Masentuneilta kiellettävä pariutuminen

Olen kärsinyt pahasta masennuksesta (diagnosoitu), mutta hassua etteivät nuo esimerkit katkeruudesta ja saamattomuudesta sovi minuun yhtään. Olen tehnyt töitä kuin eläin, ja viljellyt mustaa huumoria ja itseironiaa. No, olosuhteiden vuoksi masennus meni siihen pisteeseen, että olin todella lähellä "lopullista ratkaisua". Tässä vaiheessa sitten myös puolisoni kääntyi totaalisesti minua vastaan, enkä ole eläessäni kuullut sellaisia vihaa pursuavia syytösryöppyjä kenenkään muun suusta enkä toivottavasti tule kuulemaan jatkossakaan!

Oli kuitenkin valaisevaa huomata, ketkä ihmiset ovat oikeasti ystäviäni (tosin kulissit eivät pääseet missään vaiheessa romahtamaan), eikä puolisoni mitä ilmeisimmin kuulunut heihin. Nyt onnekseni seurustelen vahvan ja ihanan ihmisen kanssa, jolle masennukseni ei ole mikään peikko. Meillä on hienoa yhdessä, ja olen jo puolessa vuodessa päässyt niin paljon eteenpäin, ettei masennus juurikaan ilmoittele itsestään. Minulla vain tuntuu olevan niin, että hienot hetket ovat todella hienoja, ja kurjat todella kurjia.

Kaikenkaikkiaan on mukavaa tietää että kumppanista olisi jakamaan muutakin kuin ne elämän juhlakaudet, sellaisille kun tuntuu löytyvän jakajia pilvinpimein muutenkin. On hienoa tietää, että kelpaa jollekulle myös vähän vajavaisempana kuin elämänsä kunnossa. Varmuus tästä antaa kummasti perustaa myös sille onnelliselle ajalle, ja takaa sen ettei tarvitse koko ajan olla varuillaan.

 

Ihan pikkukommenttina se verran, että et taida tuntea ketään reumaatikkoa. Suuri osa meistä elää täysin normaalia elämää, johon kuuluu myös päivittäinen liikunta, juokseminenkin. Itseasiassa liikkuminen ja fyysisestä kunnosta ja lihaksista huolen pitäminen on mitä tärkeintä ja takaa hyvän olon ja terveyden tulevaisuudessakin. Itse en todellakaan nilkuta, vaan olen lääkkeiden ja elämäntapojeni ansiosta täysin terve ja oireeton. Juuri kukaan tuttavani ei tiedä sairaudestani, eikä sitä päällepäin näe.

Ovatkohan tietosi masennuksesta (ja afaasiasta) samaa tasoa?

Voi hyvänen aika! Miten tämä liittyy keskusteltavana olevaan aiheeseen?? Kyseessähän oli esimerkki!

Minun tuntemani reumaatikot - osa on oireettomia, osa kaukana oireettomasta. Ja ymmärsin kyllä silti esimerkin.

Afasia kirjoitetaan yhdellä a:lla, rouva pikkuasioihin tarttuja

 

ja ihan kaikilta "vajailta" ihmisiltä kiellettävä lisääntyminen!!!!!!! eli kukaan ei enää synnytä eikä kukaan penistaan roikota mihinkään pesään.
piste.
loppuu itku ja valitus.

 

Täysin totta, ihan viimeistä pilkkua myöten.

Olin aikanaan parisuhteessa masentuneen naisen kanssa ja masentunut todellakin imee kaiken energian siitä henkilöstä, johon hän tukeutuu.

Olen nyt vapaa ja hengitän vapaasti, mutta joka jää masentuneen kanssa olemaan,
menettää itsestään oman elinvoimansa ja ennemmin tai myöhemmin elämä muuttuu
raskaaksi paarustamiseksi harmaasta päivästä toiseen.

masentunut on samanlainen, kuin alkoholisti, tukeutuu kumppaniinsa niin kauan,
kuin kumppani antaa sen tapahtua.
Itse ei nouse masennuksesta tai alkoholismista ylös, mutta vetää tukipuunsa omaan
elämänraskauteensa niin, että takki on lopulta ihan tyhjä.

