Meillä miehen hölmöily alkoi jo raskauden aikana. Ilmoitti aloittavansa uudestaan vanhan harrastuksensa, johon ei onneksi menisi kuin kaksi iltaa viikossa ja pelikauden aikana sitten pari iltaa lisää. Tämän ohella ilmoitti haluavansa tavata kavereitaan ja lisäksi päästä myös kaupungille (eli baariin) tuulettumaan ainakin kerran viikossa.
Vähän kun laskeskelin, huomautin miehelle, että hän siis normaalisti olisi ainakin neljänä päivänä poissa kotoa ja pahimmillaan sitten kuutena päivänä.
Minut on kasvatettu tasa-arvoisessa perheessä jossa kummatkin vanhemmat menivät tasapuolisesti. Yritin puhua asiasta miehelle...että minullakin pitäisi olla oikeus mennä yhtä paljon ja usein kuin hänelläkin...että viikossa eivät päivät riitä niin paljoon menemiseen, eikä perheen yhteistä aikaa jäisi lainkaan. Hän suuttui minulle. Hänen mielestään MINUSSA oli joku vika, kun heti halusin pois lapsen luota.
Koko raskauden ajan mies juoksi baareissa ja sairaalaankin tuli darrassa, koska olihan varpajaiset pidettävä saman tien kun olin synnyttänyt.
Lapsen syntymän jälkeen miestä ei pahemmin näkynyt kotona. Harrastuksensa ja kaveriensa lisäksi mies vietti yhä enemmän aikaa veljensä luona.
Meistä kahdesta mies oli se jolla oli kokemusta lapsista. Hän oli nuoresta asti hoitanut sisaruksiensa lapsia. Minä en ollut kymmeneen vuoteen pitänyt vauvaa edes sylissä. Silti jäin yksin. Ja masennuin.
Kaikki oli vaikeaa minulle. Imetys ei onnistunut kunnolla, en osannut edes suihkussa tai vessassa käydä kun vauva itki jatkuvasti jos ei ollut sylissä. Mies ei ollut kotona, joten istuin sohvalla vauva sylissäni kaiket päivät. Ja masennuin lisää.
Koska mies ajaa rekkaa työkseen, hänen piti saada nukkua kunnon yöunet. Sain siis hoitaa yksin jokaisen vauvan herätyksen...ja niitä oli paljon.
Ajatukset poislähtemisestä olivat jokapäiväisiä. Halusin kauas perheestäni, lopullisesti. Ajattelin että he pärjäisivät paremmin ilman minua.
Neuvolalääkäri oli huolissaan ja halusi keskustella asiasta miehen kanssa. Se auttoi hetkellisesti...mutta ehkä neuvot tulivat liian myöhään...syöksykierre oli jo alkanut. Nyt ajatukset itseni tappamisesta olivat jo jokapäiväisiä.
Minun sukuni ja ystäväni (ne harvat jotka eivät olleet kaikonneet raskausaikana kun en jaksanut hillua) kannustivat jaksamaan ja kestämään miestä. He lupasivat että asiat muuttuvat kun pikkuvauva-aika menee ohi.
Miehen suku kannusti miestä jättämään minut ja hankkimaan lapsen huoltajuus itselleen. He olivat valmiita kertomaan viranomaisille, että minä en ole kykenevä hoitamaan lasta kun olen niin masentunut. No, niin olinkin. Toisaalta hoidin lapsen, kävin osa-aika töissä ja opiskelin yhtä aikaa. En nyt varsinaisesti ollut mitenkään kykenemätön.
Meilläkin toki mies alkoi kiinnostua lapsesta sitten, kun tämän kanssa pystyi leikkimään. Nykyään ovat parhaat kaverukset. Minä taas masennukseni takia vieraannuin lapsesta.
Kaikki kulminoitui siihen, kun mies lähti veljensä kanssa risteilylle. Minun kanssani hän ei suostunut lähtemään, sillä oli kyllästynyt laivareissuihin. Pyysin päästä mukaan, mutta kyseessä oli veljesten kahdenkeskinen reissu. Kummasti veljen naispuolinen ystävä silti liittyi seuraan parin päivän varoitusajalla.
Reissulla alkoi miehen ja tämän naisen välinen suhde, joka jatkui noin kuukauden. Mies oli omien sanojensa mukaan lopettanut sen juuri ennen kuin asia selvisi minulle.
Halusin antaa anteeksi ja jatkaa, ja tässähän sitä edelleen porskutetaan. Minkäänlaista luottamusta tai uskoa saatika sitten rakkautta minulla ei mieheen ole kaiken tapahtuneen jälkeen. Kunhan lapsi on sen verran varttunut että viikko-viikko tyylinen asumisratkaisu toimii, eroan miehestä ja aloitan oikean elämän.
Joten voi se miehen sopeutumisongelma näinkin vaikuttaa.