Miehen isyysinto lopahti vauvan syntymään :(

Mies oli se joka meistä ensimmäisenä alkoi puhumaan lapsista ja kyselemään mitä mieltä mä asiasta olen, olisko kivaa jos olisi lapsi jne. Mä olin varsin pitkään epäileväinen ja enemmän harkintakannalla asian suhteen, mutta reilun puolen vuoden mietinnän ja vakituisen työpaikan saannin jälkeen aloin itsekin innostua asiasta. Yhteisestä päätöksestä, ehkäisyn lopettamisen jälkeen tulinkin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta. Raskausaikana mies oli mukana jokaisella neuvolakäynnillä, ultrissa ja perhevalmennuksissa. Synnytyksessä oli mukana ja vietti joka päivä sairaalassa aikaa niin paljon kuin pystyi (kotona koiria joille ei saatu nopealla varoitusajalla hoitajaa kun lapsi lähti syntymään ilman ennakkovaroituksia 2 vkoa ennen la). Mies tuntui olevan innoissaan lapsen saannista ja oli mielellään mukana hankkimassa tavaroita jne.

Isyyslomalla, vauvan ja minun kotiuduttua sairaalasta, mies ei kuitenkaan kovin kotona viihtynyt vaan kysyi aina että pärjätäänhän me kotona kun hän lähtee harrastamaan. Oli käytännössä poissa kotoa 5-8 tuntia päivästä ja päälle useita tunteja puuhasteli kotona ulkona ja varastossa. Kun viikon jälkeen juttelin että olisi mukava jos mies olisi kotona enemmän, mies vain vetosi että on pakko harrastaa ja harjoitella kun on "kausi menossa". Kahden viikon päästä kysyin jo vähän totisemmin että tajuaako mies edes että meillä on nyt kaksiviikkoinen vauva, hän on isä ja että nauttisi ja tutustuisi vauvaan kun isyyslomalla pitäisi siihen olla aikaa, vastasyntynyt ei pitkään vastasyntyneenä pysy. Mies kimpaantui täysin ja alkoi vaahtoamaan että polttaakko hänen pitäisi kaikki kalliit harrastuskamansa jne. veti täysin yli ja toiseen äärilaitaan koko "keskustelun".

Mies palasi töihin ja on nyt entistä enemmän poissa kotoa, pitkiin työvuoroihin ja työmatkoihin menee 12 tuntia, ja sen päälle hän haluaa vielä harrastaa, joten hän on kotona lähinnä yöt ja muutaman tunnin illasta. Mies ei ole luonut vauvaan (nyt 1, 5 kk) minkäänlaista suhdetta eikä ota muutenkaan juuri kontaktia, lähtiessään rapsuttaa vauvaa mahasta ja sanoo heippa sitten. Kotona ollessaan ei reagoi vauvan itkuun jollen erikseen häntä pyydä tekemään asialle jotain; kun kysyin miksi mies ei tee mitään kun näkee että mä en pysty reagoimaan vauvan itkuun esim. vessassa ollessani, mies vain sanoi että kun ei se hiljene kuitenkaan...

Vauva on varsinkin iltaisin hyvin "sylinkipeä" ja alkaa itkemään lähes välittömästi kun hänet laskee omalle sängylleen tai viltille. Kun sitten olen antanut vauvan miehen syliin jotta olen itse päässyt suihkuun, ruokkimaan koirat tai syömään itse, mies vain retkottaa vauvaa jotenkin sylissään ja keskittyy täysin telkkarin katsomiseen tai tietokoneella surffailuun. Usein mä joudun korjaamaan vauvan asentoa miehen sylissä kun vauvan pää tai raajat retkottavat miten sattuu tai näyttää siltä että vauva on putoamaisillaan kun mies haluaa kädet vapaaksi kaukosäädintä tai sohvalla syömistä varten. Jos vauva alkaa miehen sylissä itkemään, mies vähän ärtyneen kuuloisena kyselee mikä nyt on hätänä mutta ei yritä heijata, korjata asentoa, puhella rauhoittavasti tms. On todella stressaavaa esim. suihkussa ollessa kuulla kun vauvan itku muuttuu suoraksi kiljunnaksi, yritän vain huuhdella mahdollisimman nopeasti saippuat pois jotta pääsen "pelastamaan" vauvan miehen sylistä