Siksi varoitan minäkin, ÄLÄ ALA MASENTUNEEN KANSSA millekään.

ystävällisesti Hurumykky

 

Nyt tuli mitta täyteen näitten mielenterveysongelmaisten kanssa. Haluan varoittaa kaikkia parisuhteellisia ja siihen pyrkiviä: älkää missään nimessä sitoutuko masentuneeseen ihmiseen. Masentuneet ihmiset ovat mitä niljakkaimpia syyllistäjiä, takertujia, omaan napaan tuijottajia, pessimistisiä ilon viejiä ja väsyttäviä roikkujia. Energiaroistoja, jotka imevät läheisensä kuiviin. Näin voin kirjoittaa ihmisenä, jonka äiti ja kaksi viimeisintä avopuolisoa ovat olleet masentuneita. Kokemusta nimittäin todellakin on.

Masentunut puoliso vetää hiljalleen kumppaninsakin masennuksen syvyyteen, ellei masentuneesta pysy irrallaan. Pitää siis olla niin vahva, etteivät puolison jatkuva syyllistäminen, huonotuulisuus, väsymys, mustasukkaisuus ja pohjaton omanarvon tunnottomuus tuhoa omaakin elämänhalua ja -iloa. Masentuneet eivät ymmärrä tekevänsä koko ympäristönsä sairaiksi. Ympäristö yrittää suhtautua masentuneeseen korostetun "normaalisti" ja olla tukena, mutta mikään ei riitä. Aina on uusia syitä vääntää naama yhä syvempään mutruun ja huokailla elämän mustuutta. Kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella sitä valitusta ja masentunutta hiljaisuutta. Se alkaa puistattaa, herättää fyysistä pahoinvointia. Masentunut puoliso on luotaantyöntävä, ei tee edes mieli mennä kotiin, kun tietää miten sinne tukehtuu. Ja se hillitön imu, joka masentuneilla on - mihin se energia oikein katoaa? Ja seksuaalisuus - se kuolee masentuneen kanssa. Ja masennus kestää vuosia ja voi tulla takaisin milloin vain. Kuka haluaa elää elämänsä odottaen myrskyä? Tai lamaannusta?

Toivon, etten enää koskaan erehdy aloittamaan parisuhdetta yhdenkään masentuneen tai siihen taipuvaisen ihmisen kanssa. Toivon myös, että te masentuneet olisitte ympäristöänne kohtaan sen verran empaattisia (jos se pää voi siis nousta sieltä omasta p*rseestä), että ette aloita kenenkään kanssa seurustelua/parisuhdetta ennen kuin olette todella varmasti parantuneet.

Kyllä niin oikeessa oot kuin olla voi. Masentuneet on parisuhteessa erittäin vaikeita jatkuvine kriiseineen ja riitelyineen ja valittamisineen. Vintti pimenee siinä puolisoltakin.

 

Miksi te sitten ryhdyitte parisuhteeseen masentuneen kanssa? Oletteko parisuhderiippuvaisia, kaikki käy jolla on miinusnapa, vaikka sitten mielenterveydeltään heikentynyt.

 

Toisaalta taas tutkimuksiin asti on päätynyt tieto, että hyvä parisuhde ja hyvä tukiverkosto auttaa masentunutta toipumaan sairaudesta. Jos suhde ei kestä toisen osapuolen masennusta, niin oliko suhteessa alun perinkään kaikki kohdallaan? On nimittäin myös lukuisia esimerkkejä siitä, että masennukseen sairastumisen taustalla on kestämätön parisuhdetilanne (henkistä tai fyysistä väkivaltaa, uskottomuutta, alistussuhteita, päihdeongelma tms.)

Itse aloin masennuksen takia terapian avoliitossa eläessäni. Enpä osannut ihan alussa edes itselleni myöntää, että isoin osatekijä masennukseeni oli minun ja puolison väliset skismat. Puolisoni oli välinpitämätön, etäinen, vältteli kaikkea kosketusta ja likeisyyttä, ei osoittanut arvostavansa suhdettamme (muisteli esim. ex-naisiaan), petti minua suhteen alkuvaiheessa, ei osallistunut yhteiseen arkeen, vaan katsoi asiakseen maata tietokoneella tai töllön edessä, teki päätöksiä minua kuulematta, ei keskustellut asioista, vaan pelkästään ilmoitti niistä... Hänellä oli kaikenlaista muuta sairautta (yksi ihan diagnostisoitukin mielen sairaus), mutta masentunut hän ei ollut.

 

Ap, paskat.

Itse seurustelen ihmisen kanssa, joka on sairastanut masennusta, ja syö siihen edelleen lääkkeitä.

Hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, ihanin ihminen kenet tunnen, paras mies mitä on koskaan kohdalleni osunut. Hän on ollut alusta asti avoin ja kertonut siitä mitä on kokenut.

Masennus on sairaus, ei oma valinta. Ja jokaisella on yhtänäinen oikeus seurustella ja elää onnellista elämää.

Niin sairaus se tietysti on, mutta silloin ei kannattaisi silti olla parisuhteessa, sillä siinä pilaa oman elämänsä lisäksi myös toisen. Sitä jatkuvaa valitusta, riidan haastamista, negatiivisuutta ja yhteisen elämän vaikeuttamista jatkuvilla toistuvilla kriiseillään. Mites teidän seksielämä muuten luistaa, masennuslääkkeethän yleensä aiheuttaa impotenssia?

 

Toisaalta taas tutkimuksiin asti on päätynyt tieto, että hyvä parisuhde ja hyvä tukiverkosto auttaa masentunutta toipumaan sairaudesta. Jos suhde ei kestä toisen osapuolen masennusta, niin oliko suhteessa alun perinkään kaikki kohdallaan?

Väärä ohje, mikään parisuhde ei kestä puolison masennusta. Mieti ite, jos toinen vaan tuijottaa seinään ja makaa sängyssä koko ajan, eikä puhumisesta ole apua, eikä suostu menemään lääkäriin, miten tommosen voisi mikään parisuhde kestää?

Ja jos masentuneisuus on aiheutunut nimenomaan suhteen huonosta tilasta, silloin se parisuhde ei kestä senkään vertaa.

Olen muuten kuullut masentuneen puolisona olosta semmoisen ohjeen, että ei pidä jäädä masentuneen kanssa sinne kotiin ottamaan osaa flegmaattisuuteen, vaan pitää mennä ja tehdä, elää omaa elämää, koska masentunut tuntee syyllisyyttä ja masentuu lisää, jos puolisonkin vielä onnistuu vetämään showhunsa mukaan.

Ota huomioon myös se, että masentunut saattaa etsimällä etsiä kokemuksia, jotka tuntuvat hänestä ylipäänsä joltain, esim saattaa pettää tervettä puolisoaan, vain siksi, että itsestään mikään ei tunnu enää miltään.

 

Väärä ohje, mikään parisuhde ei kestä puolison masennusta. Mieti ite, jos toinen vaan tuijottaa seinään ja makaa sängyssä koko ajan, eikä puhumisesta ole apua, eikä suostu menemään lääkäriin, miten tommosen voisi mikään parisuhde kestää?

Et taida olla ihan perillä mielenterveydestä tai masennuksesta sairautena. Monella masennus ei oireile niin, että sitä vain tuijottelisi seinään ja makaisi sängyssä koko ajan. Tuo sängyssä makaaminen mitään jaksamatta on lähinnä vaikea-asteisen masennuksen oire, ja silloin moni joutuukin jo hetkeksi aikaa sairaalahoitoon kasaamaan itseään. Moni masennussairas elää ihan normielämää, siis käy töissä ja tekee kotihommat. Se masennus voi näkyä esim. unettomuutena ja fyysisinä oireina, mielenkiinnon menettämisenä tulevaisuuteen tms.

Itse kävin masennuksen ajan töissä, hoidin kahden hengen talouden ja lemmikkieläimet plus kävin kahdesti viikossa terapiassa. Mies - se "terve" - ei tehnyt vapaa-ajallaan muuta kuin nukkui päiväunia ja tuijotti töllöä. Eipä se parisuhde tosiaan kestänytkään. Se muuten meni nurin siinä kohden, kun olin jo toipunut ja terve. Mies yllättäin löysikin "uuden kullan", joka sattumoisin on aika epävakaa mielenterveydeltään. Sic! Näin jälkikäteen käyttää kovasti siltä, että ex-puolisoni oli ihminen, joka "tarvitsi" rinnalleen ongelmaihmisen. Kai hän yrittää näin tuntea itsensä paremmaksi ja normaalimmaksi ihmiseksi, en tiedä.

