Meillä on adoptiolapsi ja kaverini ei oikein tajua juttua

["aapee"]

Meillä on siis 5-v lapsi, adoptoitu vauvana ulkomailta. Pohtii nyt mitä jos meille olisi annettu joku muu lapsi ja hän ei olisi päässyt omaan kotiin. Ja rakastettaisiinko me tätä kuvitteellista muuta lasta yhtä paljon/vähemmän/enemmän. Hän siis käsittelee kokemaansa hylkäystä jollain tasolla.

Kaverini mielestä hänen lapsella on sama juttu, kun hän on vuosi sitten eronnut lapsen isästä (isä tapaa säännöllisesti lasta, joka on 11 v).

Musta ei oo sama juttu. Olenko väärässä?

 

[no joo]

ei oo sama juttu =)

 

["vieras"]

no pitääkö noita lasten pohdintoja aina vertailla ja arvottaa? jokainen lapsi miettii sitä miksi juuri hän on syntynyt ja miksi juuri omille vanhemilleen. kuuluu kypsymiseen ja minuuden kehittymiseen. meillä esikoinen on kuollut, ja kakkonen miettii, olisiko häntä olemassa jos isoveli eläisi/olisi elänyt. vastaus on karu, ei olisi. siinäpä äidille ja isälle selittämistä. kaikkea ei tarvitse tietysti kertoa, tai pitää kertoa lapsen omalla ajatustasolla. meillä siis myös 5 vuotias kyselyikäinen.

 

[toi ikäkin]

Sanosin et eri juttu,ihan sen vuoski et kaverin alspella ikää 11v.Tuollaiset pohdinnat kun kuuluu lähinnä juuri 5vuotiaille.
Sinänsä siis sama,mut siltikin eri.

Meillä myös tyttö kyselee et miks juts hän syntyi meille,ja entä jso joku muu olisikin syntynyt hänen tilalleen.

 

[no joo]

[QUOTE="vieras";22816289]no pitääkö noita lasten pohdintoja aina vertailla ja arvottaa? jokainen lapsi miettii sitä miksi juuri hän on syntynyt ja miksi juuri omille vanhemilleen. kuuluu kypsymiseen ja minuuden kehittymiseen. meillä esikoinen on kuollut, ja kakkonen miettii, olisiko häntä olemassa jos isoveli eläisi/olisi elänyt. vastaus on karu, ei olisi. siinäpä äidille ja isälle selittämistä. kaikkea ei tarvitse tietysti kertoa, tai pitää kertoa lapsen omalla ajatustasolla. meillä siis myös 5 vuotias kyselyikäinen.[/QUOTE]

eihän niitä pitäisikään vertailla siinä mielessä, mutta minulla on ainakin on yksi tuttava joka tekee aina niin että mitä tahansa kerron (ei välttämättä edes lapseen liittyvää) niin tuttava toteaa että "no meilläpä on näin..." tai "eihän tuo mitään ihmeellistä ole". Eli jos vaikka minun lapseni saisi joskus Nobel-palkinnon niin tuttava varmaan toteaisi että mikäs tuossa tai vertaisi sitä oman lapsensa johonkin koulupalkintoon

Kuitenkin minun mielestä on vähän eri asia ap:n ja ap:n kaverin tapauksissa, puhutaan kahdesta täysin eri asiasta, joita ei näin ollen voi vertailla.

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";22816289]no pitääkö noita lasten pohdintoja aina vertailla ja arvottaa? jokainen lapsi miettii sitä miksi juuri hän on syntynyt ja miksi juuri omille vanhemilleen. kuuluu kypsymiseen ja minuuden kehittymiseen. meillä esikoinen on kuollut, ja kakkonen miettii, olisiko häntä olemassa jos isoveli eläisi/olisi elänyt. vastaus on karu, ei olisi. siinäpä äidille ja isälle selittämistä. kaikkea ei tarvitse tietysti kertoa, tai pitää kertoa lapsen omalla ajatustasolla. meillä siis myös 5 vuotias kyselyikäinen.[/QUOTE]

Ei pidäkään, mutta kaverin pitää... Hänellä on koko 4,5 v ollut jotenkin kumma suhtautuminen, ikään kuin että jos mainitsen

Teidän lapsi on kokenut todellisen menetyksen. Miettii mitä elämä olisi jos se isosisarus olisi elossa.

