Meillä on adoptiolapsi ja kaverini ei oikein tajua juttua

[Ajatuksia]

Hirveän vaikeaa on sanoa toiselle yhtään mitään, rakentavaakaan, jos ei saa pukahtaa sanaakaan siitä, miten asia on itsellä mennyt. Me ihmiset ollaan vaan rakennettu niin, että jos joku puhuu lapsensa vesirokosta, niin on luonnollista todeta siihen vastaukseksi jotakin oman lapsen tai muun läheisen vesirokkokokemuksien pohjalta. Vaikka sitten sanoa, että meillä oli niin ja niin paljon kuumetta, mutta onneksi siitäkin selvittiin...

Mulla on joitakin ystäviä, jotka aina puheissaan käsittelevät asioita negatiivisimman kautta. Töissä on kamalaa, rahaa liian vähän, jne. Se on yksi tapa kertoa kuulumisiaan, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Olen ollut huomaavinani, että tuollainen negatiivinen asioiden tarkastelu on usein vanhemmilta opittua. Joten siinä suhteessa tuollainen "mun lapsella on erityinen trauma, jota ei voi verrata toisten lasten traumoihin" -puhe on pikkuisen vaarallista. Trauma varmasti on olemassa niin adoptio- kuin erolapsellakin, ja sen kielellistämiseksi pitää tehdä töitä, mutta tietynlainen puhe tekee itsensä usein todeksi.

 

[Merengue]

Mä nyt kommentoisin asiaa silleen, että teidän lapsenne kyllä tulee pärjäämään. Selvästikin perehdytte häneen ja tuette häntä tarpeeksi.
Toinen asia on sitten tuollainen ystävä. Itselläni on yksi vastaava. Ja todenteolla tuntuu pahalta, kun vain HÄNELLÄ voi olla ongelmia. Muutaman kerran olen sanonut tiukasti asiasta, jopa välirikko tullut. Mutta olen päättänyt ystävänsä olla. Hän selvästi tarvii niin paljon enemmän tukea. Ja ehkä on osaltaan oppinut olemaan vähemmän marttyyri.
Mutta ystäväthän on myös valintakysymys.

 

["aapee"]

Hirveän vaikeaa on sanoa toiselle yhtään mitään, rakentavaakaan, jos ei saa pukahtaa sanaakaan siitä, miten asia on itsellä mennyt. Me ihmiset ollaan vaan rakennettu niin, että jos joku puhuu lapsensa vesirokosta, niin on luonnollista todeta siihen vastaukseksi jotakin oman lapsen tai muun läheisen vesirokkokokemuksien pohjalta. Vaikka sitten sanoa, että meillä oli niin ja niin paljon kuumetta, mutta onneksi siitäkin selvittiin...

Mulla on joitakin ystäviä, jotka aina puheissaan käsittelevät asioita negatiivisimman kautta. Töissä on kamalaa, rahaa liian vähän, jne. Se on yksi tapa kertoa kuulumisiaan, eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Olen ollut huomaavinani, että tuollainen negatiivinen asioiden tarkastelu on usein vanhemmilta opittua. Joten siinä suhteessa tuollainen "mun lapsella on erityinen trauma, jota ei voi verrata toisten lasten traumoihin" -puhe on pikkuisen vaarallista. Trauma varmasti on olemassa niin adoptio- kuin erolapsellakin, ja sen kielellistämiseksi pitää tehdä töitä, mutta tietynlainen puhe tekee itsensä usein todeksi.

Saa verrata muttei aina.. siis ihan joka jumalan kerta.

Ja itse juttelen kyllä monenkin vanhemman kanssa näistä asioista, kunhan se on jotenkin järkevää omaltakin kannaltani, eikä vertailua kellä on kurjimmin. Myös niiden, joilla ei oo ns. omaa kokemusta.

Lapsen mielestä muuten ero on pahinta mitä voi sattua , joten ei oo iskostettu että hänellä on ns. pahin trauma. En juttele näitä "aikuisten huolia" hänen kuullen, eikä hän hyvin tunne tämän kaverini lasta (sen verran isompi ja eri sukupuolta), mutta hänen paras kaverinsa on eroperheestä, ja on kyllä kertonut kuinka ikävää se on.