Tarkoitin tuolla "masennus voi aiheutua huonosta parisuhteesta" -kommentilla kääntöpuolta. Jos "terve" toistuvasti päätyy parisuhteisiin, joissa toinen osapuoli masentuu ja alkaa voida huonosti, niin silloin "terveen" omassa käytöksessä on kenties jotakin korjattavaa. Masennukseen taipuvaiset ihmiset ovat monesti herkkiä aistimaan muiden ihmisten tunteita. Jos on kovin tuntosarvet herkkinä, omat tunteet jäävät huomaamatta - ja seuraus on masennus, joka "vetää" huomion pakostakin takaisin omaan itseen. Masentunut voi suhteessa alitajuisesti yrittää korjata jotakin asiaa, joka on keskinäisessä vuorovaikutuksessa pielessä.

Tuo "mikään parisuhde ei kestä masennusta" on kyllä aika hauska lause. Minusta osa masennus-sairauden hoitamisen ongelmaa on siinä, että ihmiset suhtautuvat siihen liian dramaattisesti. Siitä dramatiikasta ja mielen sairauksiin liittyvistä kuvitelmista seuraa, ettei osata hakea apua eikä kehdata esim. mennä lääkäriin ennen kuin oma henkinen pahoinvointi on jo sietämätöntä. Kumminkin suuri osa masentuneista toipuu. Ex- ja nyt-masentuneita on töissä, äiteinä, isinä, sisarina, ystävinä.

 

Omaan masennukseeni on useita syitä, koko peruskoulun jatkunut koulukiusaaminen, teininä koettu seksuaalinen hyväksikäyttö, olin ainoa lapsi, joten vanhemmat asettivat kovat tavoitteet, joita en ole saavuttanut ja siksi tuntenut koko ikäni olleeni heille pettymys, useiksi päiviksi invalidisoiva sairaus, huono parisuhde nyt noin muutaman mainitakseni. Lapsi ja nuori kuulemma monesti selviää vaikeistakin asioista joidenkin sisäisten suojamekanismiensa ansiosta, mutta aikuisena nuo suojamekanismit lakkaavat toimimasta ja jos asioita ei ole käsitelty, ne saattavat laukaista masennuksen. En tajunnut itse sairastumistani synkästä mielilalasta huolimatta, olinhan jo teininä pahimpina kiusaamiskausina ajatellut itsemurhaa. Kroonisen unettomuuden takia hakeuduin lääkäriin kolmisen vuotta sitten ja diagnoosi olikin keskivaikea masennus ja ahdistus. Aluksi kokeiltiin eri lääkkeitä, mutta sivuoireiden ja toista sairauttani pahantavana lopetin ne. Terapiasta puhuttiin, mutta julkisella puolella on niin pitkät jonot psykiatrille jolta olisi saanut lähetteen kelan tukemaan terapiaan, että asia jäi vain puheeksi. Nyt olen käynyt terapiassa tämän vuoden ja nykyinen mielialalääkitys on ollut yli vuoden.

En tuijota lamaantuneena seinään tai makaa sohvalla. Olen koko ajan käynyt töissä ja harrastuksia minulla on enemmän kuin monella terveellä ystävälläni. Lääkärini ja terapeuttini lisäksi masennuksesta eivät tiedä kuin puolisoni ja yksi hyvä ystäväni. En halua sillä muita kuormittaa. Luulisin, että sairauteni tulisi hyvin monelle yllätyksenä, olenhan aina ollut kaveriporukan pelle. Tässä keskustelussa on ollut paljon masentuneen negatiivisesta vaikutuksesta lähipiiriinsä. Mutta entä lähipiirin vaikutus masenutuneeseen? Mieheni ei ymmärrä koko sairautta, joten häneltä en voi odottaa minkäänlaista tukea. Ystäväni onkin ollut terapeuttini lisäksi se, johon olen pahimmissa synkissä kausissa turvautunut ja olen pahoillani hänelle aiheuttamastani huolesta, vaikka hän aina sanoo, että sitä varten ystävä on olemassa, että tukee kun tukea tarvitsee. Mieheni haluaisi naimisiin ja lapsia ja noista asioista niin monesti minulle puhuu, että koen ne painostuksena. Miten minä voisin tässä tilanteessa hankkia lapsia? Joutuisin luopumaan lääkityksestä, jota en uskalla tässä vaiheessa tehdä. On olemassa lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan lapsi, ja jo sikiö, vaistoaa äidin masennuksen ja masentuneiden äitien lapsista tulee apaattisia, eli saattaisin maailmaan lapsen joka joskus aikuisena katkerana kävisi terapiassa valittamassa ankeaa lapsuuttaan. Naimisiin en halua. Olen täysin turta ja tunteeton tällä hetkellä eikä meillä ole ollut aikoihin seksiä. Tästä olen todella pahoillani mieheni takia. Aloittaja sanoi etteivät masentuneet saisi seurustella. Minä haluaisin erota, mieheni ansaitsi parempaa mitä hänellä nyt on, mutta mieheni ei suostu. Olen hänen koko elämänsä. Joudun siis selviytymään sekä omasta masennuksestani, joka pahimmillaan menee siihen, että saatan istua lääkepurkit tai keittiöveitset edessäni pohtimassa itsemurhaa, että olemaan hänen elämänsä keskipiste, vastuussa hänen onnestaan. Minusta se on liikaa vaadittu masentuneelta. Tai terveeltäkään ihmiseltä.