Mekin sanotaan, että vaikeaa uskoa että rakastettaisiin muuta lasta yhtä paljon, nyt kun tunnetaan. Rehellinen vastaushan on, että ei me silloin hänestä tiedettäisi... Rakastettaisiin sitä toista lasta ihan vertailematta.

Mä olen 4-lapsisesta perheestä, miettinyt kenestä tykätään eniten, kuvitellut itselle toista perhettä jne.

Mutta kuitenkin kovin toisenlaista se kuvittelu on, jos kuitenkin on perusturvallisuus. Herkilläkin.

Kaikilla ei tietenkään ole ollut perusturvallinen koti, vaikka olisi siihen syntynytkin. Ja on huostaanottoja jne. Mutta ei kai tavallinen avioero ole ihan niin traumatisoiva.

Monen asiaa tuntevien mielestä jokainen adoptiolapsi on erityislapsi tämän hylkäämiskokemuksen takia. Ilman diagnooseja olevatkin. Ja vaikka meillä on ulospäin iloisen ja tyytyväisen oloinen tyttö, terve, niin olen kyllä aika valmis uskomaan sen. Se pelko löytyy niin heti kun pintaa raapaistaan.

 

["poikia3"]

Ei oo sama juttu. Mutta silti myös kaverisi lapsi käy läpi hylkäämisen tunnetta. Isompi lapsi voi kokea olevansa lasten eron syy. Mun lapseni oli 3-vuotias, kun erosimme, ja isän luo muutti saman tien hänen uusi puolisonsa lapsineen. Oma poikani kävi ja käy edelleen säännöllisesti isänsä luona. Silti tunsi pienenä tulleensa vaihdetuksi niihin toisiin lapsiin ja isän hylänneen hänet. Aika pitkään myös halusi meidän vanhempien palaavan yhteen. Ja edelleenkin on varmasti sitä mieltä, vaikka onkin jo 13 v, ettei isä välitä hänestä yhtä paljon kuin äiti. Isällä kun ei säännöllisistä tapaamisista huolimatta ole koskaan aikaa vain esikoiselleen, ei esim. tee koskaan mitään kaksin pojan kanssa.

Eli ei isommankaan lapsen hylkäämisen tunteita kannata vähätellä, vaikka ei varmasti ole sama juttu, ja lapset jo ikänsäkin takia käsittelevät asioita eri tavalla.

 

["aapee"]

eihän niitä pitäisikään vertailla siinä mielessä, mutta minulla on ainakin on yksi tuttava joka tekee aina niin että mitä tahansa kerron (ei välttämättä edes lapseen liittyvää) niin tuttava toteaa että "no meilläpä on näin..." tai "eihän tuo mitään ihmeellistä ole". Eli jos vaikka minun lapseni saisi joskus Nobel-palkinnon niin tuttava varmaan toteaisi että mikäs tuossa tai vertaisi sitä oman lapsensa johonkin koulupalkintoon

Kuitenkin minun mielestä on vähän eri asia ap:n ja ap:n kaverin tapauksissa, puhutaan kahdesta täysin eri asiasta, joita ei näin ollen voi vertailla.

Mulla lähti viesti vähän käsistä, mutta just tätä tarkoitin. Hänen pitää aina jotenkin noin vähätellä. Vaikka harvoin edes puhun hänen kanssaan mitään tähän liittyviä juttuja, kun oon huomannut, että hänelle se on kilpailu "kellä on huonoiten"

Adoptioperhekin voi erota, tiedän 2... joten sinänsä tuo ero-trauma voi tulla adoptioöapselle vielä tähän päälle.