 

["aapee"]

Mä nyt kommentoisin asiaa silleen, että teidän lapsenne kyllä tulee pärjäämään. Selvästikin perehdytte häneen ja tuette häntä tarpeeksi.
Toinen asia on sitten tuollainen ystävä. Itselläni on yksi vastaava. Ja todenteolla tuntuu pahalta, kun vain HÄNELLÄ voi olla ongelmia. Muutaman kerran olen sanonut tiukasti asiasta, jopa välirikko tullut. Mutta olen päättänyt ystävänsä olla. Hän selvästi tarvii niin paljon enemmän tukea. Ja ehkä on osaltaan oppinut olemaan vähemmän marttyyri.
Mutta ystäväthän on myös valintakysymys.

Kiitos vaan, mutta ikävä kyllä ei oo aina vanhemmista kiinni. Yhden adoptoineen kaverini lapsi on vain liian "rikki" kiintyäkseen tai uskaltaakseen luottaa vieläkään (5 v adoptiosta), vaikka hänellä jos jollakin on todella kärsivälliset ja hänestä kiinnostuneet vanhemmat.

Ja kyllä, juuri tuollaista se on... Kyseessä on lapsuudenkaverini, joten haikealta tuntuu valita hänet poiskin...

 

["vieras"]

Ihan v.tun hienoa että täällä palstalla puhut minusta prkl!

 

[UGH]

Ei helkutti yks tulee palstalle märisemään, että "meidän lapsella on varmasti rankempaa ku teidän" ja joku sanoo, että entä jos ni eiku lisää vaan jankutusta.

Ihan sama kenellä on rankinta, kaikkia lapsia pitää tukea ja ymmärtää. Jotenkin ihan pöpi ketju.

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";22817358]Ihan v.tun hienoa että täällä palstalla puhut minusta prkl![/QUOTE]

Turha yrittää provota. Kaverini ei käy täällä, eikä kiroile noin.

 

["aapee"]

Ei helkutti yks tulee palstalle märisemään, että "meidän lapsella on varmasti rankempaa ku teidän" ja joku sanoo, että entä jos ni eiku lisää vaan jankutusta.

Ihan sama kenellä on rankinta, kaikkia lapsia pitää tukea ja ymmärtää. Jotenkin ihan pöpi ketju.

Ketjun pointti meni sulta ohi kirkkaasti ja lujaa

 

[v]

Minusta voivat kyllä kokea samantapaisia tunteita. Sinun lapsesi on hylätty vauvana, joten ei hän muista sitä konkreettisesti ja siksi pohtii asiaa kuitenkin analyyttisella tasolla. Tälle isommalle lapselle on voinut tulla hylkäyksen tunne, kun isä on lähtenyt kotoa ja hän voi jopa kokea olevansa syyllinen siihen. Vanhemmat eivät aina huomaa, että heidän riidoillaan on pieni kuuntelija joka tulkitsee sanoja eri tavalla kuin aikuinen. Tietenkään totaalinen hylkääminen ja adoptoitavaksi antaminen ei ole sama asia kuin avioero, mutta lapsi voi silti kokea molemmista samanlaisia tunteita. Kaverisi käyttäytyminen taas on ihan eri asia.

 

["aapee"]

Minusta voivat kyllä kokea samantapaisia tunteita. Sinun lapsesi on hylätty vauvana, joten ei hän muista sitä konkreettisesti ja siksi pohtii asiaa kuitenkin analyyttisella tasolla. Tälle isommalle lapselle on voinut tulla hylkäyksen tunne, kun isä on lähtenyt kotoa ja hän voi jopa kokea olevansa syyllinen siihen. Vanhemmat eivät aina huomaa, että heidän riidoillaan on pieni kuuntelija joka tulkitsee sanoja eri tavalla kuin aikuinen. Tietenkään totaalinen hylkääminen ja adoptoitavaksi antaminen ei ole sama asia kuin avioero, mutta lapsi voi silti kokea molemmista samanlaisia tunteita. Kaverisi käyttäytyminen taas on ihan eri asia.

Joo, ymmärrän ettei se eroaminen ole traumatonta. Mutta ärsyttävää se silti on, että pitää verrata niitä. Ja aina joka ainutta muuta asiaa...