 

Oli kuitenkin valaisevaa huomata, ketkä ihmiset ovat oikeasti ystäviäni (tosin kulissit eivät pääseet missään vaiheessa romahtamaan), eikä puolisoni mitä ilmeisimmin kuulunut heihin. Nyt onnekseni seurustelen vahvan ja ihanan ihmisen kanssa, jolle masennukseni ei ole mikään peikko. Meillä on hienoa yhdessä, ja olen jo puolessa vuodessa päässyt niin paljon eteenpäin, ettei masennus juurikaan ilmoittele itsestään. .

Hienoa että menee nyt hyvin. Kuitenkin jostain syystä aiempi suhteesi kaatui vaikka hän ei pelästynyt masistasi. Onneksi kuitenkin nyt olet onnellinen tämän uuden kanssa, parempaa onnea teille.

 

Minkä osan kokemuksistani voitte kiistää?

Emme mitään, mutta yleistykset kyllä. Joku tuossa aiemmin kirjoitti väärän kuvan antamisesta asiaa tuntemattomille. Mietin samaa itsekin. Toki jokaisella on vastuu siitä, mitä netistä lukee ja miten sen sisäistää. Tekstissäsi on kuitenkin mielestäni (ja näköjään en ole ainut) yleistävä sävy, vaikka tarkemmassa tarkastelussa vaikuttaakin siltä, että purat lähinnä omia tuntojasi tässä.

Masentuneita tosiaan on monenlaisia. Jokainen masentunut ei oleta läheisten kantavan hänen ongelmiaan. Joku voi olla ajoittain ja lievästi masentunut; niin ettei se vaikuta edes yhteiseloon. Sinä olet kokemuksiesi kautta ehkä myös ajautunut juuri tietyllä lailla masentuneiden seuraan ja myös samasta syystä et ole osannut pitää rajojasi.

Oma tulkintani tekstistäsi on, että olet nyt itse oivaltanut juuri asian voimallisesti, mistä johtuen näet asian hiukan mustavalkoisesti ja vain oman kokemuksesi pohjalta ja samalla koet myös tarvetta julistaa täydellistä oivallustasi. Moni muu on myös oivaltanut saman asian, eli että jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan jne. Hienoa, että olet oivaltanut ja nyt pääsemässä kierteestä eroon.

Kaikkea muuta kuin hienoa taas ovat jotkut lauseet, joita olet täällä ilmoille kajauttanut. Kuten tämä itsemurhaan vihjaava kommentti. Se nyt oli pahin, samaten nuo leimaavat kommentit joita joku tässä jo lainasikin. Kiihkosi kertoo siitä, että olet oivaltanut jotakin itsellesi merkittävää -älä kuitenkaan yleistä.

 

Ensimmäisen avomieheni kanssa olin viisi vuotta, hän oli suuri rakkauteni ja kaikki alkoi hyvin. Myöhemmin hän masentui, muuttui kyyniseksi, katkeraksi, eristäytyi ja tuli hullun mustasukkaiseksi. Haluttomuutta hänellä ei ollut, mutta itse en enää sairausvaiheessa halunnut seksiä hänen kanssaan. Hän alkoi käyttämään alkoholia ja muuttui aggressiiviseksi humalassa. Pahinta oli kuitenkin se syvä pimeys, kyyninen nihilismi ja se loputon itsesääli jonne hän vajosi. Kun halusin eroa hän uhkaili itsemurhalla, hajotti kotini irtaimistoa jne. Sittemmin hän on näyttänyt olevan paremmassa kunnossa, mutta ahdistava kyynisyys paistaa edelleen läpi. Hän on ollut samanlainen synkkyyteen taipuvainen koko ikänsä.