 

["poikia3"]

[QUOTE="aapee";22816361]
Kaikilla ei tietenkään ole ollut perusturvallinen koti, vaikka olisi siihen syntynytkin. Ja on huostaanottoja jne. Mutta ei kai tavallinen avioero ole ihan niin traumatisoiva.
[/QUOTE]

Hetkinen, hetkinen nyt! Tavallinen avioero voi olla lapselle valtavan traumatisoiva kokemus. Aloitetaan siitä, että ennen eroa, vanhemmat todennäköisesti ovat riidelleet pitkään, jo tämä on rasittava kokemus. Kun vanhemmat erovat, tämä on lapselle hylkäämiskokemus, ennen läsnä ollut vanhempi ei olekaan enää koko ajan läsnä. Lisäksi se vanhempi, joka on paikalla, saattaa olla itse erosta ihan rikki, eikä kykene tukemaan lastaan joka tarvitsisi vanhempiensa tukea.

Olisi ehkä syytä tutustua siihen, mitä ero saattaa lapselle aiheuttaa, ja miten se vaikuttaa eri-ikäisiin lapsiin!

Teillä sitä omaa adoptiolastanne on tukemassa 2 vanhempaa, ja te kykenette siihen, teillä on resursseja siihen.

Muistan oman eroni aikaan, kuinka rikki olin, ja kuinka purskahtelin itkuun auton ratissa ja töissä, en kyennyt nukkumaan yökausiin - vaikka parhaani tein, en varmasti ollut likikään se normaali vanhempi ja juuri tuolloin lapseni olisi tarvinnut minua enemmän!

 

["aapee"]

Sanosin et eri juttu,ihan sen vuoski et kaverin alspella ikää 11v.Tuollaiset pohdinnat kun kuuluu lähinnä juuri 5vuotiaille.
Sinänsä siis sama,mut siltikin eri.

Meillä myös tyttö kyselee et miks juts hän syntyi meille,ja entä jso joku muu olisikin syntynyt hänen tilalleen.

Joo, varmaan kaikki (tai useimmat) käy tän "mitä jos mulla olisi eri vanhemmat" tai "mitä jos olisikin syntynyt toinen lapsi"-vaiheen läpi, mutta kaikilla ei ole sitä konkreettista kokemusta, että mitä sitten oikeasti on kun kaikki vaihtuu... Se on turvallisempaa kuvittelua.

 

[huomaatkos]

[QUOTE="aapee";22816361]


Kaikilla ei tietenkään ole ollut perusturvallinen koti, vaikka olisi siihen syntynytkin. Ja on huostaanottoja jne. Mutta ei kai tavallinen avioero ole ihan niin traumatisoiva.

[/QUOTE]

Sinä se nyt näytät "kilpailevan" ja vähättelevän

 

["harmaa"]

[QUOTE="aapee";22816437]Joo, varmaan kaikki (tai useimmat) käy tän "mitä jos mulla olisi eri vanhemmat" tai "mitä jos olisikin syntynyt toinen lapsi"-vaiheen läpi, mutta kaikilla ei ole sitä konkreettista kokemusta, että mitä sitten oikeasti on kun kaikki vaihtuu... Se on turvallisempaa kuvittelua.[/QUOTE]

Mutta tällä kaverin lapsellahan on nyt sitten kaikki muuttunut,eikös?

 

["aapee"]

[QUOTE="poikia3";22816370]Ei oo sama juttu. Mutta silti myös kaverisi lapsi käy läpi hylkäämisen tunnetta. Isompi lapsi voi kokea olevansa lasten eron syy. Mun lapseni oli 3-vuotias, kun erosimme, ja isän luo muutti saman tien hänen uusi puolisonsa lapsineen. Oma poikani kävi ja käy edelleen säännöllisesti isänsä luona. Silti tunsi pienenä tulleensa vaihdetuksi niihin toisiin lapsiin ja isän hylänneen hänet. Aika pitkään myös halusi meidän vanhempien palaavan yhteen. Ja edelleenkin on varmasti sitä mieltä, vaikka onkin jo 13 v, ettei isä välitä hänestä yhtä paljon kuin äiti. Isällä kun ei säännöllisistä tapaamisista huolimatta ole koskaan aikaa vain esikoiselleen, ei esim. tee koskaan mitään kaksin pojan kanssa.

