuluttivat hänet loppuun :D
 
Mitä tulee mielenterveysongelmiin, niin jokainen meistä on ollut joskus sairas. Silloin kun jokin ruuminosa on ollut sairas se ei ole pystynyt huolehtimaan tehtäväänsä. Vatsakivussa ruoka ei maistu, käsi on kipeä niin sillä ei pysty nostamaan taikka jalkakivussa juokseminen vaikeutuu.

Silloin kun mieli toimii hyvin, silloin yleensä ajattelee suhteellisen järkevästi. Silloin kun mieli ei toimi kunnolla, voi ihmisen ajatukset, tunteet ja toiminta muuttua häiriintyneeksi. Joten itse sairastuneena kuulostaa surulliselta kun ihmiset huutavat keskustelupalstalla ensimmäisena " jätä se ". Luulen että meillä mieleterveyshoito ensisijaisesti haluaa auttaa perhettä pysymään kasassa, siksi meillä on koulutettuna ammattilaisia tälle ongelmalle.

Itse olin ns. terve ihminen yli kolmekymmentävuotiaaksi astia ja kerkesin siihen mennessä saada vaimoni kanssa kolme lasta. Meillä vanhimmat lapset jo siirtyneet yläasteelle ja tällä hetkellä lapset ei varmaankaan edes tiedä että minulla on ongelmia mielentilani kanssa.

Kuulostaa vähän samanlaiselta kuin että vie hevosen eläinkliniikalle ja kun lääkäri toteaa että hevosella on alkava nivelrikko hän heti perään ehdottaa että lopettakaa se ja laittakaa kuoppaan. Vaikka hevonen vielä voisikin elää vähän rauhallisempaa elämää alkavasta nivelrikostaan huolimatta.

Suurin osa mielenterveysongelmista paranee, vie kuitenkin aikaa ja parantuminen ei ole yhtä nopeaa kuin muiden ruumiillisten sairauksien osalta. Mieleterveysongelmista parantuminen tapahtuu vaiheittain, välillä mennään eteenpäin ja välistä tulee takapakkia. Monesti jo se että osoittaa välittävänsä sairastuneesta saattaa omalta osalta hepottaa sairastuneen olotilaa parantumiseen päin.

Joskus minusta tuntuu että tässäkin asiassa eletään ns. kulutusyhteiskunnassa, vaihdetaan uuteen heti kun vanha lakkaa toimimasta. Minkä mies sille voi että edelliset kuluttivat hänet loppuun :D

Itse autan päivittäin erilaisissa ongelmissa painivia perheitä, joukossa myös mielenterveyskuntoutujia. Mutta he ovat kuntoutujia, on eri asia yrittää parsia perhettä kasaan kun ongelmista kärsivä itse haluaa apua ja tiedostaa ongelmansa kuin ihmistä jolla ei omasta mielestään ole mitään ongelmaa eikä halua apua. Juuri nämä jälkimmäiset ihmiset tekevät sitten hyvin monesti niitä ylilyöntejä, joista varsin usein saamme lehdistä lukea. Itse siis autan ko. perheiden lapsia jotka kyllä oireilevat pahasti vaikkei isä lasten kuullen saisikaan kohtauksia ja riehuisi, mutta kyllä lapsi aistii jos perheen ilmapiiri ei ole normaali.
Tiedän erään tapauksen jossa isä oli niin sairaalloisen mustasukkainen että joka kerta kun äiti tuli kotiin, riisui äidin ja haisteli pikkuhousut ja alapään. Ja tämä rituaali tapahtui olivat lapset sitten näkemässä tai eivät. Äiti oli jo vuosia "lasten takia" pitänyt perhettä kasassa, suostunut siihen ettei julkisesti pukeudu paljastavasti tai ei meikkaa. Mutta tuo toosan nuuhkiminen alkoi olla äidillekin liikaa ja lopulta lapset alkoivat puhumaan tästä tapauksesta koulussa.
Itse, vaikka optimisti haluan ollakin, sanon edelleen neuvon JOS mies ei halua apua tai tiedosta ongelmaansa; JÄTÄ SE!
 
Tuota. Mies ei siis sovitusti juo seurassasi pahenevan mustasukkaisuuden vuoksi, mutta ei siitä huolimatta myönnä mustasukkaisuusongelmaa. Miten tuo on mahdollista?

Tuo juomisesta pidättäytyminen vaikuttaa siltä, että mies olisi valmis tulemaan ainakin hieman vastaan. Toivoa siis on?

Auttaisiko jonkinlainen pariterapia?
 
terveeseen aikuisuuteen kuuluu, että osaat lähteä. kyse on perusasioista, jotka on täysin pielessä etkä voi itse vaikuttaa kuin lähtemällä. lapset vaistoavat ja kasvavat kieroon.
 
Mä en uskaltais jäädä.

Kokemuksesta sanon, että tuskin kauaa menee, kun alkaa jatkuva vittuilu, arvostelu, haukkuminen ja nöyryyttäminen. Sit tulee seuraavana, että ei saa nauraa, ei saa koskee, ei mennä lähelle, ei saa itkee, ei puhua, ei saa ollaa hiljaa jne. koska toinen saa helvetillisen raivarin. Ei lukee kirjaa, koska se on vaan tahallista ärsyttämistä. Tuollanen oli mun ex- avomies. Luojan kiitos, että meille ei tullu yhtään lasta. Asuttiin neljä vuotta yhessä. Jos itkin, niin itkin piilossa, koska pelkäsin, että saan kunnon rökityksen.