Vauvana hylkääminen muuten on ihmiselle hankalampaa kuin isompana, siis tarkoitan että lapselle parempi olisi esim. että joutuu adoptioon isompana vaikka pahan jutun takia (vanhemmat kuolleet tms.) johtuen ettei pieni voi käsittää mitenkään tapahtunutta, ei saa muodostettettua tärkeää kiintymyssuhdetta kenenkään (vaihtuviin hoitajiin vrt. pysyvään). Vanhempana adoptoitu on voinut saada hyvän alun. Vanhempi kuitenkin ymmärtää mistä paha olo johtuu. Samoin jos on päässyt sijaisperheeseen odottamaan adoptiota.

Adoptiolapsetkin luulevat itseään syylliseksi tapahtumiin. Jopa oma lapseni luulee jollain tasolla ettei ollut vastasyntyneenä tarpeeksi kiltti tai suloinen, että kiinan äiti ja isä olisikin halunneet pitää hänet.

 

[Merengue]

[QUOTE="aapee";22817306]Kiitos vaan, mutta ikävä kyllä ei oo aina vanhemmista kiinni. Yhden adoptoineen kaverini lapsi on vain liian "rikki" kiintyäkseen tai uskaltaakseen luottaa vieläkään (5 v adoptiosta), vaikka hänellä jos jollakin on todella kärsivälliset ja hänestä kiinnostuneet vanhemmat.

Ja kyllä, juuri tuollaista se on... Kyseessä on lapsuudenkaverini, joten haikealta tuntuu valita hänet poiskin...[/QUOTE]


Niin niin, käsitän kyllä kuinka hurja homma adoptio on lapselle. Kaikki varhaiset kokemukset ja erot yms. Mutta päättelisin vaan siitä, miten olette jutelleet ja kuinka hyvin hänkin käsittelee jo asiaa. Siis vielä noin pieni tyttö ja tietää teidän rakkauden. Niin kaiken järjen mukaan mitään suunnattomia vaikeuksia ei olisi tiedossa.

 

["vieras"]

Minusta voivat kyllä kokea samantapaisia tunteita. Sinun lapsesi on hylätty vauvana, joten ei hän muista sitä konkreettisesti ja siksi pohtii asiaa kuitenkin analyyttisella tasolla. Tälle isommalle lapselle on voinut tulla hylkäyksen tunne, kun isä on lähtenyt kotoa ja hän voi jopa kokea olevansa syyllinen siihen. Vanhemmat eivät aina huomaa, että heidän riidoillaan on pieni kuuntelija joka tulkitsee sanoja eri tavalla kuin aikuinen. Tietenkään totaalinen hylkääminen ja adoptoitavaksi antaminen ei ole sama asia kuin avioero, mutta lapsi voi silti kokea molemmista samanlaisia tunteita. Kaverisi käyttäytyminen taas on ihan eri asia.

Jokisen Elluko se siellä melkein-psykologina kommentoi?!

 

["jeps"]

Trauma on aina henkilökohtainen juttu, siksi sitä ei voi verrata. Kaikki käsittelee traumojaan omalla henkilökohtaisella tasolla joka korreloi muihin siihen astisiin menetyksiin ja traumoihin.
Siksi tuollainen on ihan turhaa.
Kannattaa ap vaan antaa olla, kyllähän sä tiedät, että asia on ihan eri, mutta ystäväsi ei sitä tiedosta.
Silloin kannattaa vaan antaa olla, ksoka tultte tuskin koskaan puhumaan asiasta niin, että ymmärtäisitte täysin toisianne.

Aina löytyy niitä joilla menee vielä huonommin ja jotka sairastaa kaikki taudit pahempina ja ihan ilman mitään apua.
JOillekkin ihmisille empatia vaatii kongreettisen asian ja kokemuksen, että he voivat ymmärtää ja näin ollen he suhteuttavat sen ehkä heidän elämänsä suurimpaan menetykseen.

 

["aapee"]

Niin niin, käsitän kyllä kuinka hurja homma adoptio on lapselle. Kaikki varhaiset kokemukset ja erot yms. Mutta päättelisin vaan siitä, miten olette jutelleet ja kuinka hyvin hänkin käsittelee jo asiaa. Siis vielä noin pieni tyttö ja tietää teidän rakkauden. Niin kaiken järjen mukaan mitään suunnattomia vaikeuksia ei olisi tiedossa.