Eli ei isommankaan lapsen hylkäämisen tunteita kannata vähätellä, vaikka ei varmasti ole sama juttu, ja lapset jo ikänsäkin takia käsittelevät asioita eri tavalla.[/QUOTE]

Varmaan ero on lapselle vaikea paikka. Enkä vähättele. Mutta hän musta vähättelee sen kokemuksen traumaa, mikä tulee kun vanhemmat ovat oikeasti hylänneet, heistä ei tiedetä mitään, ja pelottaa jos nämäkin voivat samalla lailla vaan jättää johonkin.

Tämä on fakta meillä, vaikka bio-vanhemmista ei ole meillä koskaan puhuttu kuin hyvää

Mutta ei-eroperhelapsetkin kokevat noita "tuosta tykätään enemmän"-juttuja, oma siskoni on edelleen kateellinen että meidän isä teki mun kanssa kahdestaan paljon enemmän (oli vanhempi kun mä synnyin ja valmiimpi isäksi). Vaikka ollaan ns. ehjästä perheestä.

 

["poikia3"]

[QUOTE="harmaa";22816455]Mutta tällä kaverin lapsellahan on nyt sitten kaikki muuttunut,eikös?[/QUOTE]

Hyvä pointti, avioeron jälkeen vaihtuu ainakin toinen koti, tavarat, koulu tai päiväkoti voi vaihtua, kaverit jne.

Esim. itse kuskasin lasta melko pitkää päiväkoti matkaa, että lapsella olisi edes pysynyt sama turvallinen päivähoitopaikka. Muutin kalliiseen kämppään, jotta lapsi saisi pitää oman huoneen, niin kuin vanhassa kodissa oli. Isän luona oli uusi perhe ja uudet lapset HÄNEN HUONEESSAAN, ja leikkivät HÄNEN TAVAROILLAAN.

 

["aapee"]

[QUOTE="poikia3";22816418]Hetkinen, hetkinen nyt! Tavallinen avioero voi olla lapselle valtavan traumatisoiva kokemus. Aloitetaan siitä, että ennen eroa, vanhemmat todennäköisesti ovat riidelleet pitkään, jo tämä on rasittava kokemus. Kun vanhemmat erovat, tämä on lapselle hylkäämiskokemus, ennen läsnä ollut vanhempi ei olekaan enää koko ajan läsnä. Lisäksi se vanhempi, joka on paikalla, saattaa olla itse erosta ihan rikki, eikä kykene tukemaan lastaan joka tarvitsisi vanhempiensa tukea.

Olisi ehkä syytä tutustua siihen, mitä ero saattaa lapselle aiheuttaa, ja miten se vaikuttaa eri-ikäisiin lapsiin!

Teillä sitä omaa adoptiolastanne on tukemassa 2 vanhempaa, ja te kykenette siihen, teillä on resursseja siihen.

Muistan oman eroni aikaan, kuinka rikki olin, ja kuinka purskahtelin itkuun auton ratissa ja töissä, en kyennyt nukkumaan yökausiin - vaikka parhaani tein, en varmasti ollut likikään se normaali vanhempi ja juuri tuolloin lapseni olisi tarvinnut minua enemmän![/QUOTE]

Adoptioperheetkin hajoavat...

Toki se on traumatisoivaa, mutta eri asia.

 

["aapee"]

Sinä se nyt näytät "kilpailevan" ja vähättelevän

Vuosien rasituksen tulos... Hän kun kilpailee muutenkin, tyyliin jos mainitsen että lapsella on kuumetta ja on vuodepotilas, niin meidän nikolla oli kerran kuumetta 42 astetta...

