Masentuneilta kiellettävä pariutuminen

Eli myös terapeutti on sairas tai ammattitaidoton?

Jokin äkillinen ikävä tapahtuma ei sairastuta sinällään ihmistä, vaan kykenemättömyys käsitellä asiaa. Lamaantumisen jälkeen alkaa prosessi, jossa ihminen käsittelee asiaa. Jos asian käsittely epäonnistuu, voi ihminen vaipua alakulosta masennukseen. Suru ja masennus eivät ole synonyymijä keskenään.

Älä vääristele asioita. En sanonut, että automaattisesti sairastuttaa läheisensä, vaan että VOI sairastuttaa. Tässäpä juuri ap teki oikein, kun huomasi merkkejä tapahtumasta, niin haki apua itselleen. Usein myös 'terapiaistunnot' hyvän ystävän kanssa auttaa näkemään ja käsittelemään asioita.

 

Kiitos Lillukka, mukavaa että joku jaksaa lukea kiihkottomasti purkauksiani Jos kirjoitan muutamassa viestissä masentuneiden läheisteni aiheuttamista kärsimyksistä ja tuhoisasta vaikutuksesta lapsiin, ei se tarkoita, ettnekö ajattelisi myös muuta tai etteikö elämässäni olisi muuta sisältöä ja myös muita kuin masentuneita ihmisiä. Kai se on vain vaikeaa hillitä raivoa, joka syntyy kun kajoaa masentuneiden pyhään koskemattomuuteen. Korostaisin vielä sitä, että en syytä masentuneita läheisiäni kaikista ongelmistani (aika tarkoitushakuista väittää niin), vaan tietyistä, vakavista ongelmistani. Toki osaan myös ottaa itse vastuuta valinnoistani. Terapiaan hakeutuminen oli esimerkiksi osa tätä vastuunkantoa. Vertaisryhmätoiminta voisi olla hyvää jatkoa.

Ymmärrättekö te kaikki täällä kiihkoilleet, että masennus todellakin vastaa omaisten kokemuksiltaan alkoholistien ja päihdeongelmaisten läheisten kokemuksia? M;itä mieltä olette siitä? Eivätkö alkoholistienkin lapset/puolisot usein kirjoita kokemuksistaan, joilla voi olla traumatisoivia ja syvästi persoonan kehittymiseen vaikuttavia vaikutuksia? Eivätkö alkoholistien lapset saa syyttää osasta ongelmistaan juovaa isäänsä tai äitiään? Tai päihteiden ongelmakäyttäjän puoliso? Miksi tämä ei pätisi masentuneiden kanssa? Vastatkaa nyt tähän, jos kerta muuhunkin. Myönnättekö tämän yhtäläisyyden? Jos myönnätte sen, voitte ehkä hieman ymmärtää myös meitä läheisiä, joilta masentuneet vievät voimat.

"Eli täysin tarpeeton osuus jutussa oli se kauhea raivo ja hehkutus ja riehuminen, osuus jossa annat ymmärtää, että masennus on ennakoitavissa oleva vapaaehtoinen valinta, josta voi noin vain luopua mieliksesi." (Ap ei itse osaa lukea!)

Niin, missähän kohtaa viesteissäni lukee, että masentuneet itse valitsisivat masennuksen, muistaakseni olen kirjoittanut, että kukaan ei valitse sairautta. Joten näyttäisi olevan muitakin lukihäiriöisiä liikkeellä.

 

Kiitos Lillukka, mukavaa että joku jaksaa lukea kiihkottomasti purkauksiani Jos kirjoitan muutamassa viestissä masentuneiden läheisteni aiheuttamista kärsimyksistä ja tuhoisasta vaikutuksesta lapsiin, ei se tarkoita, ettnekö ajattelisi myös muuta tai etteikö elämässäni olisi muuta sisältöä ja myös muita kuin masentuneita ihmisiä. Kai se on vain vaikeaa hillitä raivoa, joka syntyy kun kajoaa masentuneiden pyhään koskemattomuuteen. Korostaisin vielä sitä, että en syytä masentuneita läheisiäni kaikista ongelmistani (aika tarkoitushakuista väittää niin), vaan tietyistä, vakavista ongelmistani. Toki osaan myös ottaa itse vastuuta valinnoistani. Terapiaan hakeutuminen oli esimerkiksi osa tätä vastuunkantoa. Vertaisryhmätoiminta voisi olla hyvää jatkoa.

