J
JoJo~
Vieras
Monessa kohtaa keskustelua lukiessani olen ihmetellyt, että eivätkö tosiaankaan nykymaailman materialistisen maailman ihmiset pysty mittaamaan vastavuoroisuutta muussa kuin rahassa. Monet puhuvat, että naiselle tarjoaminen on kohteliasta ja toiset taas väittävät, että tarjouksen vastaanottaminen on huoraamista. Löytyisi varmasti "ennakkotapauksia" molempien väitteiden tueksi, mutta uskon, että ensimmäinen pitää useimmiten paikkansa.
Itse kuitenkin tarjoan miehelleni ilahduttaakseni häntä tai voidakseni käydä hänen kanssaan elokuvissa, jos hän sattuu olemaan varaton. Myös hän tarjoaa minulle silloin tällöin ja usein baarissa ostaa minullekin jotain, koska "hänen takiaan" (eli hänen ystäviensä mukana) baariin useimmiten päädymme. Vaikka olemme molemmat opiskelijoita, emme laske rahojamme pennin tarkkuudella.
Itse en kuitenkaan ymmärrä vastavuoroisuutta ainoastaan rahassa tai palveluiden rahallisessa arvossa, vaan pikemminkin ns. ilahduttamisarvossa. Jos mieheni haluaa ilahduttaa minua yllättämällä minut ravintolaillallisella (hinta yht 50 ) hyväksyn mielelläni tarjouksen tuntematta itseäni maksulliseksi naiseksi. Toisaalta onko jotenkin vähempiarvoisempaa, jos minä satun sillähetkellä olemaan se rahattomampi osapuoli ja tarjoan hänelle pinaattikeittoa ja itseleivottua kakkua kynttilänvalossa? (hinta 5 ). Jos tilanne olisi toisinpäin ja itse olisin tarjonnut tuon ravintolaillallisen, hyväksyisin ilomielin miehen "vastineen", hänen yrityksensä ilahduttaa minua. Itse ilahdun ajatuksesta, en niinkään toiminnon rahallisesta arvosta, vaikka se jollekulle olisikin tärkeintä.
Ymmärrän myös hyvin tuon tuloerojen vaikutuksen. Jos toinen parisuhteen osapuoli elää täysin kädestä suuhun (esim opintotuki 440/kk) ja toinen tienaa sen 4000 kuukaudessa, en ymmärrä, miksi enemmän tienaava ei joskus maksaisi ravintolaillallista. Jos enemmän tienaava osapuoli haluaa viettää aikaa ravintolassa/baarissa/ulkomailla toisen kanssa, eikä toisella ole siihen varaa, hän voi hyvinkin kustantaa jotain, jos se vain molemmille osapuolille sopii. Tämähän tietysti vaatii sen, että raha ei ole kummallekaan osapuolelle mikään maailman tärkein arvo, vaan molemmat arvostavat enemmän yhdessä vietettyä aikaa.
Viestin loppuun voin näin provosoituneena sanoa, että olen järkyttynyt miten jotkut miehet täällä aiheesta keskustelevat. Ymmärrän kyllä siivellä eläjien karttelun, mutta jos elämä kaatuu kahvikuppiin ja drinkkiin, niin oikeastaan minä säälin teitä (niin naisia kuin miehiäkin). Ehkä itseäni on sitten vain siunattu (kirottu?) löyhillä kukkaronnyöreillä niin, että mielellään kerran kuukaudessa kustannan itselleni ja poikaystävälleni jotain luksusta ja joskus jopa tyttökaverilleni kahvit tarjoan. Silti minulla tuntuu olevan hyvin rahaa säästössä, joten mikäköhän kumma tässä oikein on...?
Itse kuitenkin tarjoan miehelleni ilahduttaakseni häntä tai voidakseni käydä hänen kanssaan elokuvissa, jos hän sattuu olemaan varaton. Myös hän tarjoaa minulle silloin tällöin ja usein baarissa ostaa minullekin jotain, koska "hänen takiaan" (eli hänen ystäviensä mukana) baariin useimmiten päädymme. Vaikka olemme molemmat opiskelijoita, emme laske rahojamme pennin tarkkuudella.
Itse en kuitenkaan ymmärrä vastavuoroisuutta ainoastaan rahassa tai palveluiden rahallisessa arvossa, vaan pikemminkin ns. ilahduttamisarvossa. Jos mieheni haluaa ilahduttaa minua yllättämällä minut ravintolaillallisella (hinta yht 50 ) hyväksyn mielelläni tarjouksen tuntematta itseäni maksulliseksi naiseksi. Toisaalta onko jotenkin vähempiarvoisempaa, jos minä satun sillähetkellä olemaan se rahattomampi osapuoli ja tarjoan hänelle pinaattikeittoa ja itseleivottua kakkua kynttilänvalossa? (hinta 5 ). Jos tilanne olisi toisinpäin ja itse olisin tarjonnut tuon ravintolaillallisen, hyväksyisin ilomielin miehen "vastineen", hänen yrityksensä ilahduttaa minua. Itse ilahdun ajatuksesta, en niinkään toiminnon rahallisesta arvosta, vaikka se jollekulle olisikin tärkeintä.
Ymmärrän myös hyvin tuon tuloerojen vaikutuksen. Jos toinen parisuhteen osapuoli elää täysin kädestä suuhun (esim opintotuki 440/kk) ja toinen tienaa sen 4000 kuukaudessa, en ymmärrä, miksi enemmän tienaava ei joskus maksaisi ravintolaillallista. Jos enemmän tienaava osapuoli haluaa viettää aikaa ravintolassa/baarissa/ulkomailla toisen kanssa, eikä toisella ole siihen varaa, hän voi hyvinkin kustantaa jotain, jos se vain molemmille osapuolille sopii. Tämähän tietysti vaatii sen, että raha ei ole kummallekaan osapuolelle mikään maailman tärkein arvo, vaan molemmat arvostavat enemmän yhdessä vietettyä aikaa.
Viestin loppuun voin näin provosoituneena sanoa, että olen järkyttynyt miten jotkut miehet täällä aiheesta keskustelevat. Ymmärrän kyllä siivellä eläjien karttelun, mutta jos elämä kaatuu kahvikuppiin ja drinkkiin, niin oikeastaan minä säälin teitä (niin naisia kuin miehiäkin). Ehkä itseäni on sitten vain siunattu (kirottu?) löyhillä kukkaronnyöreillä niin, että mielellään kerran kuukaudessa kustannan itselleni ja poikaystävälleni jotain luksusta ja joskus jopa tyttökaverilleni kahvit tarjoan. Silti minulla tuntuu olevan hyvin rahaa säästössä, joten mikäköhän kumma tässä oikein on...?