En vähättele avioeroa, varmaan raskas kokemus niin aikuisille kuin lapsille. Joskus ehkä helpotuskin, jos on ollut riitaista.

 

["poikia3"]

[QUOTE="aapee";22816482]Varmaan ero on lapselle vaikea paikka. Enkä vähättele. Mutta hän musta vähättelee sen kokemuksen traumaa, mikä tulee kun vanhemmat ovat oikeasti hylänneet, heistä ei tiedetä mitään, ja pelottaa jos nämäkin voivat samalla lailla vaan jättää johonkin.
[/QUOTE]

Kyllä sinä mielestäni vähättelet rajusti sitä, että lapsi kokee erossa lapsen toisen vanhemman oikeasti hylänneen lapsen. Se tunne on ihan aito ja oikea. Lisäksi se voi olla vielä riipaisevampi tunne, kun lapsi on isompi.

Ei näitä kahta asiaa voi mitenkään verrata toisiinsa.

Ja ei voi myöskään lapsien perheen sisäistä kateutta verrata avioeron jälkeisiin tunteisiin.

Adoptiovanhemmat eivät toden totta pääse helpolla, mutta eivät sitä tee myöskään eronneet vanhemmat, mulla on tästä nyt pian 11 vuoden kokemus. Pojan itsetuntoa on saanut paikkailla, on pitänyt antaa pojalle kovasti aikaa, ja on pitänyt käydä lapsen kanssa jopa terapiassa, johon mentiin ihan jostain muusta syystä, mutta jossa yllätys, yllätys, nämäkin asiat nousivat esiin.

Itse asiassa jos kilpaillaan siitä, missä hylkäämisen tunteet ovat karmeimmat, niin kyllä nostaisin esiin sijaislapset. He kun tapaavat niitä biologisia vanhempia, jotka saattavat uskotella, että lapset pääsevät pian kotiin, mutta huumeongelmaisina vanhempina eivät tule koskaan lapsiaan saamaan takaisin. Jättävät tapaamisia välistä, toimivat ihan miten sattuu. Ja sijoitettu lapsi on saattanut olla pitkään lastenkodissa, ei uskalla pitkänkään ajan jälkeen luottaa, että nämä vanhemmat ovat tässä ja pysyvät tässä - varsinkin kun vuosien jälkeenkin ne biot puhuvat jotain ihan muuta.

Mulla on ystäväpiirissä adoptoineita, sijaisvanhempia, eronneita ja ihan tavallisia kahden vanhemman perheitä ja kaikesta muusta selviäisin, mutta sijaisvanhemmuuteen minusta ei olisi!

 

["aapee"]

[QUOTE="harmaa";22816455]Mutta tällä kaverin lapsellahan on nyt sitten kaikki muuttunut,eikös?[/QUOTE]

Ei kaikki. Sama koti, koulu ja sama äiti asuu hänen kanssaan.

Sama isä asuu lähellä.

Se etteivät asu yhdessä on muuttunut & isän luona oma uusi huone ja isällä entiseen verrattuna enemmän yhdessäoloa lapsen kanssa. Oli ennen todellinen uraohjus, aina reissussa, ei paljon lapsen kanssa ollut.

Uusia aikuisia ei oo kuvioissa.

 

["aapee"]

[QUOTE="poikia3";22816565]Kyllä sinä mielestäni vähättelet rajusti sitä, että lapsi kokee erossa lapsen toisen vanhemman oikeasti hylänneen lapsen. Se tunne on ihan aito ja oikea. Lisäksi se voi olla vielä riipaisevampi tunne, kun lapsi on isompi.

Ei näitä kahta asiaa voi mitenkään verrata toisiinsa.

Ja ei voi myöskään lapsien perheen sisäistä kateutta verrata avioeron jälkeisiin tunteisiin.