Miehestä ei siis käytännössä ole minkäänlaista apua tai tukea vauvan hoidossa. Lisäksi koirien hoito ja lenkitys, siivous, pyykinpesu, ruoanlaitto ym. sisätyöt ovat minun vastuullani. Miehellä on aina kiire ja jotain olevinaan tärkeämpää ja päivänpolttavaa tekemistä kun pyydän häntä avuksi, suostuu sitten tuskastuneen oloisena kulmat kurtussa pikaisesti jonkun homman tekemään. Olenkin todennut että useimmiten homma on mukavampi tehdä itse tai jättää kokonaan tekemättä kuin kohdata miehen syyllistävä ja tuskastunut huokailu. Keskustelu miehen kanssa näistä asioista on erittäin hankalaa, koska mies vetää välittömästi herneet syvälle nenään ja on niin voimakkaasti puolustuskannalla (joko heittäytyy marttyyriksi tai vetää asiat musta-valkoisesti täysin toiseen äärilaitaan) ettei tunnu ymmärtävän (tai halua ymmärtää) laisinkaan mistä yritän hänelle puhua.

Vielä tässä jotakuinkin itse jaksan, kantoliina on kyllä jumalan keksintö että pystyn jotain tekemään ilman että vauva itkee koko aikaa sylinkaipuuta. Tulevaisuus oman jaksamisen kannalta kuitenkin huolettaa ja se että huomaan katkeroituvani miehelle siitä, että tämä on saanut jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja rajoituksetta mennä, tulla ja harrastaa samalla kun itse olen 110 %:sti ja kirjaimellisesti kiinni vauvassa vuorokauden ympäri. Omat harrastukseni koirien kanssa ja kuntosalilla olen saanut laittaa toistaiseksi sivuun kokonaan, ja vähän on alkanut epäilyttämään saanko unohtaa omat harrastukseni vielä useammaksi vuodeksi kun mies ei ainakaan toistaiseksi ole luottamusta herättänyt lastenhoidon suhteen Kampaajalla käynninkin olen päätynyt ajoittamaan siihen kun omat vanhempani voivat hoitaa vauvaa. En ymmärrä miten mies voi olla jotenkin niin tunnekylmä ja välinpitämätön vauvaa ja vauvan viestejä kohtaan.

Sinänsä pärjään hyvin vauvan, koirien ja kotitöiden kanssa itseksenikin ja tunnen itseni onnelliseksi omassa minun, vauvan ja koirien muodostamassa arjessa kun mies ei ole kotona muistuttamassa olemassaolostaan. Itselleni on psyykkisesti mielekkäämpää joutua pesemään hampaat yhdellä kädellä vauva sylissä siitä syystä ettei mies ole kotona kuin että mies on kotona muttei "ehdi" harrastustavaroiden järjestelyltä hoitamaan vauvaa viittä minuuttia.

Olen kiitollinen äitiysloman suomasta vapaudesta, siitä ettei vauvan hoitoa lukuun ottamatta pakollisia, välttämättömiä menoja tai tehtäviä juuri ole. Pyykit ja imurointi voivat aina odottaa ja koirat voivat yhtenä päivänä juoksuttaa itse itsensä aidatulla pihalla jos oikein väsyttää lähteä lenkille. Tukea ja juttuseuraa saan omilta vanhemmiltani, sisaruksilta, isovanhemmilta ja kavereilta. Olen kiitollinen siitä että mies käy töissä ja maksaa kaikki asumiskulut, mistä tavallaan vastapalveluksena teenkin mielelläni kotitöitä enemmän nyt kun olen kotona. Vauva on kuitenkin yhteinen ja yhteisellä päätöksellä hankittu, mies on nyt isä eikä sitä asiaa muuta mikään, vaikka mies ei tunnu asiaa tajuavankaan. Lieköhän näistä lähtökohdista tajuaa tulevaisuudessakaan?

