Kiitos asiallisesta kommentista, mies (sinäkin). Itse elän kolmannessa pitkässä suhteessani, toisessa avioliitossa siis. Ensimmäiset kaksi suhdetta kariutuivat näin jälkikäteen analysoituina juuri vääränlaisen tasa-arvon perässä haikailuun, josta seurasi tympeitä riitoja, jotka lopulta johtivat vieraantumiseen ja välien kylmenemiseen.
Viimeisen eroni jälkeen, pian kymmenen vuotta sitten siis, päätin, että mahdollisessa seuraavassa suhteessani en toista samoja virheitä, vaan toimin luontoni mukaan ja olen selkeästi perheeni pää. En ole mielestäni tyranni vaan hyvinkin avarakatseinen ja sopuisa ihminen, joka kunnioittaa naista naisena ja haluaa huolehtia perheestä ja kantaa myös vastuun siitä. Toki vastuu kuuluu molemmille ja molemmilla sukupuolilla on omat luonnolliset vahvuudet, ja hyvä suhde syntyy siitä, että näitä vahvuuksia kunnioitetaan puolin ja toisin. Oma vaimoni on älykäs ja viehättävä, työelämässä vastuullisessa asemassa oleva nainen, jota ei voisi kuvitellakaan alistavansa millään muotoa. MUTTA. Hän haluaa myös olla perinteisessä mielessä nainen minulle, tuntea siis, että hän saa olla myös oma alkukantainen itsensä ilman, että suhteemme vaarantuu, tulee tuhoavia riitoja yms. koska hän tietää, että minä kannan vastuuta, rakastan riittävästi myös silloin, kun huomaan hänen "luisuneen väärille raiteille". Niinpä myös meillä käytetään piiskaa silloin tällöin. Ja täysin sovitusti.
Onhan se tietysti selvää, että samalla pohjimmiltaan kyseessä on seksuaaliseen sävyyn toteutettava leikki, mutta on se muutakin; vaikea täsmällisesti määritellä sanoin, mitä. Lapsia en koskaan kurittaisi ruumiillisesti, mutta naisen kohdalla asia on aivan toinen. Kaikillehan tulee riitoja pitkässä suhteessa, ja itse olen kokenut hyvin antoisaksi ratkaista ne näyttämällä selvästi, kuka sanoo sen viimeisen sanan. Siispä otan vaimon polville poikittain ja annan piiskani viuhua. -Tosin yleensä kyllä käytän avokämmentä.
Paitsi että piiskaus on seksuaalisesti äärettömän stimuloivaa, se toimii myös tunnetasolla, huonot fiilikset unohtuvat hetkessä, eikä turhia jälkipyykkejä ole tarpeen vatvoskella. Myös vaimon antautuminen puhuttelee jotain varmaan hyvin atavistisia puolia luonteessani, sillä kun suomin hänen paljasta pyllyään, tunnen jopa huvittavan selkeästi, että toimin niinkuin minun kuuluu toimia... olen "luolamies", joka pistää oikuttelevan oman rakkaansa ojennukseen ;. Tunne on aika komea. Ja se hellyys vaimoa kohtaan, jonka tilanne minussa vapauttaa, oli alkuun jopa häkellyttävän voimakas. Olemme keskustelleet asiasta paljon, ja meille tämä sopii erittäin hyvin, välimme ovat hyvin intiimit ja läheiset.
Olen pian viidenkymmenen (vaimo n.7 v. nuorempi), ja olen usein miettinyt, että pitikö tosiaan näin "vanhaksi" elää, ennen kuin opin elämään naisen kanssa. -Ymmärrän silti, että meitä on moneksi, eikä tämä varmaan kaikille sovi, mutta uskon, että monet riidat jäisivät riitelemättä ja moni turha ero toteutumatta, jos sukupuolten välisiä eroja (tunne-elämänkin puolella) ei kokonaan unohdettaisi tämän nykyaikaisen tasa-arvotouhotuksen kylkiäisenä.
Lisäisin vielä, että tällainen perhepolitiikka ei todellakaan ole mainitsemasi pohjoismaisen tasa-arvon toteutumisen tiellä, päinvastoin. Ainakin oma vaimoni sanoo usein olevansa vapaampi kuin koskaan aiemmin, ja samalla suhteemmeon hänestä turvallinen, mitä hän sanoo aiemmin kaivanneensa ja myös turhaan vuosia etsineensä. Aiemmin hänen oli myös vaikea luottaa siihen, että myös mies kantaa vastuunsa suhteesta ja perheen hyvinvoinnista, ja korostankin, että miehen täytyy olla kaikessa myös sanansa mittainen, jotta saa vaimonsa täyden luottamuksen. Siihen ei tosiaan pelkkä piiskan viuhuttaminen riitä
. Vastuuta siis, rakkautta ja rajoja.... tehkää naiset onnellisiksi, siitä lähtee myös miehen ja perheen onnellisuus, sillä nainenhan se kuitenkin on kodin sydän, jonka voidessa hyvin myös koko yhteiskuntamme perusyksikkö (perhe) voi hyvin.
Kommentoikaa vapaasti, terv. monen nuoren mielestä varmaan "kalkkeutunut patriarkka" minäkin