Adoptiovanhemmat eivät toden totta pääse helpolla, mutta eivät sitä tee myöskään eronneet vanhemmat, mulla on tästä nyt pian 11 vuoden kokemus. Pojan itsetuntoa on saanut paikkailla, on pitänyt antaa pojalle kovasti aikaa, ja on pitänyt käydä lapsen kanssa jopa terapiassa, johon mentiin ihan jostain muusta syystä, mutta jossa yllätys, yllätys, nämäkin asiat nousivat esiin.

Itse asiassa jos kilpaillaan siitä, missä hylkäämisen tunteet ovat karmeimmat, niin kyllä nostaisin esiin sijaislapset. He kun tapaavat niitä biologisia vanhempia, jotka saattavat uskotella, että lapset pääsevät pian kotiin, mutta huumeongelmaisina vanhempina eivät tule koskaan lapsiaan saamaan takaisin. Jättävät tapaamisia välistä, toimivat ihan miten sattuu. Ja sijoitettu lapsi on saattanut olla pitkään lastenkodissa, ei uskalla pitkänkään ajan jälkeen luottaa, että nämä vanhemmat ovat tässä ja pysyvät tässä - varsinkin kun vuosien jälkeenkin ne biot puhuvat jotain ihan muuta.

Mulla on ystäväpiirissä adoptoineita, sijaisvanhempia, eronneita ja ihan tavallisia kahden vanhemman perheitä ja kaikesta muusta selviäisin, mutta sijaisvanhemmuuteen minusta ei olisi![/QUOTE]

Nimenomaan ei voi verrata. Ovat jossain määrin eri asia. En ole itse eronnut, mutta tämä heidän ero ei ollut maailman riitaisin ja repivin.

Ärsyttää myös, kun kaikista asioista verrataan. Ihan joka asiasta, jotka eivät liity adoptioon tai eroon. Tyyliin just joku sairaus, tai lapsi kiukuttelee jne.

Vähätteli myös adoption traumaa ennen kuin itse oli eronnut, hänestä se ei ole niin hankalaa lapselle tai vanhemmille ja meidänkin lapsi on ihan tavallinen iloinen lapsi ilman mitään huolen häivää.

Aina niin, että hänellä/heillä on "kurjempaa". Olen joskus kysynyt suoraan, miksi on tarve olla se jolla on ankeampaa...

Olen samaa mieltä, että sijaislapsilla on rankinta.

 

["hmmm"]

[QUOTE="aapee";22816579]Ei kaikki. Sama koti, koulu ja sama äiti asuu hänen kanssaan.

Sama isä asuu lähellä.

Se etteivät asu yhdessä on muuttunut & isän luona oma uusi huone ja isällä entiseen verrattuna enemmän yhdessäoloa lapsen kanssa. Oli ennen todellinen uraohjus, aina reissussa, ei paljon lapsen kanssa ollut.

Uusia aikuisia ei oo kuvioissa.[/QUOTE]

Voi rakas,
Älä vaivaa päätäsi enempääs illä kumpi teistä opn oikeassa,tai sillä vähätteleekö hän teidän kokemuksianne.
Kun itse näytät tekevän sitä ihan samaa.

Minullakin oli sellainen kaveri,jonka kanssa ajauduimme vertailuun.Muuten tulimme kyllä hyvin toimeen,ja kaipaan häntä kovasti,mutta parem,pi näin ilman häntä ku se et oltais koko ajan vääntämäs siitä et kumman lapsella oli enemmän kuumetta vesirokon yhteydessä.

Noi teidän tilanteet on aivan eri planeetalta,mutta kyllä niissä on kovasti silti samoja piiretitä.
Molemmat lapset varmasti käsittelevät eräänlaista hylkäämistä,ja molempien pitää ehkä etsiä itseään.
Sinun lapsesi on hylätty,ja hän on saanut perheen.
Toisen lapsi on "saanut" perheen,ja hänet on nyt tavallaan hylätty,,tai niin hän ilmeisesti tuntee käyneen..