Ymmärrättekö te kaikki täällä kiihkoilleet, että masennus todellakin vastaa omaisten kokemuksiltaan alkoholistien ja päihdeongelmaisten läheisten kokemuksia? M;itä mieltä olette siitä? Eivätkö alkoholistienkin lapset/puolisot usein kirjoita kokemuksistaan, joilla voi olla traumatisoivia ja syvästi persoonan kehittymiseen vaikuttavia vaikutuksia? Eivätkö alkoholistien lapset saa syyttää osasta ongelmistaan juovaa isäänsä tai äitiään? Tai päihteiden ongelmakäyttäjän puoliso? Miksi tämä ei pätisi masentuneiden kanssa? Vastatkaa nyt tähän, jos kerta muuhunkin. Myönnättekö tämän yhtäläisyyden? Jos myönnätte sen, voitte ehkä hieman ymmärtää myös meitä läheisiä, joilta masentuneet vievät voimat.

"Eli täysin tarpeeton osuus jutussa oli se kauhea raivo ja hehkutus ja riehuminen, osuus jossa annat ymmärtää, että masennus on ennakoitavissa oleva vapaaehtoinen valinta, josta voi noin vain luopua mieliksesi." (Ap ei itse osaa lukea!)

Niin, missähän kohtaa viesteissäni lukee, että masentuneet itse valitsisivat masennuksen, muistaakseni olen kirjoittanut, että kukaan ei valitse sairautta. Joten näyttäisi olevan muitakin lukihäiriöisiä liikkeellä.

Lopeta nyt selitteleminen.

Kirjoitit : "masentuneilta on kiellettävä pariutuminen"

Ja kaiken lisäksi se on otsikko viestissäsi. Lillukkakin näyttelee paljon viisaampaa kuin onkaan; tämä ketju paljastaa sen oikein hyvin.

 

Usein täällä virtuaalimaailmassa ja erityisesti keskustelupalstoilla käytetään kieltä, jonka on tarkoitus herättää huomiota. Jos kaikki kirjoittelisivat neutraaliin sävyyn kuka oikeasti jaksaisi kommentoida? Otan osaa, jos no:lla on kovin vaikeaa. No-nimimerkin kirjoitukset tällä palstalla ovat kyllä viihteellisyydessään aina vertaansa vailla, mielipiteessä löytyy vaikkei kaikki taida olla ihan kohdillaan sielläkään. Kiitos siitä

 

"Masentuneet ihmiset ovat mitä niljakkaimpia syyllistäjiä, takertujia, omaan napaan tuijottajia, pessimistisiä ilon viejiä ja väsyttäviä roikkujia. Energiaroistoja, jotka imevät läheisensä kuiviin."

Sotket edelleen kaksi asiaa. Toinen on sinun täällä ihan selvästi todettu oikeutesi hakea apua vaikeassa tilanteessa. Totta kai masennus vie voimia läheiseltä, jos läheinenkin vielä oikein heittäytyy 'tuleksi', mutta muutenkin. Ei sitä ole kukaan täällä kieltänyt, eli et osaa lukea.

Toinen, tähän aiheeseen täysin kuulumaton puoli on tuo masentuneille nakkelu ja ilkeily ihan kuin he voisivat taudille jotain. Paranisivat, jos voisivat. Eli tuo ylläoleva (lainaus) asenteesi on täysin ylimääräinen ja tarpeeton, ei se enää mitenkään liity sinun asiaasi omaisena, ei sinun oikeuteesi ja jopa velvollisuuteesi hakea itsellesi apua!

Ei kukaan ole täällä kieltänyt sinut tilannettasi ja oikeuttasi hakea apua. Totta ihmeessä. Ja siksi vertaisryhmiäkin juuri perustetaan. Mutta ihan toinen juttu on ruveta viljelemään tuollaisia kommentteja niistä masentuneista, nuo ovat väärän kuvan antamista asiasta sitä tuntemattomille! Tekstisi on täynnä ilkeää syytöstä, lue nyt hyvä ihminen ne itsekin, edes aloituksesi! Ei masentuneiden syyttäminen, aivan kuin he tekisivät asian ilkeyttään koske otsikkoa siitä, onko tilanne raskas ja voiko hakea apua. On, voi, ja jopa pitää. Mutta sättämättä silti muita tuollaisilla sanoilla!

Olen elänyt molemmat roolit, rankasti varsinkin sen lähimmäisen roolin. Mieleeni ei ikinä tulisi käyttää tuollaisia sanankäänteitä ihmisistä, jotka sairastivat. Ei silloin, en sen jälkeen, kun masennun seurauksista eli liiasta kantamisesta. Se oli minun oma syyni, että olin siinä niin pitkään, ei masentuneen! Ei minun tarvitse syyttää heitä toipuakseni heistä. Itseni hoitaminen seurauksista on oikein ja tarpeen, niin jokaiselle sairastuneen (mihin vaan) tai alkoholistin läheiselle. Mutta ei se anna oikeutta vaatia toiselta sellaista, minkä se itse sairaus nimenomaan estää. Minä voin keskittyä vain oman elämäni korjaamiseen - vain itseäni minun tarvitsee kommentoida! Oli omaa pöljyyttä ja omaa heikkoutta (mukavahvuutta) tarvitse se rooli ja olla siinä niin pitkään. Masentuneet eivät ole syypää minun väsymiseeni, tai vaikka tavallaan ovat, eivät he sille mitään voi! Eivät voineet silloinkaan.