Toinen avomieheni, josta olen nyt eroamassa, oli myös suhteemme kaksi tai kolme ensimmäistä vuotta oikea unelmamies ja elämämme oli onnellista ja tasa-painoista. Sittemmin suhteemme jatkuessa hän on masentunut. Aiemmin hän oli sairastanut masennuksen murrosiässä. Ensin häneltä jäi opinnot kesken masennuksen vuoksi. Hän oli niin saamaton ettei edes hakenut mitään muutoksia tukiinsa, jotka sitten jäivät pois. Sitten hän kuntoutui hieman ja pääsi töihin. Kovin kauaa hän ei jaksanut nousta aamuisin, vaan jäi sairaslomalle. Ikävä kyllä hän ei saanut sairaspäivärahaa (vuokratyö), vaan jouduimme taas elämään minun palkallani. Mies aloitti käynnit psykiatrilla ja sai lääkityksen. Lääkitys vei häneltä seksihalut ja kyvyn orgasmiin. Mies on myös lihonut parikymmentä kiloa parissa vuodessa, makaa lähinnä sohvalla ja sängyssä. Hän on minusta mustasukkainen kaikille miehille, myös ystävilleen. Miestä väsyttää koko ajan. Hän on päässyt takaisin töihin, parempaan työpaikkaan, mutta on silti vihainen joka aamu kun lähtee töihin. Hän on kuin suonsilmä tai tyhjiö. Hän ei ymmärrä imevänsä minusta kaikki energiat läsnäolollaan. Tulee niin huono olo kun menen kotiin ja hän on odottamassa synkeänä eikä koskaan edes hymyile.

Siis molemmat miehet masentuivat vasta seurusteltuaan sinun kanssasi.

Mistä lie johtuukin..

 

Siis molemmat miehet masentuivat vasta seurusteltuaan sinun kanssasi.

Mistä lie johtuukin..

Lainaamani kirjoittaja osui myös oleelliseen pointtiin.

Kun kaksi ihmistä on tekemisissä, on siinä myös aina kaksi ihmistä, jotka vaikuttavat yhteiseen toimintaan. Ellei nyt jotakin äärimmäisiä tapauksia oteta huomioon, niin harvemmin kukaan on vain ja ainoastaan avuton uhri, vaan kummankin käytös on vaikuttanut tilanteiden muotoutumiseen. Esim. kohtuuton altruismi ja uhrautuminen kannustaa toista heittäytymään auttajan harteille, koska käytöksellään altruistinen ikään kuin antaa luvan sille. Ellei peräti saa siitä jotain piilevää tyydytystäkin. (Kyllä siitä herkästi saa, jos se on lapsuudesta asti opittu malli.) Tai moni esim pakenee itseään tyydyttävään marttyyrin rooliin ("MINÄ kyllä tuen ja autan, mutta tuo toinen ei tee mitään minun hyväkseni..") ja tällä tavoin luo itselleen valheellisen omanarvontunnon, josta ei sitten uskalla tai tajua enää päästää irti, vaan jatkaa marttyyrimaista toimintaansa saadakseen tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi.

Taustasi vuoksi olet kenties tiedostamattomalla tasolla niin tottunut siihen, että sinulle läheisen "tulee olla" masentunut, että tahattomasti ja tiedostamattasi olet myös käytökselläsi edesauttanut kumppanin masentumista (etenkin jos tosiaan kumpikaan kumppanisi ei ollut masentunut vielä suhteenne alussa...). Ei niin että sinun nyt tarvitsisi siitä syyllisyyttä potea, kaikki kun tapahtuu vuorovaikutuksessa kuitenkin. Mutta yleensä oma osansa sopassa on molemmilla, kun kumpikin ruokkii toistensa ei niin suotuisia käyttäytymismalleja. Tai mistä minä tiedän, vaikka olisitkin ollut esim niin vähättelevä tai alentava, että toinen on sen vuoksi masentunut. Tällaista ei kuitenkaan ole syytä olettaa, kun en sinua tunne.