Joten sinuna lopettaisin noin typerän asian pohtimisen,ihan syyttä suotta pahoitatte toistenne mielen..Tunnutte vaihtavan kilpailu-vaihteelle heti keskustelunne alettua..

 

["sama"]

[QUOTE="aapee";22816631]Nimenomaan ei voi verrata. Ovat jossain määrin eri asia. En ole itse eronnut, mutta tämä heidän ero ei ollut maailman riitaisin ja repivin.

Ärsyttää myös, kun kaikista asioista verrataan. Ihan joka asiasta, jotka eivät liity adoptioon tai eroon. Tyyliin just joku sairaus, tai lapsi kiukuttelee jne.

Vähätteli myös adoption traumaa ennen kuin itse oli eronnut, hänestä se ei ole niin hankalaa lapselle tai vanhemmille ja meidänkin lapsi on ihan tavallinen iloinen lapsi ilman mitään huolen häivää.

Aina niin, että hänellä/heillä on "kurjempaa". Olen joskus kysynyt suoraan, miksi on tarve olla se jolla on ankeampaa...

Olen samaa mieltä, että sijaislapsilla on rankinta.[/QUOTE]

Vertaat tässäkin.
Kenellä riitaisin ero,ja kenen lapsella on rankinta..

 

["aapee"]

[QUOTE="hmmm";22816657]Voi rakas,
Älä vaivaa päätäsi enempääs illä kumpi teistä opn oikeassa,tai sillä vähätteleekö hän teidän kokemuksianne.
Kun itse näytät tekevän sitä ihan samaa.

Minullakin oli sellainen kaveri,jonka kanssa ajauduimme vertailuun.Muuten tulimme kyllä hyvin toimeen,ja kaipaan häntä kovasti,mutta parem,pi näin ilman häntä ku se et oltais koko ajan vääntämäs siitä et kumman lapsella oli enemmän kuumetta vesirokon yhteydessä.

Noi teidän tilanteet on aivan eri planeetalta,mutta kyllä niissä on kovasti silti samoja piiretitä.
Molemmat lapset varmasti käsittelevät eräänlaista hylkäämistä,ja molempien pitää ehkä etsiä itseään.
Sinun lapsesi on hylätty,ja hän on saanut perheen.
Toisen lapsi on "saanut" perheen,ja hänet on nyt tavallaan hylätty,,tai niin hän ilmeisesti tuntee käyneen..

Joten sinuna lopettaisin noin typerän asian pohtimisen,ihan syyttä suotta pahoitatte toistenne mielen..Tunnutte vaihtavan kilpailu-vaihteelle heti keskustelunne alettua..[/QUOTE]

Mä en kilpaile. Siis kun he erosivat, en kertaakaan verrannut tai vähätellyt. Tai sairauksista tai mistään.

Nyt kun vaan sanoin, että lapsi miettii noita ekan viestin juttuja, niin alkoi vähättely. Jos meinaan olla tekemisissä, en saa itse koskaan kertoa mistään ikävämmämmästä asiasta. Hän ei voi vaan kuunnella ja tukea.

Hänellä on tarve olla se, jolla on kurjimmat ongelmat jne,

Hän vertaa muutakin, esim. paljon rahaa meillä menee lapsen vaatteisiin ja harrastuksiin jne. Tässäkin hänellä on kurjinta, vaikka meidän vaatteet on alesta ja hän ei oo mikään vähäosainen (on korkeasti koulutettu ja hyvässä työssä (ekonomi)).

Väistämättä tää johtaa etääntymiseen.