 

"tarvita"

 

Missä on se sinun (no) kuuluisa 'rivien välistä' lukemisen taito? Etkö oikeasti ymmärrä, että tuo otsikon 'kielto' olla pariutumatta oli TEHOKEINO ja turhautumisen sekä raivon aikaansaamaa tekstiä. Eihän nyt kukaan oikeasti vaadi ihmisiä olemaan sitä tai tätä. Hiukan ymmärrystä. Itse kukin sortuu varmasti toisinaan samaan, eikös?

Kun nyt taas kerran lähdit tuohon minun arvosteluun ja arviointiin viisaudesta yms. Niin sanonpa sinulle, että viisas tietää olevansa viisas, mutta tyhmä ei tiedä olevansa tyhmä. Tyhmää voi näytellä, viisasta ei.

Mikä sinun pointtisi ylipäätänsä on, että teet epäpätevän diagnoosin ihmisistä jotka ovat eri mieltä kanssasi?

 

on sentään tolkku tallella.

 

Niin, kirjoittamani kuvaukset masentuneista ovat ihan empiiriseen kokemukseeni perustuvia, eli perustuvat sille kuvalle ja käsitykselle, jonka masentuneet ihmiset ovat minulle itse rakentaneet. Olen sen verran paljon masentuneita nähnyt ja tarinoita kuullut, että aika kattavan kuvan olen saanut. Ja todella keskustelut muiden saman asian kokeneiden kanssa tukevat näkemyksiäni.

Kuvaus ei ole objektiivinen, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Se on kuvaus siitä, miltä masennus omaisista tuntuu ja miten se heille ilmenee. Toki omaisissa on eroja aivan kuin masentuneissakin. En voi puhua muusta kuin siitä, mikä minulle on todellista kokemuksieni pohjalta. Minkä osan kokemuksistani voitte kiistää?

 

Ihmiset näkevät asiat eritavoin. Jos asia ei ole henkilökohtaisesti koettu, esim. juuri tämä masennus itsellä, niin siihen osaa suhtautua kiihkottomasti. Ymmärrän hyvin esim. Maritan tuohtumisen aiheen ympärillä, otit ap:n tekstin ilmeisesti liian henkilökohtaisesti? Voi olla, että itsekin kokisin tekstin syyllistäväksi jos kärsisin masennuksesta.

Läheisiini kuuluu oikeastaan kaksi ihmistä, jotka ovat olleet työkyvyttöminä tämän sairauden johdosta. Toinen kuntoutui opiskelemaan ja uudelleen työelämään oikean lääkityksen, läheisten tuen ja terapian avulla. Toinen jäi pysyvälle sairauseläkkeelle, vaikka periaatteessa sai saman avun kuin kuntoutunut. Puhumumme silloin tällöin vieläkin tämän parantuneen kanssa elämänsä raskaimmista ajoista. Hän on useaan otteeseen kiittänyt minua tuesta jota annoin pyytämättä ja edes kunnolla näkemättä hänen tilannettaan. Apu oli konkreettisista tekemistä (lasten hoitoa, kotitöitä, yms) sekä henkistä läsnäoloa.

Käsittelen monia asioita faktojen pohjalta, en mutulla. Tavallaan ymmärrän tuon 'noon' kiihtyneisyyden asian kuin asian tiimoilta. Vilkas mielikuvitus saa näkemään tonttuja muulloinkin kuin jouluna.

 

"Eivät kaikki masentuneiden puolisot heittäydy elämään toisen elämää, vaan elävät omaansa siinä tilanteessa, että siippa on masentunut."

Sikainfluenssa tarttuu ja moni muukin tauti. Mutta masennus ei ole sen sorttinen tartuntatauti. Kun mies oli siipi maassa ja joi kaljaa menimme lasten kanssa muualle joskus ulkomaille asti.

Oli kamalaa seurata masentuneen tyhjää katsetta kirkkaana kesäpäivänä.
Kyse on aivojen toiminnasta. Välittäjäaineiden reistailusta. Olen lukenut asiasta tarpeeksi. Joillekin asioille ei vain voi mitään.

Totta kai Elleissä saa kiihtyä ja käyttää värikästä kieltä. Niin minäkin tein takavuosina. Puhuminen ja kirjoittaminen selkiinnyttävät ajatuksia.
Terapiaistunto kestää 45 minuuttia. Ei siinä ajassa ehdi kaikkia ajatuksiaan setviä. Jotain jää yli ja netti on siihen tarkoitukseen hyvä apuväline.