 

tässä vaiheessa mies ei ehkä ihan tajua mitä voisi tehdä se vaan aivoissa ajatteli et kiva on sitä ku voi leikkii lapsen kanssa yms ei ehkä ihan tajunnut miten kiinni hississä vauva on. nyt vaan alat rohkeasti sanomaan mitä vauvan kanssa tehää ja lähet vaikka lenkille ja vauva isälle

 

Mieshän ei tuosta miksikään muutu. Jos ottaisit uuden miehen, hänkin todennäköisesti välittäisi lapsesta paljon enemmän vaikka ei olisikaan lapsen isä.

 

Aika huolestuttavaa. Kyllä mä pakottaisin miehen kiinnostumaan tai sit sanoisin sille heipat ja muuttaisin omilleni vauvan kanssa. Tässä maassa yhteiskunta maksaa sen ajan kun olet kotona ja sittenhän myöhemmin saat taas palkkaa. Nimittäin jos nyt odottelee että muuttuuko se mies ja lapsi kasvaa niin mieshän vain tottuu siihen että ei se lapsen tulo muuttanut hänen elämäänsä mitenkään eikä tule tulevaisuudessakaan muuttamaan.

 

Sano sille paskasäkille, että jollei asiaintila miksikään muutu aika pikaisesti, sinä lähdet vauvan kanssa.

 

Meillä on tarinasi alku samantapainen mutta heti lapsen synnyttyä mies ei olisi halunnut kuulla lapsesta mitään. Sairaalassa kävi meitä katsomassa joka päivä mutta mökötti, kiukuttelu ja tiuski sen puolituntia mitä siellä viipyi. Lapsesta ei olisi saanut mainita sanallakaan kun mies vain tiuski, että nytkö sinun elämässä ei ole enää muuta sisältöä kuin lapsi ja ei kiinnosta yms. Haukkui minut kovaan ääneen kuinka minusta on muuttunut kuvottava muumimamma kun huomioin vauvaa niin paljon. Minusta tuntui todella pahalta ja muutenkin koin olon tukalaksi neljän hengen huoneessa kun muut katsoivat miehen äksyilyä silmät pyöreinä.

Kotona mies valitti kun en enää harrasta ja huomioin vauvaa enemmän kuin häntä. Kuitenkaan mies ei suostunut olemaan vauvan kanssa edes sitä aikaa, että käyn suihkussa vaan kaikki mitä halusin tehdä ilman vauvaa piti tehdä silloin kun vauva nukkui. Ensimmäiset puolivuotta oli aivan kamalaa aikaa, vauvan olemassa olo ei olisi saanut näkyä tai kuulua mitenkään ja mies vain valitti kuinka huomioin lasta liikaa ja kuinka se on pilannut meidän elämän. Olin jo eroamassa monta kertaa mutta kaikki vain hokivat, että pikkulapsi aika on rankkaa ja ei kannata erota lapsen ollessa alle 2 vuotias.

No nyt lapsi on reilu 2 v ja mies on ihan erilalilla lapsen kanssa, leikkii, lukee kirjoja, vaihtavat ilta- ja lähtöpusut, mies ostelee lapselle yllätyksiä jos käy työmatkalla kaupassa ja kyselee minulta lapsen kuulumisia pitkin päivää.

Vieläkin on vähän niin, että perusoletus on se, että minä olen lapsen kanssa mutta muuten miehestä on kasvanut hyvä ja huolehtiva isä. En sitten tiedä oliko hänellä jotain synnytyksen jälkeistä masennusta koska muuttui niin täysin.

 

Mies ei tainnut ihan ymmärtää mitä vauvan tulo tarkoittaa. En itsekään ymmärtänyt, luulin äitiyslomalla sisustavani kotia yms . Miehellä voi olla myös epävarma olo kun ei "osaa" hoitaa vauvaa. Jos pääsisit vaikka tunnin lenkille ilman vauvaa ja vauva isille niin tottuisivat toisiinsa ja ehkä se vastuunkantokykykin paranisi. Kerran viikossa tunti ei kuulosta hirveen suurelta työmäärältä oman perheen hyväksi.