Käytti fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Repi vaatteista, tukasta, töni, visko tavaroilla, uhkaili, kävi monesti käsiks mm. oli käsissä mustelmia, kerran oli kunnon naarmu hiusrajassa jne. paljon muitakin.

Kun alussa muutettiin yhteen, niin löysin ison nipun pahoinpitely syytteitä. Aattelin, että oli hänen kohallaan mennyttä jo toi, mutta erehdyin. Toi suhde oli mun elämäni hirveintä painajaista. Käytettiin molemmat paljon alkoa, mutta mulla alkon käyttö lisäänty ton suhteen myötä. Mun itsetunto oli kadonnu täysin ja en oikein uskaltanu kehenkään tutustua, koska olin arka, pelokas ja hiljanen. Sain ahdistus kohtauksia öisin ja alkoholi oli väärä tapa hoitaa, tiedän. Se oli mun tapa paeta sitä, mitä tapahtu. Kaikesta syyttelin itteeni, aina, koska luulin, että kaikki, mitä tapahtu niin olin aiheuttanu sen. Exäni myös monesti syytteli kaikesta mua ja mä pyytelin anteeks ja anelin, että saisin anteeks, että yritän olla parempi ihminen ja yritän muuttua. Juu, muutuin ton suhteen aikana ja muutuin jopa niin, että en tuntenu enää itteeni ollenkaan. Opin peittämään kaiken, olin ihan ku joku zombi. Olin jatkuvasti varpaillani, että kohta teen taas jotain väärin ja taas kauhee painajainen päällä. En käsitä, miten jaksoin tota touhua neljä vuotta, miten ihmeessä jaksaoin rämpiä sen ajan läpi. Exä petti myös melki koko meijän suhteen ajan mua. Piti omaan exäänsä yhteyttä ja muutamasta jäi kiinni. Annoin silloinkin anteeks. Mutta, exäni kaveri kerto, että niitä pettämisiä oli todella paljon ja sano, että ei kannattais luottaa niin paljon ja olla niin sinisilmänen. Selitti, että hänen oli pakko kertoo, kun ei halunnu olla osallisena enää siihen, että joutuu valehtelemaan ja olemaan ns. alibina jatkuvasti. Tosta exän kaverin tunnustuksesta n. kuukaus- pari eteenpäin petin ite, koska tiesin, että oli viimenen keino päästä eroon lopullisesti siitä helvetistä. Kerran aijemmin lähin tavaroitteni kanssa pois, niin exäni haki mut seuraavana päivänä takas.
Mun pettämisen jälkeen exä piti joka tapauksessa muhun yhteyttä ja kerran uhkaili baarissa mua. Samaan syssyyn tuli todettua, että musta ei myöskään ole yhen yön juttuihin, olin entistä enemmän hajalla.

Toipuminen tosta kesti pitkään. Asuttiin mun kaverin kanssa yhessä. Näin öisin painajaisia, että elin edelleen exän kanssa ja se jahtas mua millon missäkin, päivisin olin ahdistunu ja pelkäsin, että tulee meijän oven taakse, puhelin jos soi niin olin revetä nahoistani jne.

Nykyisin oon ihanan miehen kanssa kihloissa ja hän autto mut täysin yli tosta painajaisesta. Meillä oli hankaluuksia, kun muutettiin yhteen. Järkytyin jo siitä, kun nykyinen mieheni ehdotti yhteen muuttoa, kauhukuvat vaan vilisi silmissä ja ajattelin, että tässä käy huonosti taas. Alussa säikähtelin, kun mieheni tuli mun taakse, tai korotti ääntään, jos suuttu niin mä olin jo luikkimassa vessaan piiloon, jos käsillään teki jotain äkkinäisiä liikkeitä niin saatoin säikähtää aivan älyttömästi jne.

Nyt mennään elokuun 1 päivä naimisiin ja elän elämäni onnellisinta aikaa. Oon miettiny näin jälkeenpäin, että jos tota painajaista ei olis ollu niin en olis varmaan miestäni tavannu, koska exän kanssa yhteen muuttaessa, muutin entisestä kotikaupungistani kauas ja sinne jäi vanhemmat, sisarukset ja kaverit ja kaikki muut läheiset. Enkä olis varmaan ilman tota helvettiä osannu arvostaa tätä, mitä mulla nyt on.

Kannattaa miettiä, että mikä sua todella pitää tossa suhteessa? Onko toi suhde sen arvonen, että sun kannattaa jäädä?
Tekeekö lasten hyvinvoinnille ja mielenterveydelle hyvää toi touhu?
Tollanen ihminen ei niin vaan muutu ja ite tuhlaat aikaas ja omaa elämääs koko aika, kun voisit saada jotain paljon parempaa ja tasapainosempaa. Toi touhu ei tee kenenkään mielenterveydelle hyvää ja lapset siitä eniten kärsii.
 

Yhteistyössä