Kun ap. saa asian käsiteltyä mielessään tilalle tulee muita asioita. Vähän kuin
vaatekaapin järjestelyä. Minä aina jäsennän ajatuksiani kun laitan vaatekaappia
järjestykseen.

 

Se on vain ihan eri asia jakaa asiallisesti kokemuksia kun solvata masentuneita kuin rikollisia. Voi kuvata rankkuutta käyttämättä sanoja "Masentuneet ihmiset ovat mitä niljakkaimpia syyllistäjiä, takertujia, omaan napaan tuijottajia, pessimistisiä ilon viejiä ja väsyttäviä roikkujia. Energiaroistoja, jotka imevät läheisensä kuiviin", koska tässä ei kerrottu masennuksesta millään lailla minkään vertaa! On eri asia sanoa " minusta tuntui, kuin he olisivat olleet, vaikka eivät sitä tahallisesti tehneetkään". Se kertoo sinun tilanteestasi, ja sitä täällä kai piti käsittelemän...

Lopeta nyt Lillukka jo tuo ikuinen "no"n hölmö nälviminen. Tässäkin keskustelussa hän on sentään puoltanut ihmistä. Kaikki eivät.

Sanoo tosiaan rankasti saman elänyt, sekä läheisenä, että sen vuoksi masentuneena. Ja edelleen sanon, etten ikinä voisi mennä syyttämään 'minut sairastuttaneita' tuolla lailla, vaan totean, että sairastuin aikanaan, koska en osannut elää itse elämääni toisen sairastaessa. Ei masentunut ole rikollinen, itsensä suojelemattomuus kyllä on lähes rikos. Kyse on siis läheisen toimimattomuudesta itsesuojelun saralla, ei masentuneen tahallisesta, harkitusta ilkeydestä, kuten ap:n sanankäänteistä voisi asiaa tuntematon kuvitella.

Toivottavasti kovin moni masentunut ei eksy tähän ketjuun, sillä noista sanoista vie kauan päästä taas edes kontalleen, ja varmasti moni myös toteuttaa toiveen lopullisesta ratkaisusta tuollaista sävyä luettuaan. Asia siis ok, sävy täysin tarpeeton!

 

Hauska esimerkki tuo vaatekaappi. Ajatuksiaankin voi samalla tuulettaa, kuin vaatteitaan. Liian raskaita asioita voi laittaa 'kaapin perälle' odottamaan kunnes aika on oikea esille ottoon.

 

"Lopeta nyt Lillukka jo tuo ikuinen "no"n hölmö nälviminen. Tässäkin keskustelussa hän on sentään puoltanut ihmistä. Kaikki eivät. "

Häh? Hän itse alkoi nälvimisen -sovitun vastaisesti. Huono perustelu, tiedän, mutta olen niin kyllästynyt hänen typeriin heittoihinsa minun persoonastani -josta hän tekee epäonnistuneita ja epäolennaisia analyysejään. Sitä saa, mitä tilaa. Luepa uudelleen hänen tekstinsä, täynnä haukkumista kaikkia kohtaan jotka eivät ole samaa mieltä asiasta.

 

Ap on saanut väärän terapeutin. Tai sitten hän on narsisti. Aika julmaa lausuntaa sairauksista.
Tietysti omasta pahasta olosta voi hakea syyllisiä ulkopuolisista, mutta jotakin rajaa tuollekin mahdollisuudelle. Terapaeuttiko on saanut uskomaan, että sairaat ihmiset ympärillä ovat vaikeuksiesi lähde? Jos kaikki suhteet ovat katkeria suhteita sairaisiin ihmisiin, niin on aika mahdotonta uskoa tuota ja siksi peili olisikin paikallaan.

masentua voi silmänräpäyksessä, se vain alkaa lamaantumisella....

Terve ihminen ei masennu silmänräpäyksessä. Myös tuo diagnoosin tekeminen, että ap olisi narsisti on taas näitä kristallipalloasioita.

Onko niin vaikea ymmärtää, että sairas ihminen voi sairastuuttaa myös läheisensä? Pikkuhiljaa hän vetää puolison, lapset ym läheiset elämään omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan.

Jos ap:lla on kaksi masentunutta miesystävää sekä äiti, ei se nyt tarkoita että 'kaikki' ihmiset lähellä olisivat sairaita tai että ap niin kokisi.

Luulisi itselläsi olevan ymmärrystä siitä, kuinka läheisten teot voivat vaikuttaa mieleen ja elämään.

En muutenkaan ymmärrä tätä ap:n yleistä lyttäämistä ja haukkumista. Ei hän ketään ole kieltänyt seurustelemasta, vaan lähinnä kehottanut miettimään tarkkaan sitä, minkälaisiin ihmissuhteisiin kannattaa lähteä mukaan. Jyrkästi hän asiansa ilmoitti, mutta kukapa ei niin joskus tekisi kun mitta tulee totaalisen täyteen. Miettikää itse elämää, jossa hyvän alun jälkeen toinen alkaa käyttäytymään ap:n puolison tavoin, kuinka kauan voimavaranne ja uskonne toiseen riittäisi?