 

Itselläni on aikas samanlainen kertomus paitsi meidän vauva on jo kovin iso. Nyt voimme keskustella montako kakkavaippaa mies vaihtoi- minun mielestäni voi yhden käden sormilla laskea- hänen mielestään kovin monta. Keskustelu usein loppuu siihen.
Lapsen ollessa pieni vietin välillä viikon kaksikin isovanhemmilla kun olin pahiten väsynyt, mutta niin talsittiin eteenpäin. Olin kovin pettynyt mieheen ja hänen isänä olemiseen, hän taas syytti että minä kontrolloin - samoin luin että mies ei herätä sinun luottamusta lapsen hoidossa - onko sinun täytynyt herättää jonkun luottamus oman lapsesi hoitamisesta - eipä taida.
Punnitsin että välillä olisi helpompaa olla yh, mutta lueskelin mitä kaikkea se voi lapselle tehdä niin ei mielestäni kannata enään tässä vaiheessa.
Lapsi oli vajaa vuoden ja pärjäsi jo pitemmän aikaa hoidossa, tarkoittaen tunteja aloitin kerran viikossa käymään ns. Pakollisessa menossa ja myös ennen sitä alkoi heidän välit lämmetä. Mies ymmärsi vauvaa paremmin ja sai varmuutta hänen kanssaan olemiseen. Menneisyys oli kuitenkin luonut minun ja vauvan suhteen niin tiiviiksi että jos lasta sattui olen minä se kuka parantaa. Poissaollessani kelpasi ensin isovanhemmat ja siksi luotin että kyllä mieskin kelpaa jos minä en ole paikalla.

Nyt olin kotona pitempään ja heidän välinsä selkeästi huononi ja esitti itse toiveen että saa taas olla kahdestaan, kun dynamiikka on erilainen.

Nyt nuo tuossa kovin kaksin leikkii ja peuhaa ja parempaan suuntaan menossa. Ajattelin myös että mitä lapselle tapahtuisi jos minulle jotain sattuu. Jaksaisiko/olisivatko isovanhemmat huoltajina. Isähän sen päättää ja kamalaa olisi lapsi jättää isälle joka ei ns. Pärjää lapsen kanssa.

Lapsen takia kehotan menemään välillä vain eteenpäin, vauva-arkena monet eroaa ja liian herkästi. Nyt minuakin olisi ero kaduttanut joten tyytyväinen olen.

 

Miehille tuntuu olevan niin helppoa lähteä lapsensa luota jos ei vaan homma enää huvita. Kosta ja eroa ja anna lapsi isän luokse asumaan.

 

Kiitoksia, vastaukset herättivät paljon ajatuksia.

Eroamaan en ole ihan ensimmäisenä lähdössä, sillä kylmästi ajateltuna miehen kautta saamani "asumisetu" on sen verran arvokas. Lapsen ja koirien kanssa isolla pihalla varustettu ja hyvien ulkoilureittien vieressä oleva okt helpottaa arkea suunnattomasti, oma palkka täällä pk-seudulla riittäisi kitsaasti johonkin nuhjuiseen kerrostaloasuntoon jossa arjen pyörittäminen yksin lastenvaunujen ja isojen koirien kanssa ei helppoa olisi.

Yritin alkuun saada miestä hoitamaan vauvaa sen aikaa kun käyn koirien kanssa lenkillä, mutta käytännössä se johti vain riitoihin. Mies ei koskaan ollut kotona silloin kun oltiin sovittu, aina tuli joku viivytys niin että ehti tulla jo pimeää kun mä olisin halunnut mennä juoksuttamaan koiria metsään. Mies myös kehitti asiasta jonkin ihmeellisen minun koirat vs. hänen harrastuksensa -taistelun. Helpompaa on ollut käydä tekemässä koirien metsälenkit vauva kantoliinassa takin alla, pääsee lähtemään milloin haluaa ilman riippuvuutta miehen aikatauluista, ja lähteepähän pari raskausajalta jäänyttä kiloakin lanteilta tehokkaammin lisäpainon ansiosta.

Varsinkin Niian kirjoituksesta tuli mieleen..
Kun mies ei ole ollut halukas osallistumaan vauvan hoitoon tai auttamaan kotitöissä, mä olen ehkä entistä enemmän vetäytynyt kauemmas hänestä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, asiaa aikaisemmin tiedostamatta ehkä halunnut näyttää miehelle että pärjään hyvin ilman häntäkin "kun et kerran" ja osoittanut sitä sanattomasti eleillä ja sanallisesti rivien väleissä ja sivulauseissa. Jos miehellä on taustalla jotain samantyyppistä kuin Niian tapauksessa, voihan tässä olla tekeillä jonkinlainen "noidankehä" jossa kumpikin haluaa vain näyttää toiselle pärjäävänsä omillaan...

