[QUOTE="Poppis";23388152]Mulle oli tosi kova paikka kun kuulin kuopuksen rakenneultrassa (tai itse asiassa näin itse jo ennen kuin se varmistettiin) että poika tulee. Meillä siis tyttö entuudestaan. Itkinkin sen asian takia sinä päivänä. Silti rakastan molempia lapsiani ihan yhtä paljon. Olin ollut ihan varma että tyttö tulee (kaikki oireet ihan samanlaisia molemmissa raskauksissa), ja se ettei "tunnekaan" omaa kehoaan niin kai purkautui sitten noin. Esikoisesta emme tienneet kumpi tulee, olimme kuitenkin melko varmoja että poika olisi. siinäkin meni sitten hetki ennen kuin todella tajuttiin että tyttö todella syntyi.
Jos kolmas tulee niin toivon yhä sit toista tyttöä, vaikka rakastan kyllä häntä vaikka munat löytyy jalkojen välistä.[/QUOTE]
Samanlainen tarina täällä. Esikoinen oli tyttö niin kuin olin hartaasti toivonut ja jotenkin todella _luulin_ että että myös kakkonen olisi luonnollisesti tyttö, eihän me muuta voida saada. Rakenneultrassa petyin ja pahasti - poika tulossa. Asiaa pahensi se, että myös mieheni oli todella pettynyt, toivoi kovasti toista tyttöä hänkin.
Nyt poikani on vuoden vanha ja rakastan häntä todella kovasti, ihan yhtä paljon kuin tyttöänikin. Silti mieleni tekee kolmatta lasta, jospa vielä saisin sen yhden tytön... En taida kuitenkaan uskaltaa enää yrittää, en halua toista poikaa. Olen jopa miettinyt adoptiotyttöä, sen sukupuolen saa tietääkseni valita? Kaikille kavereille, jotka saavat tytön, olen todella kateellinen - siitäkin huolimatta että itselläni on yksi!
En tiedä mikä siinä on. Tätä olen paljon pohtinut ja syyllistänyt itseäni. En kuitenkaan tunteilleni mitään voi - siinähän haukutte.

Toisaalta en pode huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista, sillä tosiaan en _ikimaailmassa_ osoittaisi pienelle pojalleni että hän olisi minulle jotenkin vähemmän tärkeä - kun ei todellakaan ole.
Kaipa ne tytöt on vaan niin ihania ja niistä on helpompi saada itselleen kaveri aikuisenakin tyttöjen hömpötyksiin. Oman äitini kanssa harrastan yhdessä liikuntaa, lenkkeilemme monta kertaa viikossa, shoppailemme, matkustelemme jne. Omien lasten saanti on vaan entisestään lähentänyt meitä. Hän on aidosti ystäväni näin aikuisiällä. Pojan kanssa on vaikea kuvitella samanlaista suhdetta. Myös lapsenlapset ovat usein läheisemmät nimenomaan tytön puolelta. Lisäksi kyllä - vaikka miten muuta väitetään niin kyllä ne poikalapset on erilaisia kun tytöt, 9/10 riehuu räkä poskella siinä missä tytöt näpertelee omiaan.. TOKI on poikkeuksia mutta ei kyllä päiväkodissamme, ei tuttavapiireissä, ei pihallamme.. pojat vaan on villimpiä.
Ap, siis ymmärrän hyvin. Mihinkään psykologille en itsekään suostu menemään, vaikka asia mietityttää usein. Näillä nyt mennään, eikä muuta voi.