Jos ap olisi kertonut saman tarinan kysyen mitä hän tekisi tilanteessaan, niin moni lyttääjä olisi suositellut eroa, koska mies masentunut narsisti, näin uskon.

Ehkä provosoiduin liikaa, kun sain aika nopeasti lillukan kommentin, missä hän latelee omia kokemuksiaan masentuneista minulle.

Suomessa on eniten masentuneita, mitä mitään muita sairaita. Uskallan väittää, että ei ole sukua, jossa ei olisi masennusta ja lähes jokaisessa perheessä on ainakin yksi masentunut ihminen. Nuorten masennusta ei edes tunnisteta tai vanhemmat halua edes myöntää, että ongelmia on. Parasta masentuneelle olisi, jos hänellä olisi ympärillään ihmisiä, jotka tukisivat ja luottaisivat. Parisuhdekin onnistuu, kun saa apua puolisolta. On tietysti jokaisen harkinnassa jaksaako tukea masentunutta ja varsinkin , jos on itsekin masentunut, niin suhde ei välttämättä onnistu.
Masentunut tarvitsee apua ja ymmärrystä ja vähitellen hänen voimansa palaavat ja hän pystyy huolehtimaan velvollisuuksista. Muutos on hidasta. Masentunut huomaa itse, että hän jaksoi tiskata ja pyyhkiä pöydän; se on iso askel. Lillukan ja ap:n opeilla ei muuta kuin lytätään masentunut syvemmälle; aina ei tarvitse olla kova ja ymmärrystä pitäisi löytyä.

 

Tuota noin, mikäs se minun oppini nyt oli, jolla lytätään masentunut syvemmälle? Tästä on ihan faktatietoa, että mielenterveydelliset sairaudet ja masennus altistaa koko perheen. Ja huom. näin SAATTAA tapahtua, mutta se ei ole mikään automaattinen reaktio. Eikä ole minun oppini.

 

En oikeastaan ottanut juurikaan pahasti, tai siis.. Miten nyt sanoisin. Tavallaan olen tyytyväinen siihen, etten itse ole tullut sanoneeksi mitään noin typerää ennen sairastumistani. Ap ei tiedä, sairastuuko hänkin vielä joskus. Ja silloin jos joku tulee heittämään tuollaisia masentuneelta kiellettävä parisuhde-soopaa, voisi käydä aika kipeää. Jos ap-lle ei tule masennus, ehkä hän kärsii jostain muusta mielenterveyden häiriöstä. Hänellä ei vain vielä ole diagnoosia. Tuo asenne voisi hyvin viitata johonkin persoonallisuushäiriöön.. Sori nyt vain, pakko kärjistää minunkin. Meitä on moneksi. En minäkään kaikkia masentuneita täysin ymmärrä, enkä usko, että heidän vaikea persoonallisuutensa olisi pelkästään masennuksen syytä. Olen tavannut paljon masentuneita, näissä vertaisryhmissä kun on tullut oltua. Jokainen ihminen on ihan omanlaisensa masentuneenakin. Toiset vaikeita, toiset oikein mukavia. Useat yrittävät repiä huumoria pienistä asioista, kuten itsestään, jaksamattomuudestaan ja hajamielisyydestään.
En tiedä, jos minulla olisi ollut parisuhde, ja talous kunnossa, työ ja niin edelleen, olisinko edes masentunut. Toisille se masennus iskee hyvästä elämästä huolimatta.
Minä olen kuitenkin jo huomannut, että ns. terveen (lue: ei ole hakeutunut hoitoon, mitään diagnoosia ei ole tehty, terveyttähän se ei sinällään takaa) on mahdoton ymmärtää minua. Siispä minä älyän jo yrittää pariutua vain sellaisen ihmisen kanssa, jolla on omakohtaista kokemusta asiasta. En välitä sairastua enempää kokemalla jatkuvaa alemmuutta ns. Parempien ihmisten seurassa. Niitä minulla on läheisissäni ihan tarpeeksi.

 

Minäkin provosoidun sinun jutuistasi, mutta olen sitä mieltä, että olet jo iso poika etkä tarvitse taustallesi näitä puusilmäisiä puskista huutelioita, joidenka yksi päätarkoitus on 'pillukoida' sanomiani.

 

"Marita", Ymmärsin, että ap on joissakin määrin myös itse huomioinut olevansa terapian tarpeessa, eli on myöntänyt sairastuneensa. Tämäpä onkin monessa asiassa se ensimmäinen askel tervehtymiseen -asian myöntäminen ja itsekriittisyys.