Varmaankin olet myös jo uuteen kumppaniin ihastuessasi nähnyt alitajuisesti hänessä jotakin tuttua, mikä on tuntunut houkuttelevalta. (Ja tämä jotain tuttua on voinut olla tavallista suurempi masennuspotentiaali ja "avun tarve".) Kyllähän ihmiset usein toistavat samaa kaavaa, jonka ovat lapsena oppineet. Tai toistavat ainakin niin kauan, kunnes oman toiminnan vaikuttimet tiedostetaan ja niihin pystytään vaikuttaa. Minä esim olen huomannut itselläni toimintamalleja, joilla annan toiselle osapuolelle luvan olla hankala ja kusipää. En ole vetänyt rajoja, vaan toiminut juuri enemmän tuon uhrautumisperiaatteen mukaisesti. Olen myös (niinikään lapsuudenkokemusten vuoksi) ollut taipuvainen kiintymään ja ihastumaan ihmisiin, jotka ovat juuri jollain lailla masentuneita tai muuten hankalia. Näin olen itse saanut kokea sitä samaa tunnetta mitä lapsena, eli sitä kun voin olla jonkun avuttoman reppanan tuki ja turva.

Mielestäni nuo paatokselliset, masentuneiden ihmisarvoa riistävät tilityksesi sopisivat paremmin esim. päiväkirjaan tai muuhun yksityiseen käyttöön, eivät niinkään julistuksiksi julkiselle keskustelupalstalle. Vaikka miten olisi itse oivaltanut jotain itselleen tärkeää, voisi kuitenkin vähän myös miettiä, mitä sisuksistaan oksentaa muiden nähtäville. Ja on erotettava se tunne ja todelliset mielipiteet: tunneryöppysi ehkä sanoo, että tappakoot vaikka itsensä -mutta onko todellinen mielipiteesi myös sellainen? Esimerkiksi itsemurhaan kannustavaa kommenttiasti et voi kyllä mitenkään puolustella, ja ketjun otsikon nimittäminen "tehokeinoksi" on sekin varsin ontuva selitys, sillä tekstisi ovat pikemminkin olleet julistavia ja leimaavia, ja vasta loppuvaiheessa on väittelyiden myötä tullut esiin, että omia fiiliksiäsi tässä vaan tuulettelet. Tuulettelut voisi mielestäni tehdä jollain muulla tavalla kuin keskustelupalstalla masentuneiden arvoa lytäten. No, eipä kai tuo laitonta ole, mutta ei todellakaan kunnioittavaa, asiallista eikä hyvän maun mukaista.

 

Hienoa että menee nyt hyvin. Kuitenkin jostain syystä aiempi suhteesi kaatui vaikka hän ei pelästynyt masistasi. Onneksi kuitenkin nyt olet onnellinen tämän uuden kanssa, parempaa onnea teille.

Mainitsin tuossa vanhassa tekstissäni, että tälle uudemmalle masennus ei ollut ongelma (aiemmalle siis oli, mutta niin olivat kaikki muutkin asiat minussa.). Joka tapauksessa, masennuksesta voi, niin kuin monista muistakin sairauksista, päästä myös yli. Täälläkin monet ajattelevat heti, että vaihtoon vain jos kumppanissa ilmenee jotain ongelmaa tai sairautta. Marilyn Monroen sanoin: "Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani". Minusta tuo on aika hyvin sanottu.

 

Mainitsin tuossa vanhassa tekstissäni, että tälle uudemmalle masennus ei ollut ongelma (aiemmalle siis oli, mutta niin olivat kaikki muutkin asiat minussa.). Joka tapauksessa, masennuksesta voi, niin kuin monista muistakin sairauksista, päästä myös yli. Täälläkin monet ajattelevat heti, että vaihtoon vain jos kumppanissa ilmenee jotain ongelmaa tai sairautta. Marilyn Monroen sanoin: "Jos et kestä minua pahimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani". Minusta tuo on aika hyvin sanottu.

Vaan entä jos ihmisestä ei löydy kuin pelkkää huonoa puolta?

 

Jaa, kai sellaistakin sitten on? Jos näin kokee, niin sitten varmaankin on tosiaan parempi erota. Kuten sanottu, minun kohdallani ei onneksi ole tällaista aiemmin tapahtunut (en nyt viitsi mennä yksityiskohtiin, mutta syitä masennukseen oli siinä vaiheessa aivan riittävästi; mm. kuolemantapaus). Olen kuitenkin jo päässyt asiasta yli. Minä en missään vaiheessa muuttunut apaattiseksi kotona haahuilijaksi, vaan tein älyttömästi töitä ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin sosiaalisiin aktiviteetteihin. Jokainen tavallaan.

Tämä nyt ei liity varsinaisesti itse masennukseen mitenkään, mutta yleisesti ottaen ei ehkä kannattaisi alunalkaenkaan mennä parisuhteeseen henkilön kanssa, jossa haluaisi muuttaa osapuilleen kaiken. No mutta, kaikille löytyy joku sopiva.