 

Vähän vastaavaa oli meillä.
Tosin mies ei osallistunut raskauaikanakaan kovin paljoa.
Miehen mielestä (kuulin tämän siis myöhemmin vasta!) elämään saa tarkoituksen lapsien myötä. Ja kaikilla muillakin on lapsia, se kuuluu asiaan.

Ihan puhdasta halua ei siis lapsenhankinta edes ollut. Mies vielä totesi ettei hän ole kovin lapsirakas.

Nykyään lapsia on 3, ja neljättä kuumeilen. Mies hoitaa lapsia sen minkä töiltä ja harrastuksilta kerkeää, ja meillä menee hyvin. Isyyteen piti jotenkiin ´kasvaa´.

 

Harva mies osaa hoitaa pientä vauvaa. Imetys on niin vahvasti läsnä, jos ei korviketta juo ollenkaan. Isompana helpottaa, kun lapsen kanssa voi tehdäkin jotain.
Yritä myös itse olla liikaa ohjailematta miestä, anna hoitaa niin kuin hoitaa.

 

Harva mies osaa hoitaa pientä vauvaa. Imetys on niin vahvasti läsnä, jos ei korviketta juo ollenkaan. Isompana helpottaa, kun lapsen kanssa voi tehdäkin jotain.
Yritä myös itse olla liikaa ohjailematta miestä, anna hoitaa niin kuin hoitaa.

Oli kyllä niin totaalista paskaa, ettei paremmasta väliä.

 

Luin juuri jostain että myös miehet voivat saada ns. "Synnytyksen jälkeisen masennuksen" kun elämä muuttuu täysin. Voisiko kyse olla jostain sellaisesta?

Luulen että mies ei välttämättä täysin itsekään voi käytökselleen mitään. Kuulostaa muutoin mukavalta mieheltä jos pn ollut kaikissa neuvoloissakin mukana ja kiinnostunut vauvasta.

Jos on oikeasti masentunut/ahdistunut niin siitä ei kyllä ilman ammattiapua ja mahdollisia lääkkeitä selvitä.
Tsemppihalit sulle, tunnut pärjäävän tosi hienosti yksinkin, ihan niin kuin itse sanoit <3

 

Hyvin ootte uskotelleet itsellenne, ettei miehet osaa hoitaa vauvaa ja ettei he tunne luontaista halua hoitaa/helliä omaa jälkeläistään. Ei todellakaan pidä paikkaansa! Miten te ikinä ootte hyväksyneet miehiltänne tollasen käytöksen?! Onhan tossa jo kyse ihan perusasioista, kuten toisen huomioonottamisesta ja välittämisestä. Huhhuh, surkeeta luettavaa!! Älkää nyt naiset menkö tollaseen - ei ne miehet mitään imbesillejä ole...paitsi noin käyttäytyvät.

 

[QUOTE="Uusi äiti";30694583]
Olenkin todennut että useimmiten homma on mukavampi tehdä itse tai jättää kokonaan tekemättä kuin kohdata miehen syyllistävä ja tuskastunut huokailu.[/QUOTE]

Älä hyvä nainen astu tuohon ansaan! Vaadi miestä tekemään osansa tai muuten huomaat pian että sulla on kaksi holhottavaa vastuullasi.

[QUOTE="Uusi äiti";30694583]
Tulevaisuus oman jaksamisen kannalta kuitenkin huolettaa ja se että huomaan katkeroituvani miehelle siitä, että tämä on saanut jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja rajoituksetta mennä, tulla ja harrastaa samalla kun itse olen 110 %:sti ja kirjaimellisesti kiinni vauvassa vuorokauden ympäri. [/QUOTE]

Oletko sanonut tän asian miehellesi? Miten hän perustelee sen, että vain sinun elämäsi joutaa mullistua vauvan myötä, vaikka yhdessä olette lapsen halunneet?