Ihmiset myös sairastavat eri tavoin. Kuten kirjoititkin, ihmisen perusluonne tulee sieltä sairauden takaakin esiin. Sinun tapasi on itseironinen, hirteishuumorinen ja jossakin määrin myös sanoisinko positiivinen sairastaminen. Liian ankara tunnut joskus itseäsi kohtaan olevan.

Juttujasi lukeneena mieleeni on tullut, että jos yhteiskunnalla olisi enemään resursseja hoitaa masennusta, niin sinä saattaisit olla 'helppo tapaus' parantaa. Jos nyt ei kokonaan, niin ainakin työkykyiseksi. Nyt olet ikävässä kierteessä työttömyyden, rahapulan ja huonojen miesten kehässä.

 

Heh, huvittavaa lukea näitä viestejänne. Oikeastaan ainoa järkevä viesti on tullut ihmiseltä, joka on kokenut samoja asioita. Tiedän olevani katkera, mutta masentuneet ihmiset elämässäni ovat sen saaneet aikaan. He ovat myrkyttäneet mieleni omalla toiminnallaan, josta he tietenkään eivät ole vastuussa -
Itse kerron kokemuksiani masentuneen läheisen näkökulmasta. Kokemukseni ovat minulle (ja tuhansille saman kokeneille) täyttä totta. Mielestäni on myös tervettä, että masentuneet kuulevat rehellisesti kuinka heidän sairautensa tuhoaa läheistenkin hyvinvoinnin. Tältä masennus ulkopuolelta tuntuu, oli sitten itse sairastuneen tunteet mitä tahansa. Se, että masennus on vaikea sairaus, ei poista sitä tosiasiaa, että se vaikuttaa syvästi läheisiinkin.

Jokaisen aikuisen ihmisen on haettava apua tai ainakin otettava sitä vastaan jos sitä tarjotaan. Liian moni käyttää läheisiään terapeutteina. Käyttäkää lääkkeitä, terapiaa, hakeutukaa hoitoon. Katsokaa myös että Itse olen käynyt terapiassa, koska olen halunnut katkaista tämän pahoinvoinnin ketjun. En esimerkiksi halua saada lapsia, ennen kuin olen selvittänyt tilini menneisyyteni kanssa. syydentuntoa, jonka masentuneet läheiseni ovat mieleeni istuttaneet lapsuudestani lähtien.

Nyt kuulostaa järkevämmältä eli olet tunnustanut itsellesi yhtälailla olevasi masentunut ja vajavainen. Alunperin kuulostit ihan samanlaiselta valittajalta ja ruikuttajalta kuin ex-miehesikin kun kaikki oli vain toisten syytä. Olisithan sinä voinut lähteä suhteista poiskin.

Itse en pitänyt siitä että nostit itsesi "terveeksi" vaikka sulla oli selkeästi omia ongelmia. Itse ajattelen että terve ihminen on vastuussa rajojen asettamisesta. Jos rajat ylitetään niin se on hei.

Pisteet sinulle siitä että olet hakenut terapiaa ja et halua siirtää ongelmia enää eteenpäin.

 

Tuota noin, mikäs se minun oppini nyt oli, jolla lytätään masentunut syvemmälle? Tästä on ihan faktatietoa, että mielenterveydelliset sairaudet ja masennus altistaa koko perheen. Ja huom. näin SAATTAA tapahtua, mutta se ei ole mikään automaattinen reaktio. Eikä ole minun oppini.

Edelleen toistan, ettei täällä kukaan ole väittänytkään, ettei masennus vaikuttaisi ja olisi rankka ja altistava kokemus ja ettei siihen läheisenä oloon tarvittaisi joskus tukeakin. Totta kai masentuneet altistavat perheen, mikä tahansa voimakas ilmiö lähipiirissä vaikuttaa niin. Alkoholismi, yliuskonnollisuus, ilman muuta masennus tai muu mielen sairaus. Ja siltä läheisten PITÄÄ suojautua ja hoitaa itsensä, ei siis masentunutta ohi itsensä, ja saa lähteäkin!! Totta kai. Ei täällä ole sitä vastaan hyökätty, käsittäkää jo!

Meteli tällä palstalla on noussut siitä, että ap läheisten avuntarpeen korostamisen lisäksi rankasti syyllisti masentuneita asioista, joille he eivät voi mitään. Antoi ymmärtää, että he sairastavat vain kiusallaan, lähestulkoon. Siitä on siis protestoitu, että ap samalla sätti masentuneet!!