Me ollaan muutenkin omasta mielestä päästy suht vähällä. Monilla tutuilla on rankempaa ja paljon levottomampaa menoa.

Ei syömis-nukkumis-pakkoheilumis-ongelmia, keskittymiskykyäkin on. Hyväksyi minut heti, isän noin 2 kk adoptiosta. Motorisesti ollut ikäänsä edellä. Ei valikoimattomasti sosiaalinen, pikemminkin ollut aika valikoiva esim. kenen syliin on mennyt. Vilkas lapsi, varsinkin vrt. hitaisiin hämäläisiin .

Tyttö on hirveän avoin ja kertoo murheensa herkästi meille, eli luottaa että tunteisiin vastataan. Täysin terve (5 v ja syönyt 2 antibioottikuuria). Kaikki allergiat, sisäelimet ym. tutkittiin kun oli tulotarkastus. Terävä kuin partaveitsi ja muistaa älyttömän pitkään juttuja. Osaa olla empaattinen. Haluaa olla kimpassa (siis osallinen ja osallistua kaikkeen, siivoukseen ym.).

Mutta on hänelläkin tämä kipupiste.

 

[Merengue]

Oi kuin hienoa. Mutta onhan tuo kipupiste tosiaan, myös teille vanhemmille. Itsekin toivosin, että ystäni tuossa asiassa kuuntelisi ja olisi empaattinen.

 

["aapee"]

[QUOTE="aapee";22817905]Me ollaan muutenkin omasta mielestä päästy suht vähällä. Monilla tutuilla on rankempaa ja paljon levottomampaa menoa.

Ei syömis-nukkumis-pakkoheilumis-ongelmia, keskittymiskykyäkin on. Hyväksyi minut heti, isän noin 2 kk adoptiosta. Motorisesti ollut ikäänsä edellä. Ei valikoimattomasti sosiaalinen, pikemminkin ollut aika valikoiva esim. kenen syliin on mennyt. Vilkas lapsi, varsinkin vrt. hitaisiin hämäläisiin .

Tyttö on hirveän avoin ja kertoo murheensa herkästi meille, eli luottaa että tunteisiin vastataan. Täysin terve (5 v ja syönyt 2 antibioottikuuria). Kaikki allergiat, sisäelimet ym. tutkittiin kun oli tulotarkastus. Terävä kuin partaveitsi ja muistaa älyttömän pitkään juttuja. Osaa olla empaattinen. Haluaa olla kimpassa (siis osallinen ja osallistua kaikkeen, siivoukseen ym.).

Mutta on hänelläkin tämä kipupiste.[/QUOTE]

Ehkä kaverianikin hämää tämän lapsen helppous... Itse olen monesti sanonut, että noin ihanaa tai edes tervettä lasta en olisi varmaan edes saanut aikaan . (miehen suvussa allergioita ja muuta perinnöllistä vikaa, mulla on synnynnäinen sydänvika kuin myös toisella siskollani jne.)

Lapsellekin olen sanonut, että kun äiti odotti häntä, ei voinut kuvitellakaan, että saakin niin ihanan tytön.

 

["aapee"]

[QUOTE="jeps";22817777]Trauma on aina henkilökohtainen juttu, siksi sitä ei voi verrata. Kaikki käsittelee traumojaan omalla henkilökohtaisella tasolla joka korreloi muihin siihen astisiin menetyksiin ja traumoihin.
Siksi tuollainen on ihan turhaa.
Kannattaa ap vaan antaa olla, kyllähän sä tiedät, että asia on ihan eri, mutta ystäväsi ei sitä tiedosta.
Silloin kannattaa vaan antaa olla, ksoka tultte tuskin koskaan puhumaan asiasta niin, että ymmärtäisitte täysin toisianne.