 

Kummalliselta vaikuttaa. Onkohan joku kriisi tullut päälle miehelle? Kun vaikuttaa, että muuttunut jotenkin tuo suhtautuminen vauvaan syntymän jälkeen. Vai olisiko mahdollista, että ei alkujaankaan osannut ajatella osallistuvansa ihan pienen hoitoon? Millaisen mallin lie kotoaan tai kaveripiiristä saanut perheistä?

 

Olisitte puhuneet nuo asiat ennen lapsen hankkimista. Itse en tekisi lasta tuollaiselle miehelle.

 

Minusta tuo ongelma alkaa jo sairaalasta. Isäon vain katsomassa äitiä ja lasta eikä isälle opeteta vauvan käsittelyä ja hoitoa. Sitten sitä kotiin tullutta huutavaa rääpälettä pitäisi osata pitää ja hiljentää eikä kukaan kerro miten se tapahtuu. Äiti ehtii kolmessa päivässä oppia paljon vastasynteneestä ja isä pääsee toistaitoisena kunolla mukaan vasta sitten.
Perhehuoneessa vauvasta tulee paremmin molempien juttu heti alusta alkaen.

 

Tiedän joitakin miehiä, jotka omalla tavallaan "pettyy" siihen, miten tylsä vauva on. Äiti on tärkein merkittävin tekijä vauvan elämässä ja isä sivustaseuraaja. Lisäksi vauvan kanssa ei voi tehdä mitään. Se vaan oksentelee ja paskoo.
Homma voi muuttua ihan täysin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että sen kanssa voi leikkiä ja touhuta.

Nähdäkseni oma mieheni syventää suhdetta lapsiin sitä enemmän, mitä vanhempia he ovat. Ei sekään ihan hirveän kiinnostunut ollut vauvasta. Toki hoiti ja oli kotona, mutta ei se siitä erityisemmin nauttinut. Nyt kun lapset on kasvaneet, on isän rooli huomattavasti merkittävämpi. Mieheni leikkii ja touhuaa lasten kanssa huomattavasti enemmän kuin minä ja on meidän perheessä se yleinen hauskuuttaja.

 

Meillä oli vähän samanlaista.. kun vauva oli n 11kk aloitin työnteon muutamalla viikonloppuvuorolla ja kuinka ollakkaan mies alkoi hoitamaan lasta kun sai olla itsekseen. Miehelle voi tulla paniikki kun ei osaa tehdä mitään ja loppujen lopuksi ekan vuoden aikana miehen rooli on aika pieni..ja jos mies on epävarma niin eihän se vauva rauhotu miehen sylissä niin helposti. Mun mies teki sitten itse 50% työaikaalapsen ollessa 1-1,5v ja kummasti alkoi ottaa vastuuta kun oli itsekseen vauvan kanssa. Nyt poika on jo 4,5 ja kovasti touhuavat yhsessä. Toinen lapsi 1,5v ja hänen kanssaan mies e i ole ollut sitäkään vähää, mutta nyt myös olen aloittanut työt niin hyvin sujuu.

 

Kerron nyt vähän miehen näkökulmaa asiaan.
Anna miehellesi aikaa, tiedän että tuo kuullostaa mielipuoliselta kommentilta tilanteessasi ja keskustele miehesi kanssa miltä sinusta tuntuu.
Vaikka itsekin lasta silloin halusin, niin kyllä siinä tuli niin paljon muutosta kaikkeen, että ei oikein tiennyt kuinka olisi ollut. Harrustukset, kaverit ja kaikki ne vanhat tutut ja turvalliset rutiinit muuttuivat. Itseä ainakin se muutos turhautti, kun ei enää voinutkaan tehdä asioita, niin kuin ennen. Ei voinut olla tietokoneella ja keskittyä omiin asioihin. Muut varmaa kuittaa tähän, että eikös se nyt ole itsestään selvää. Kyllä, näin jälkeen päin ajateltuna, mutta ei sitä silloin osannut ajatella. Isoin muutos ainakin itselle tuo oli ikinä, eikä se helposti tuolloin mennyt.

