Olive10: Onnea ultrakuulumisista!
Mun piti vielä sanoa tohon mun edelliseen että ku ultrassa oliin ni en sanonu mitään, en hymyilly ja näytin varmaan siltä ku en edes koko lasta ois halunnu. Sitten ku päästiin hissiin miehen kanssa ni pillahdin hirveeseen itkuun.
Oli kyl outo olo, mä luulen että olin niin valmistautunu siihen että tää onki tuulimuna, että olin ihan sekasin.
No onnellinen oon kuitenki.
Mulla on kyllä hirveen ristiriitaset tunteet tätä raskautta kohtaan. Mä siis haluun painottaa että haluan lapsen ehdottomasti. Mutta mulla on hirveä vihasuhde rakaana oloa kohtaan. Viimeks ku koko raskaus meni ihan päin persettä (vaikkakin terve laps synty), ni jotenki en osaa tälle raskaudelle edes antaa mahdollisuutta. Vaikka siis tää nyt tuntuu ainaki vielä helpommalta ku edellinen ku ei oo tarttenu laattailla eikä mitään.
Sitten toinen tosi hirveä juttu on että mä haluan toisen lapsen, mutta kamoksun sitä että meille tulee vauva. Esikoinen kun huusi 3kk koliikkia, ni nyt (siis vasta nyt ku oon raskautunu) musta tuntuu että mä en halua vauvaa! Hirveeltä tuntuu sanoa näin ku tiedän että moni ei voi lasta saada tai just tulee keskenmenoja jne.. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi..
Käytiin pari viikkoa sit katsoo miehen siskon vauvaa ni mua alko ihan oksettaa ku se itki vatsavaivojaan. Siis tuli oikeasti sellanen pienehkö paniikkikohtaus. :/
Onneks pääsen yksin ekaan neuvolaan ku mies jää esikoisen kanssa kotiin (seuraavat neuvolat sit varmaan käydään kaikki yhessä, miehelle on tärkeetä olla odotuksessa mukana niin ku ekanki kanssa, ja on se mulleki tärkeää että mies tulee neuvolaan mukaan), pääsen vähän purkaa näitä ajatuksia.
En osannu ollenkaan varautua tällasiin ajatukseen sillon ku alettiin tätä toista tekee. Siks oon vähän oikeastaan järkyttynyt, tuntuu että oon ihan kylmä ihminen.. :/
Mun piti vielä sanoa tohon mun edelliseen että ku ultrassa oliin ni en sanonu mitään, en hymyilly ja näytin varmaan siltä ku en edes koko lasta ois halunnu. Sitten ku päästiin hissiin miehen kanssa ni pillahdin hirveeseen itkuun.
Oli kyl outo olo, mä luulen että olin niin valmistautunu siihen että tää onki tuulimuna, että olin ihan sekasin.
No onnellinen oon kuitenki.
Mulla on kyllä hirveen ristiriitaset tunteet tätä raskautta kohtaan. Mä siis haluun painottaa että haluan lapsen ehdottomasti. Mutta mulla on hirveä vihasuhde rakaana oloa kohtaan. Viimeks ku koko raskaus meni ihan päin persettä (vaikkakin terve laps synty), ni jotenki en osaa tälle raskaudelle edes antaa mahdollisuutta. Vaikka siis tää nyt tuntuu ainaki vielä helpommalta ku edellinen ku ei oo tarttenu laattailla eikä mitään.
Sitten toinen tosi hirveä juttu on että mä haluan toisen lapsen, mutta kamoksun sitä että meille tulee vauva. Esikoinen kun huusi 3kk koliikkia, ni nyt (siis vasta nyt ku oon raskautunu) musta tuntuu että mä en halua vauvaa! Hirveeltä tuntuu sanoa näin ku tiedän että moni ei voi lasta saada tai just tulee keskenmenoja jne.. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi..
Käytiin pari viikkoa sit katsoo miehen siskon vauvaa ni mua alko ihan oksettaa ku se itki vatsavaivojaan. Siis tuli oikeasti sellanen pienehkö paniikkikohtaus. :/
Onneks pääsen yksin ekaan neuvolaan ku mies jää esikoisen kanssa kotiin (seuraavat neuvolat sit varmaan käydään kaikki yhessä, miehelle on tärkeetä olla odotuksessa mukana niin ku ekanki kanssa, ja on se mulleki tärkeää että mies tulee neuvolaan mukaan), pääsen vähän purkaa näitä ajatuksia.
En osannu ollenkaan varautua tällasiin ajatukseen sillon ku alettiin tätä toista tekee. Siks oon vähän oikeastaan järkyttynyt, tuntuu että oon ihan kylmä ihminen.. :/