 

[Fleur de la Cour]

Kai sinä olet lapsellesi sanonut, että kun vauva syntyy niin se on jokaiselle vanhemmalle uusi ja outo ihminen, ei sitä tunne ennenstään, mutta sitä rakastaa silti kun sen saa omaksi lapsekseen. Toiset ihmiset ei saa lasta synnyttämällä vaan muulla tavoin kuten adoptiolla, mutta samalla tavoin sitä lasta on haluttu ja odotettu ja samalla tavoin se on uusi ja outo ja yhtä vähän sitä on voinut valita kuin lasta jonka itse synnyttää. Kun adoptiolapsen saa niin samalla tavalla sitä alkaa rakastaa kun sen omaksi lapsekseen saa. Lapsen pitää antaa pohtia, mutta pitää tehdä selväksi että rakkaus ei ole kiinni siitä vaan se rakkaus vaan on, vaikka mitä tapahtuisi eikä kukaan korvaa sitä tai ole parempi. Kaverisi ongelmat on kaverisi ongelmia eikä liity sun juttuusi mitenkään, mutta toisilla vaan on tarve olla aina muka samalla viivalla lastensa kanssa kuin kaverinsa.

 

["aapee"]

[QUOTE="sama";22816676]Vertaat tässäkin.
Kenellä riitaisin ero,ja kenen lapsella on rankinta..[/QUOTE]

En oo eronnut lainkaan enkä vertaa lasten kokemuksia noin. Kun kaverin lapsella oli koulussa jotain kaveriongelmaa, en käynyt pätemään paljon vaikeammalla kaveriongelmalla päiväkodissa vaan kuuntelin ja jos tuli jotain rakentavaa mieleen, sanoin.

 

["aapee"]

Kai sinä olet lapsellesi sanonut, että kun vauva syntyy niin se on jokaiselle vanhemmalle uusi ja outo ihminen, ei sitä tunne ennenstään, mutta sitä rakastaa silti kun sen saa omaksi lapsekseen. Toiset ihmiset ei saa lasta synnyttämällä vaan muulla tavoin kuten adoptiolla, mutta samalla tavoin sitä lasta on haluttu ja odotettu ja samalla tavoin se on uusi ja outo ja yhtä vähän sitä on voinut valita kuin lasta jonka itse synnyttää. Kun adoptiolapsen saa niin samalla tavalla sitä alkaa rakastaa kun sen omaksi lapsekseen saa. Lapsen pitää antaa pohtia, mutta pitää tehdä selväksi että rakkaus ei ole kiinni siitä vaan se rakkaus vaan on, vaikka mitä tapahtuisi eikä kukaan korvaa sitä tai ole parempi. Kaverisi ongelmat on kaverisi ongelmia eikä liity sun juttuusi mitenkään, mutta toisilla vaan on tarve olla aina muka samalla viivalla lastensa kanssa kuin kaverinsa.

On hänen kanssaan puhuttu paljonkin, ja hän itse sanoo "nyt kun tunnetaan, ollaan kaikkein rakkaimmat, koko perhe". Ja kuinka häntä toivottiin ja odotettiin, kuinka iloisia oltiin kun tuli kirje, jossa oli hänen tiedot.

Ei hän sinänsä arvota että rakkaus olisi huonompaa, koska hän ei oo syntynyt meille. Eilen hän sanoi itse, että me rakastetaan häntä enemmän kuin kiinan äiti ja isä, koska ollaan haluttu ottaa hänet ja huolehtia ja rakastaa häntä. Tämä tuli vastauksena, kun hän puhui heistä ikävään sävyyn. Sanoin, että ihan varmaan ne Kiinan äiti ja isä rakastivat häntä, pikkuista suloista vauvaa, mutteivät vaan voineet pitää häntä kun Kiinassa ei saa olla kuin 1 lapsi perheessä (tästä on puhuttu eri kerralla enemmän). Ja he antoivat siksi lastenkotiin, että hän saa uuden perheen itselleen. Ja enää ikinä niin ei tuu hänelle käymään, vaan hän on nyt meidän lapsi aina.

Mitään rankempia skenaarioita ei ole 5-vuotiaalle vielä kerrottu, siis että olishan niillä Kiinan äidillä ja isällä ollut mahdollisuus myös tappaa hänet heti (hän on viety lastenkotiin muutaman päivän ikäisenä) tai teettää abortti.