nimimerkille "ölöolo", joka kyseli miltä rottinki (cane) maistuu vitsaan verrattuna. Kokenut olen kumpaakin. Raja on melko venyvä. Meillä on vain perinteinen koivuvitsa käytössä. Mutta asiassa on kaksi puolta, tai siis vitsassa kaksi päätä. Joskus kun olen "ollut oikein tuhma", niin tulee tuttu komento "hea piiska". Siinä ei selittelyt auta. Lähiojan varresta tukeva koivunrisu. Ja tietysti jännittää, näkeekö tieltä kukaan, millä asialla olen liikkeellä! Sitten nöyrästi ojennan emännälle vitsan ja rupean laskemaan housuja alas. Ja pelkään tuomiota "nyt sinulle täytyy antaa tyvipuolella!" (Vaikka kasvatusleikit on molemminpuolisesti sovittu, niin toivoo kuitenkin selviävänsä mahdollisimman vähällä, kun kurinpalautus tulee ajankohtaiseksi. Jälkeenpäin niitä on kyllä kiihoittava yhdessä muistella, kun ihailemme minun kauniin juovikkaita takamuksia!)
Muutaman kerran emännän tyttöystävä on saanut kokeilla "tuhman pikkupojan kurinpalautusta", tietenkin yhteisestä sopimuksesta. Ja se on hänen kotonaan tapahtunut metrisellä rottinkikepillä. Sellaisella ei tietysti voi piiskata niin, että olisin hänen polvillaan, niinkuin emännän kanssa. Seison kiltisti kumartuneena pöydän ääressä ja tarjoan nöyrästi paljaan pyllyni kuritettavaksi. Ja toivon koko ajan, että piiskaaminen jo loppuisi! Mutta "pikkupojan" on pakko ottaa vastaan, mitä kurittaja antaa.
Eipä tukevan koivuvitsan tyvipuolella ja rottinkikepillä suurtakaan eroa ole, kyllä molemmat panevat minut surkasti pyytelemään "kiltti, ei enää" - ja vastauksena "se ei nyt itku auta!"
Kun piiska tai rottinki tanssii takamuksillani, tunnen taas itseni aivan pikkupojaksi, jota äiti kurittaa, kokemusta siitäkin on riittävästi. Olen monesti ajatellut, että onnistuin (alitajuisesti) kehittämään itseni hyväksymään äitini kurituksen, ja vähitellen nauttimaan siitä. Tällaista "sairautta" lasten kuritus saatta saada aikaan. Onneksi se on nykyään kiellettyä, mutta me aikuiset voimme harrastaa näitä vitsaleikkejä!