oma mielipiteeni
MItä enemmän kerrot perheestänne, sitä enemmän ihmettelet. Sehän on aivan selvästi ISÄSI joka ei kantanut vastuutaan vanhempana. Sen sijaan hän päätti jättää lapset heitteille ja altistuneeksi traumaattiselle tilanteelle ja kehtasi jopa syyttää heitä koko jutusta. Ja äitisi on tässä se pahis?? Voi hyvänen aika, onpa isäukko taitavasti selittänyt tilanteen parhain päin itsensä kannalta! Jos ei tunne vastuuta itsestään niin edes lapsistaan! Jos äitisi oli tai on myös psykoottinen, niin ei ole todennäköisesti pelkästään masentunut, vaan lähinnä ehkä kaksisuuntainen, mikä on vakavampi juttu ja mielestäni (sekä myös lain edessä) alentaa hänen vastuullisuuttaan ja syyntakeellisuuttaan perheensä ja omasta tilanteestaan.Alkuperäinen kirjoittaja Ap.:Sellaisia läheisiä ihmisiä vanhemmillani ei ole ollut, jotka lasten tilanteeseen olisivat voineet puuttua. Äitini eristäytyi jo kun olimme pikkulapsia ja isäni pakeni töihin.
Oletpa tosiaan joutunut pahaan tilanteeseen, et ole sitä ansainnut. Onpa todella ikävää, olen pahoillani puolestasi.
Olisin kyllä taipuvainen sanomaan, että masentuneelta ei voi vaatia ihan yksiselitteisesti ihmisarvoista kohtelua, samaan tapaan kuin reumaatikolta ei voi vaatia juoksulenkkiä eikä afaatikolta pitkää, hedelmällistä keskustelua. Sitä mieltä kyllä olen, että alkoholismia ja henkistä sekä fyysistä väkivaltaa ei pidä sietää ja omat rajat on vedettävä. Jos toinen kanavoi pahan olonsa sinuun, se on väärin. Ei masentunut siinä syyntakeeton ole. Sen sijaan jos tunnet huolta ja surua katsoessasi vieressä rakkaan ihmisen kärsimystä ja ahdinkoa, se ei ole hänen vikansa.Alkuperäinen kirjoittaja Ap.:Niin, mitä kumppanieni olisi sitten pitänyt tehdä? Ilmeisestihän masentuneet ovat (ainakin täällä kirjoittavien mukaan) lähes täysin syyntakeettomia, joten eihän heiltä toooki olisi voinut vaatia esimerkiksi ihmisarvoista kohtelua. Ehei. No, tulevaisuudessa tiedän sitten tehdä itse ratkaisuni ajoissa. Tottakai minä tuen läheisiäni, mutta vain niin kauan kuin omat voimani riittävät. Minunkin elämälläni on arvoa.
Toivon sinun ymmärtävän ettet voi ihan priimaa psyykkistä yhteyttä ja ns. normaalia kanssakäymistä sillä saralla odottaa, kun vastapelurilla on mielen sairaus. Muutenhan se toinen ei sairas olisikaan, jos kaikki henkisen puolen hommat onnistuisivat normaaliin tapaan. Kuten reumaatikon kanssa voi nilkuttaa lyhyen kävelylenkin tai afaatikon kanssa voi auttavasti vaihtaa kuulumiset, niin masentuneen kanssa voi elää ja olla, mutta tyytyen vähempään. Masennuksesta voi myös parantua ja masennustapauksia on erilaisia. Sitten pitää vain punnita plussat ja miinukset: kauanko jaksaa odottaa, kuinka paljon rakastaa, sietääkö sitä jos tilanne jää pysyväksi jne. Ja hakea myös itselleen apua, jäi vaikeaan ihmissuhteeseen taikka ei.