Aina löytyy niitä joilla menee vielä huonommin ja jotka sairastaa kaikki taudit pahempina ja ihan ilman mitään apua.
JOillekkin ihmisille empatia vaatii kongreettisen asian ja kokemuksen, että he voivat ymmärtää ja näin ollen he suhteuttavat sen ehkä heidän elämänsä suurimpaan menetykseen.[/QUOTE]

Joo, ehkä hänen on vaan mentävä aina sen henk. koht. negatiivisen kautta... Esim. kun kerroin, että mennään adoptioneuvontaan, hän vastasi, että hyvähän teidän on mennäkin, perheesi pitää jotain kehitysmaan kummilasta ja "mikko" on niin avarakatseinen, meidän "matti" ei koskaan hyväksyisi vierasta lasta omakseen ja anoppikin on rasisti jne. jne.

Heh, onhan tuo jo vähän huvittavaakin ... Täytyy yrittää sietää.

 

[Saraldo]

Mun mielestäni nämä kaksi tapausta ovat ihan erilaisia juttuja ja erilaisia menetyksiä, ja itse asiassa hehän miettivätkin ihan eri asioita. Adoptoitu lapsi ei muista mitään ajasta ennen nykyisiä vanhempiaan, koska oli adoptoitu ihan vauvana. 11-vuotias taas muistaa, millaista oli kun äiti ja isä asuivat ja elivät yhdessä. Toisaalta 11-vuotiaan ei koskaan tarvitse miettiä, mitä jos en olisikaan tähän perheeseen saapunut, mitä taas 5-vuotias parhaillaan miettii.

Eli nuo lapset pohtii siis periaatteessa ihan eri asioita, jolloin niitä ei voi verrata keskenään (eikä kyllä muutenkaan pitäisi...). Yhteistä lapsille on se, että molemmat käyvät nyt sellaista vaihetta läpi, missä pohtivat omaa olemassaoloaan ja omaa tilannettaan nyt ja ennen.

 

[Ajatuksia.]

[QUOTE="aapee";22818179]Joo, ehkä hänen on vaan mentävä aina sen henk. koht. negatiivisen kautta... Esim. kun kerroin, että mennään adoptioneuvontaan, hän vastasi, että hyvähän teidän on mennäkin, perheesi pitää jotain kehitysmaan kummilasta ja "mikko" on niin avarakatseinen, meidän "matti" ei koskaan hyväksyisi vierasta lasta omakseen ja anoppikin on rasisti jne. jne.

Heh, onhan tuo jo vähän huvittavaakin ... Täytyy yrittää sietää.[/QUOTE]

Näitä perusnegatiivisia ihmisiä vaan on. Mä olin haudannut äitini puoli vuotta aiemmin ja kerroin kaverilleni odottavani esikoistani. Kaverini ilmoitti, että hän ei voisi noin vain tehdä vauvoja, koska hänen ja hänen miehensä äidit asuvat niin kaukana etteivät pääsisi auttamaan lastenhoidossa...

Mutta niin vain ollaan edelleen kavereita. Varmaan mä itsekin olen päästellyt melkoisia sammakoita sitä tajuamatta.

 

["totuus on"]

On ihan normaalia, että LAPSI POHTII asioita.
On myös normaalia ap:n kuvaama juttu sillä....

Lähes kaikki lapset pohtivat samoja syntymiseen liittyviä asioita eli "mitä jos olisinkiin syntynyt johonkin toiseen perheeseen, niin mitä sitten jne??"

 

[joopa]

[QUOTE="poikia3";22816565]Kyllä sinä mielestäni vähättelet rajusti sitä, että lapsi kokee erossa lapsen toisen vanhemman oikeasti hylänneen lapsen. Se tunne on ihan aito ja oikea. Lisäksi se voi olla vielä riipaisevampi tunne, kun lapsi on isompi.

Ei näitä kahta asiaa voi mitenkään verrata toisiinsa.

Ja ei voi myöskään lapsien perheen sisäistä kateutta verrata avioeron jälkeisiin tunteisiin.

Adoptiovanhemmat eivät toden totta pääse helpolla, mutta eivät sitä tee myöskään eronneet vanhemmat, mulla on tästä nyt pian 11 vuoden kokemus. Pojan itsetuntoa on saanut paikkailla, on pitänyt antaa pojalle kovasti aikaa, ja on pitänyt käydä lapsen kanssa jopa terapiassa, johon mentiin ihan jostain muusta syystä, mutta jossa yllätys, yllätys, nämäkin asiat nousivat esiin.