On ihan eri asia todeta masennuksen vaikuttaneen läheiseen ja puhua siitä kuin haukkua masentunut tietoisesti roistoksi, kuten edellä totisesti on tehty. Se oli täysin tuohon toiseen asiaan kuulumatonta, ylimääräistä, tarpeetonta ja asiantuntematonta. Ap tiesi läheisen osan, kyllä, taatusti, niin minäkin tiedän, mutta ei sitä masentuneen tilannetta. Sitä kun harvoin voikaan käsittää ulkopuolelta, vain taudin sairastanut käsittää sen, joten siitä puolesta ei pidä esitelmöidä! Ei pidä heittäytyä yhden roolin asiantuntemuksen myötä myös toisen roolin asiantuntijaksi, kun ei siitä kerran varsinaisesti tiedä!

Saati tuollaisin epäihmismäisin, törkein sanankääntein.

 

Haluaisin tässä vielä muistuttaa, että yksikään lapsi ei voi valita vanhempiaan tai vain lähteä pois omasta perheestään - tai asettaa rajoja. Miehenihän minä olen jättänyt ja jättämässä - jotta pääsisin eroon näistä tuhoisista suhteista, mutta lapsuudessani jouduin sietämään äitiäni. Se ei ollut vapaa valinta.

Ja todellakin kirjoitin jo aiemmin, että sairaus ei ole valinta ja että tiedostan masennuksen voivan perytyä. Siksi olen hakenut apua. Suosittelen samaa täällä kirjoitteleville. Ja netin välityksellä diagnosointiu se vasta hupaisaa onkin - oikein perus Ellit-meininkiä! Onpa tooosi "yllättävää" että narsismikortti alkoi heti viuhumaan

 

"Ap tiesi läheisen osan, kyllä, taatusti, niin minäkin tiedän, mutta ei sitä masentuneen tilannetta. Sitä kun harvoin voikaan käsittää ulkopuolelta, vain taudin sairastanut käsittää sen, joten siitä puolesta ei pidä esitelmöidä! Ei pidä heittäytyä yhden roolin asiantuntemuksen myötä myös toisen roolin asiantuntijaksi, kun ei siitä kerran varsinaisesti tiedä! "

Niin, kuten tuossa jo kirjoitinkin, niin kuvaukseni masentuneista oli masentuneen läheisen subjektiivinen kuvaus tilanteesta. Yhtä aito ja todenmukainen kuvauksena, kuin masentuneiden kuvaukset omista mielenmaisemistaan ja kokemuksistaan.

 

Itse olen sitä mieltä, että masennus ei ole aikaisemmin ollut yhtään sen harvinaisempaa kuin nykyäänkään. Elämäntapa on vain ollut toinen. Agraari-Suomessa ei ollut samanlaista tarvetta systemaattiselle reippaana, sosiaalisena ja toimeliaana olemiselle kuin nykyisin. Itse kunkin toimenkuvat olivat häilyväisiä, töitä voitiin jakaa joustavasti, pimeä ja lamaannuttava talvisaika oli hiljaiseloa talonpidonkin saralla jne.

Nykyään on painetta jatkuvaan, tasaiseen suorittamiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen (jotka eivät kumpikaan ole ihmiselle luontaista nimenomaan tasaisena ja jatkuvana). Masennus on mielestäni enemmän normaalia kuin epänormaalia, mutta itsensä saa kroonisesti huonoon kuntoon kun yrittää sovittaa yhteen kropan käskyjä hiljentää tahtia ja vetäytyä syrjään, ja yhteiskunnan tasaista vaatimusta tehdä ja suorittaa. Länsimaisen lääketieteen perinteen mukaisesti vian katsotaan olevan ihmisessä eikä ympäristön vaatimuksissa.

Joillekin tasainen suorittaminen sopii paremmin kuin toisille, siksi kaikki eivät sairastu masennukseen tai jos mielialat vaihtelevat, niin tilanne ei mene pahaksi koska henkilö tajuaa hellittää tahtia tai sietää kuitenkin paremmin epäsuotuisia olosuhteita. Nykyään masennuksesta saa onneksi sentään puhua ja se tunnistetaan entistä paremmin - tosin tässäkin ketjussa esitetyt puheet siitä, ettei nuorempi polvi enää kestä paineita, ovat perusteettomia. Suuret ikäluokat ja vanhukset varsinkin niitä masennuslääkkeitä Suomessa syövät. Ja varsinkin sodan traumatisoimista vanhuksista vielä suurempi osa tarvitsisi hoitoa!

No sitten niihin läheisiin. Suomessa on nykyäänkin erittäin vaikeaa saada hoitoa masennukseen, ellei ole kyllin varakas yksityispuolen lääkäri-terapiahoitoon. Saati sitten ap:n vanhempien aikoina. En tiedä ap:n ikää, mutta jos pidempiä suhteita on takana jo useampia, niin viimeistään 80-luvun alussa on pitänyt putkahtaa maailmaan. Ja 80-luvun alussa oli masennuksen hoito vielä alkeellisempaa kuin nykyisin.