 

Onpas pitkä ketju. En jaksanut kahlata koko ketjua läpi, mutta ap:lle halusin vastata että kirjoituksesi nosti ihokarvat pystyyn näin ensilukemalta. Et ole ilmeisesti itse ollut koskaan masentunut ja mielestäsi se on heikkoutta? Anteeksi, mutta ajattelutapasi kuulostaa itsekkäältä vaikka sinulla on tietysti oikeus mielipiteeseesi.

Parisuhteessa rakkaus, kunnioitus ja arvostus on avainsanoja. Jos toinen kaatuu, toinen nostaa. Et ole ilmeisesti osaa rakastaa miestäsi, kun koet hänen masennuksen vain omaksi taakaksesi? Se on vaikeampaa hänelle ja vielä vaikeammaksi muuttuu kun sinä ajattelet hänen sairaudestaan noin ja hylkäät hänet. Jos oikeasti rakastat, olet valmis myös kestämään alamäet. Rakkaus ja sitoutuminen on pyyteetöntä. Et voi tietää miltä masentuneesta tuntuu kun kumppani, jonka pitäisi seista hänen rinnallaan, torjuu hänet!

Mitäpä jos itse vammautuisit fyysisesti ja olisit täysin toisten armoilla kuukausia? Miltä tuntuisi kun rakas miehesi sitten torjuisi sinut ja vaahtoaisi keskustelupalstalla kuinka saamaton olet eikä seksikään sinun kanssaan enää kiinnosta "kun olet tuollainen". Se mies saisi täällä huutia.. Aika kärjistetty esimerkki, mutta pointti oli se, että masennus ei ole sairastuneen oma syy, eikä se ole heikkoutta.

Olet turhautunut äitisi masennuksesta etkä siis jaksa koko sairautta enää tippakaan. Tietyllä tapaa ymmärrän sinua, olet lapsena (vai olitko jo aikuinen kun äitisi sairastui masenukseen?) kokenut ehkä vääryyttä, koska vanhempien pitää sitoutua ja omistautua lapsilleen ja nyt se vääryden tunne tulee tuolla tapaa ulos. Mielestäni sinun kannattaisi alkaa käsittelemään asiaa ja päästää raivo, viha, katkeruus ja suuttumus kokemastasi pihalle. Kirjoita hänelle vaikka kirje, mutta älä lähetä sitä. Ehkä voit jonakin päivänä antaa anteeksi äidillesi, nyt olet jo aikuinen ja kykenet käsittelemään asioita. Elämä ei ole kuin elokuvaa ja kaikilla meillä on kipupisteemme, tuo masennuksen sietäminen saattaa olla sinun heikkoutesi.

Ja kokemusta minullakin masennuksesta on omakohtaisesti, olen masennukseen taipuvainen ja kun masennuksen oireet nostavat päätään tiedän että joku on vialla (se on tapani reagoida asioihin). Myös äitini on ollut masentunut monta monta vuotta, oikeastaan tuntuu että se on osa hänen persoonaansa. Nuorimmatkin lapsuusmuistot äidistäni ovat, että hän oli energiasyöppö, ei kyennyt hoitamaan minua vaan minun olisi pitänyt hoitaa häntä jne. Mutta masennus muuttaa ihmisen toimintatavan nurinkurisesti. Hänellä oli ja on ongelmia "itsensä kanssa" edelleen mutta en saa sen antaa vaikuttaa elämääni vaikka se välillä suututtaakin ja ajattelen miksi hän oli niin ressukka ettei voinut lastansa hoitaa :O Minulla oli kuitenkin isä, joka hoiti ja teki parhaansa. Tänä päivänä olen hyvissä väleissä isäni kanssa ja olen hänen tukenaan. Äitiäni säälin. Toivon, että pääset katkeruudestasi masentuneita kohtaan. He eivät masennu sinua kiusataksesi.

 

Aloittaja puhuu täyttä asiaa.
Omat kokemukset viimeisen kahden vuoden ajalta vahvistavat TÄYSIN tuon kirjoituksen.
Enkä tosiaankaan halveksi mt-ongelmaisia enkä mt-ongelmia ylipäätään.
Mt-ongelmat ovat ihan kuin syöpä ym sairaudet, ne tulevat jos ovat tullakseen ja ihan kenelle vaan.