Itse asiassa jos kilpaillaan siitä, missä hylkäämisen tunteet ovat karmeimmat, niin kyllä nostaisin esiin sijaislapset. He kun tapaavat niitä biologisia vanhempia, jotka saattavat uskotella, että lapset pääsevät pian kotiin, mutta huumeongelmaisina vanhempina eivät tule koskaan lapsiaan saamaan takaisin. Jättävät tapaamisia välistä, toimivat ihan miten sattuu. Ja sijoitettu lapsi on saattanut olla pitkään lastenkodissa, ei uskalla pitkänkään ajan jälkeen luottaa, että nämä vanhemmat ovat tässä ja pysyvät tässä - varsinkin kun vuosien jälkeenkin ne biot puhuvat jotain ihan muuta.

Mulla on ystäväpiirissä adoptoineita, sijaisvanhempia, eronneita ja ihan tavallisia kahden vanhemman perheitä ja kaikesta muusta selviäisin, mutta sijaisvanhemmuuteen minusta ei olisi![/QUOTE]

olet varmaan oikeassa. Adoptiolapselle olisi helppo sanoa, että äitisi ja isäsi rakastivat sinua niin paljon, että halusivat sinulle paremman elämän kuin mitä itse pystyivät antaa. Esim. eivät halunnee että lapsi näkee nälkää tai ei saa koulutusta. tai jos esim lapsella sairaat vanhemmat (hiv).

 

[joopa]

Mun mielestäni nämä kaksi tapausta ovat ihan erilaisia juttuja ja erilaisia menetyksiä, ja itse asiassa hehän miettivätkin ihan eri asioita. Adoptoitu lapsi ei muista mitään ajasta ennen nykyisiä vanhempiaan, koska oli adoptoitu ihan vauvana. 11-vuotias taas muistaa, millaista oli kun äiti ja isä asuivat ja elivät yhdessä. Toisaalta 11-vuotiaan ei koskaan tarvitse miettiä, mitä jos en olisikaan tähän perheeseen saapunut, mitä taas 5-vuotias parhaillaan miettii.

Eli nuo lapset pohtii siis periaatteessa ihan eri asioita, jolloin niitä ei voi verrata keskenään (eikä kyllä muutenkaan pitäisi...). Yhteistä lapsille on se, että molemmat käyvät nyt sellaista vaihetta läpi, missä pohtivat omaa olemassaoloaan ja omaa tilannettaan nyt ja ennen.

itse taas käsitin, että molemmat kokevat jollain tasollla tulleensa hyljätyksi, torjutuksi. eli periaatteessa sama kokemus

 

[Saraldo]

itse taas käsitin, että molemmat kokevat jollain tasollla tulleensa hyljätyksi, torjutuksi. eli periaatteessa sama kokemus

AP tosin sanoi, että isä viettää nykyään aikaa enemmän tuon 11-vuotiaan kanssa kuin aiemmin. Oli ennen vähän kotona, joten entiseen verrattuna lapsi on nyt enemmän isänsä kanssa.

 

[a.p.]

olet varmaan oikeassa. Adoptiolapselle olisi helppo sanoa, että äitisi ja isäsi rakastivat sinua niin paljon, että halusivat sinulle paremman elämän kuin mitä itse pystyivät antaa. Esim. eivät halunnee että lapsi näkee nälkää tai ei saa koulutusta. tai jos esim lapsella sairaat vanhemmat (hiv).

Mä kyllä varon sen rakastamis-sanan käyttöä, se hämää pientä lasta, kun samaan aikaan äiti ja isä niin rakastavat häntä...

Ei se niin "helppoa" ole...

 

[a.p.]

[QUOTE="totuus on";22820520]On ihan normaalia, että LAPSI POHTII asioita.
On myös normaalia ap:n kuvaama juttu sillä....

Lähes kaikki lapset pohtivat samoja syntymiseen liittyviä asioita eli "mitä jos olisinkiin syntynyt johonkin toiseen perheeseen, niin mitä sitten jne??"[/QUOTE]

Kyllä, mutta lähes kaikilla se ei ole ollut ihan oikea, todellinen tilanne heidän elämässään...