Itse epäilen, että äitini on sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen kaksi kertaa. Hän on kertonut minulle että minun syntymäni jälkeen näin kävi, mutta muistojeni perusteella ehkä myös veljeni syntymän jälkeen. Meillä ovat onneksi läheiset tunnistaneet vastuunsa ja kantaneet sekä tukeneet masentunutta siten kuin ovat pystyneet ja jaksaneet. Kuten muissakin sairauksissa, niin perheenjäsenistä täytyy huolehtia ja siksi ap ihmettelenkin, miksi katkeruutesi kohdistuu sairaaseen äitiisi niin voimakkaasti. Eikö olisi ollut isäsi ja laajemminkin äitisi läheisten asia välittää ja puuttua tilanteeseen, ihan vaikka lasten takia? Eivätkö he ole tässä niitä joiden toiminnasta löytyy eettinen ongelma, varsinkin isältäsi kertomasi perusteella? Eikö verisukulaisilta, ystäviltä tai puolisoilta saa mitään tukea eikä apua vaatia, kun tulee ongelmia ja vaikeuksia? Onko lähipiiri olemassa vain hyviä hetkiä varten ja heikommat hetket sitten purraan hammasta yksin?

Asia erikseen on toki lähipiirin oma jaksaminen ja omat rajat pitää vetää, mutta mitenkähän esimerkiksi äitisi olisi pitänyt "kieltää itseltään" pariutuminen? Jättää lapset ja mies ja vain kadota? Entä puolisosi, olisitko halunnut saada heiltä kenkää heidän tiedostettuaan sairauden ensioireet? Näinhän se vastuullinen masentunut olisi toiminut?

 

"Eikö olisi ollut isäsi ja laajemminkin äitisi läheisten asia välittää ja puuttua tilanteeseen, ihan vaikka lasten takia? Eivätkö he ole tässä niitä joiden toiminnasta löytyy eettinen ongelma, varsinkin isältäsi kertomasi perusteella? Eikö verisukulaisilta, ystäviltä tai puolisoilta saa mitään tukea eikä apua vaatia, kun tulee ongelmia ja vaikeuksia? Onko lähipiiri olemassa vain hyviä hetkiä varten ja heikommat hetket sitten purraan hammasta yksin? "

Kyllä, olen ollut vihainen myös isälleni, mutta hän on itse kärsinyt äidistäni varmasti vähintään yhtä paljon kuin itsekin. Olen vihainen hänelle siitä, että hän syytti minua äitini sairastumisesta. Koen isäni tavallaan myös uhriksi, sillä äitini on todella dominoiva ja isäni ns. kiltti ihminen joka on alistunut tämän tyrannin alle. Äitini on ehdottomasti se sairas ja kieroutuneempi osapuoli ja on käyttänyt vuosia henkistä väkivaltaa kaikkia perheenjäseniämme kohtaan - tietoisesti tai tiedostamattaan. Nyt näen isässäni varoittavan esimerkin siitä, mihin masentuneen kanssa eläminen johtaa. Olen pyytänyt häntä lähtemään, mutta ei hän enää pysty vaikka haluaisikin. En tässä avaa enempää vanhempieni suhdetta.

Sellaisia läheisiä ihmisiä vanhemmillani ei ole ollut, jotka lasten tilanteeseen olisivat voineet puuttua. Äitini eristäytyi jo kun olimme pikkulapsia ja isäni pakeni töihin. Pieni ydinperhe voi olla todella eristyksissä. Olisi tietenkin ollut mukavaa jos joku olisi puuttunut tilanteeseemme. Isovanhempani olivat kuolleet jo ennen syntymääni.

Vaikeaa sanoa mitä äitini olisi pitänyt tehdä, en tosiaan tiedä mitä vaihtoehtoja 80- ja 90-luvulla on ollut. Aina psykoosissa ollessaan hän oli laitoshoidossa, muuten lääkityksessä ja kävi psykologilla. Itse toivoin lapsena lähes päivittäin että äitini kuolisi, jotta me muut perheenjäsenet olisimme voineet jatkaa elämäämme. Ei se sitten koskaan kuollut, vaikka sitä itsekin kertoi odottavansa. Nykyisin mielenterveyspalveluihin on myös kovat jonot, sen tiedän. Onneksi olen itse päässyt terapiaan YTHS:n kautta.

Niin, mitä kumppanieni olisi sitten pitänyt tehdä? Ilmeisestihän masentuneet ovat (ainakin täällä kirjoittavien mukaan) lähes täysin syyntakeettomia, joten eihän heiltä toooki olisi voinut vaatia esimerkiksi ihmisarvoista kohtelua. Ehei. No, tulevaisuudessa tiedän sitten tehdä itse ratkaisuni ajoissa. Tottakai minä tuen läheisiäni, mutta vain niin kauan kuin omat voimani riittävät. Minunkin elämälläni on arvoa.