Näen paljon samaa itsessäni viisi vuotta sitten kuin miehessäsi tällä hetkellä.
Mies ei oikein "osaa" mitään tehdä, kun toinen (vauva) vain huutaa ja stressi siitä tulee sitten vielä kun äiti hyökkää hakemaan tuoretta tulokasta sylistä pois. Ei voi syöttää luonnollisestikkaan ja toinen osaa tehdä kaiken paremmin. Sitä on kuin ulkopuolinen kotonaan.

Meillä se sitten jotenkin lähti menemään, kun vaimo jätti alkuun lyhyemmiksi ajoiksi vauvaa minun hoitoon ja sitten pidemmiksi pikku hiljaa. Alkuun hän lähti kauppaan yksin ja sitten kavereille ja jossain vaiheessa sitä olin yksin vauvan kanssa yötä kotona.

Ja tuolloinkaan ei luonnollisesti voinut tehdä ns. mitään omia vanhoja asioita. En muista kuinka kauan tuo muutos itsellä kesti, että osasi ns. olla vauvan kanssa kahden, ilman sen suurempaa turhautumista. Ehkä vajaa vuosi siinä kului. Siinä vaiheessa kun vauva alkoi hymyilemään, kun sitä vähän kutitteli, niin siitä se hiljaksiin lähti, kun sai kontaktia ja palautetta vauvalta. Oli hieno huomata, että sitähän jotenkin pärjää tämän kanssa.

Niin ja muuttuuhan toki se tuoreen äidin elämä samalla tavalla ja käyvät omat henkiset taistelunsa, meillä se tuntui menevän ainakin vaimolla helpommin.

Päivääkään en pois vaihtaisi, nyt lapsia meilläkin on kaksi ja lasten kanssa tulee touhuttua paljon yhdessä, mielummin viettäisin niiden kanssa aikaa, kun olisin töissä. Nukumaan laittamiset ja kotityöt menevät kutakuinkin puoliksi vaimon kanssa. Niin ja koira se meilläkin iltaisin aina toista liikuttaa.

 

Tutulta kuulostaa. Meillä syyksi paljastui kahden lapsen syntymän jälkeen narsistianoppi. Oma vauva-aika vaikuttaa myös miehen suhtautumiseen ja narsisti vanhemman lapsena asiaa ei tiedosta vauva-aikana, jos asia ei ole vielä tullut ilmi. Oma lapsi aiheuttaa samoja ahdistavia tunteita omasta vauva-ajastaan ja niitä on vaikea tunnistaa, jos ei tiedä oikeaa syypäätä, vaan tunteet kohdistetaan omaan nykyiseen tilanteeseen. Tosi kimurantti juttu ja pitkä tie edessä eheytymistä. Kierteen voi katkaista, mutta vaatii paljon henkistä työtä. Tämä meidän jutun takana, toivottavasti teillä yksinkertaisempi juttu takana. Tsemppiä!

 

Kerron nyt vähän miehen näkökulmaa asiaan.
Anna miehellesi aikaa, tiedän että tuo kuullostaa mielipuoliselta kommentilta tilanteessasi ja keskustele miehesi kanssa miltä sinusta tuntuu.
Vaikka itsekin lasta silloin halusin, niin kyllä siinä tuli niin paljon muutosta kaikkeen, että ei oikein tiennyt kuinka olisi ollut. Harrustukset, kaverit ja kaikki ne vanhat tutut ja turvalliset rutiinit muuttuivat. Itseä ainakin se muutos turhautti, kun ei enää voinutkaan tehdä asioita, niin kuin ennen. Ei voinut olla tietokoneella ja keskittyä omiin asioihin. Muut varmaa kuittaa tähän, että eikös se nyt ole itsestään selvää. Kyllä, näin jälkeen päin ajateltuna, mutta ei sitä silloin osannut ajatella. Isoin muutos ainakin itselle tuo oli ikinä, eikä se helposti tuolloin mennyt.

Näen paljon samaa itsessäni viisi vuotta sitten kuin miehessäsi tällä hetkellä.
Mies ei oikein "osaa" mitään tehdä, kun toinen (vauva) vain huutaa ja stressi siitä tulee sitten vielä kun äiti hyökkää hakemaan tuoretta tulokasta sylistä pois. Ei voi syöttää luonnollisestikkaan ja toinen osaa tehdä kaiken paremmin. Sitä on kuin ulkopuolinen kotonaan.

Meillä se sitten jotenkin lähti menemään, kun vaimo jätti alkuun lyhyemmiksi ajoiksi vauvaa minun hoitoon ja sitten pidemmiksi pikku hiljaa. Alkuun hän lähti kauppaan yksin ja sitten kavereille ja jossain vaiheessa sitä olin yksin vauvan kanssa yötä kotona.

Ja tuolloinkaan ei luonnollisesti voinut tehdä ns. mitään omia vanhoja asioita. En muista kuinka kauan tuo muutos itsellä kesti, että osasi ns. olla vauvan kanssa kahden, ilman sen suurempaa turhautumista. Ehkä vajaa vuosi siinä kului. Siinä vaiheessa kun vauva alkoi hymyilemään, kun sitä vähän kutitteli, niin siitä se hiljaksiin lähti, kun sai kontaktia ja palautetta vauvalta. Oli hieno huomata, että sitähän jotenkin pärjää tämän kanssa.

Niin ja muuttuuhan toki se tuoreen äidin elämä samalla tavalla ja käyvät omat henkiset taistelunsa, meillä se tuntui menevän ainakin vaimolla helpommin.

Päivääkään en pois vaihtaisi, nyt lapsia meilläkin on kaksi ja lasten kanssa tulee touhuttua paljon yhdessä, mielummin viettäisin niiden kanssa aikaa, kun olisin töissä. Nukumaan laittamiset ja kotityöt menevät kutakuinkin puoliksi vaimon kanssa. Niin ja koira se meilläkin iltaisin aina toista liikuttaa.

Lisättäköön tähän vielä, että naisilla hormonitoiminta edesauttaa aika paljon vauvan hoitoa ja kiintymistä. Miehellä näitä(kään) avuja ei ole.

 

Vauva on vasta tosi pieni. Suosittelisin, että annat vaan isälle aikaa ja koitat olla katkeroitumatta siitä, että sinulla on nyt päävastuu. Monista miehistä tulee ihan hyviä isiä, vaikka eivät vastasyntyneen kanssa osaisikaan vielä toimia hyvin. Ei noin pieneen vielä mitään ihmeempää suhdetta töissäkäyvä isä pystykään luomaan, vauva on ihan normaalistikin symbioosissa pääasiallisen hoitajansa eli äitiyslomalla olevan äidin kanssa. Se että vauva itkee isän sylissä ei välttämättä edes tarkoita, että isä tekisi mitään väärin. Mutta isästä saattaa tuntua pahalta se, ettei osaa ja pysty vauvaa rauhoittamaan yhtä hyvin kuin äiti. Koita suhtautua kannustavasti, älä ryntää miestä syytelleen "pelastamaan" vauvaa hänen sylistään.

Vaikka minä olen nainen, minustakin vastasyntynyt vauva oli melko tylsä. Eihän vauva juuri muuta tehnyt kuin syönyt ja nukkunut. Eikä mies päässyt edes syöttämiseen osallistumaan, koska minä imetin. Joten en minä sitä ihmettele, että isyysloman aikana mies käy harrastuksissa ja puuhailee muuta, nukkuvan vauvan tuijottelua kun ei moni tuntikausia päivittäin viitsi harrastaa. Minusta onkin järkevintä ajoittaa isyyslomasta suurin osa myöhemmäksi, sellaiseen aikaan kun vauva jo valvoo enemmän ja ottaa kontaktia muihin.

Ja anna isälle kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa sen rajoissa, kuin imetyksen yms. puolesta on mahdollista. Minusta sinä teet väärin ja ristiriitaisesti, jos et edes kampaamoreissun ajaksi anna miehelle vastuutu vauvasta, vaan ennemmin hankin vauvalle perheen ulkopuolisen hoitajan. Jos mies on ihan normaali tapaus, kyllä hän oppii käsittelemään vauvaa, kun hänelle antaa siihen tilaisuuden eikä ole niin vakavaa, jos vauva on vähän huonossa asennossa sylissä tms. Todennäköisesti mies panostaa enemmän vauvan hyvinvointiin, kun on siitä oikeasti vastuussa etkä sinä ole vieressä korjaamassa asentoa tai valmiina ryntäämään viereisestä huoneesta hätiin heti kun vauva itkee.