Mä todella peetyin lapseni sukupuoleen

[moips!]

Kun rupesin esikoista odottamaan, toivoin tietysti salaa että ois tyttö! mä ihan leikilläni ennen raskauksiakin kaikille hoilotin et mä en sitte tee kun tyttöjä ja poikia ei meille koskaan tuu, siis ja ihan leikillään höpersin! ja siis kun ekaa odotin ja ystävä sai tytön, iski pelko, et mitä jos tuleeki poika, muo jo sillon harmitti, et noi sai tytön... en oo koskaa ottanu sukupuolesta selvää ennen synnytystä! ja kun eka syntyi, sieltä tuli maailman ihanin tyttö-vauva ja kun toka syntyi, tuli maailman ihanin tyttö-vauva ja kun kolmas syntyi, tuli maailman ihanin tyttö-vauva!
ja siis nyt neljättä odotan... eikä mua yhtään haittais vaikka poika tuliskin, vaikka luulen että manaamiseni ansiosta, mä teen vaan näitä tyttöjä

 

[pettynyt..]

Tää viimeinen vastaus ei ainakaan yhtään helpottanut mun mieltäni... Toiset saa tyttöjä toiset poikia.. Niin se vaan menee... Ja mulle jäi luu käteen.

 

["mamma"]

Täytyy sanoa, että mä ymmärrän sua ap. Nämä on sellaisia asioita, joista ei puhuta.

Itse toivoin esikoisesta kovasti tyttöä. Olin aina kuvitellut, että esikoiseni olisi tyttö, oli nimi valmiina ja kaikkea. Jo lapsena toivoin siskoa, mutta sain vain veljiä. Elin perheessä, jossa pojat olivat tärkeitä ja minä tyttönä en. Tunsin olevani pettymys ja epätoivottu sukupuoleni takia, olin esikoinen. Jo lapsena päätin, että toisin kuin vanhempani, minä toivoisin ja rakastaisin myös tyttöä.

Esikoisen ultrassa sain tietää odottavani poikaa. Maailmani romahti. En päässyt näyttämään ihmisille, että tyttö esikoisena on rakastettu ja toivottu. Viikon vain makasin sängyssä ja itkin. En kyennyt tekemään mitään.

Esikoisen synnyttyä rakastin häntä heti. Hän oli aivan ihana. Muiden ihmisten puheet siitä kuinka esikoisen kuuluu olla poika luokkasivat kuitenkin TODELLA paljon. Muiden ilo siitä, että lapsi oli poika, vei pois minun iloani koko lapsesta. Rakastin häntä kuitenkin paljon.

Tulin uudelleen raskaaksi vuosien päästä ja toivoin tietenkin taas tyttöä. Sillä kertaa meille tyttö suotiin ja kiitän Jumalaa siitä joka päivä. En tiedä miten olisin jaksanut jos toinenkin lapsemme olisi ollut poika. Ennen tytön syntymää teki pahaa katsella, kun ystävät ympärillä saivat tyttöjä. Silloin mielessä pyöri lähinnä epätoivo siitä saisimmeko me tyttöä koskaan.

Molempia lapsia rakastan yhtä paljon enkä koe esikoista enää pettymyksenä sukupuolensa takia. En koe, että minulla olisi yhtään rakkaampaa suhdetta tyttöön kuin poikaankaan.

 

[sann]

Munkin tuttava perheessä on kolme poikaa, heidän äitinsä haluaisi todella kovasti tyttöä ja aikoo yrittää niin kauan että sen saa. Noh, Tämä äiti tuli raskaaksi ja se oli tyttö! He ostivat uuden auton että koko perhe mahtuisi mukaan yms, tekivät hankintoja koska oli tulossa kauan odotettu tyttö. Äiti sai sitten keskenmenon vk 12. Hän jatkaa edelleen tytön saamista. Kun jotakin odottaa kovasti, otetaan se aina pois. Samoin on kun tekee tahallisen virheen, se kostautuu jossakin aina. (voi olla omaakin ajattelua mutta oma mielipide). Joillakin voi myös olla geeneissä (tämä riippuu miehestä! ) että ei vain yksinkertaisesti voi saada tiettyä sukupuolta ja tällöin tulee aina keskenmeno kun on ''väärä'' sukupuoli. Tsemppiä sulle todella kovasti, nämä on näitä ihmisen ajatteluja ja jokaisella saa olla ja pitääkin olla omat ajatukset. Oletko harkinnut että puhuisit tästä jollekkin? onko liian kauas haettu. (tämä tuli mieleeni siitä että et ole puhunut tästä kellekkään ja häpeilet asiaa). Voimia asian kanssa!

 

[Tositarina]

Isoäidistäni odotettiin kovasti poikalasta, ja hän sai kärsiä koko elämänsä siitä. Hänen äitinsä ei osannut häntä rakastaa ja jätti syvät haavat jälkeensä. Häntä vähäteltiin ja jätettiin suvun asioiden ulkopuolelle. Vielä kuolinvuoteellaan hänn äitinsä oli voivotellut: ''Kyllä sinä semmonen pettymys olit, kun synnyit.'' Isoäitini totesi tienneensä sen aina, hän sanoi aistineensa sen. Lapsi kyllä aistii. Isoäitini äidin kuoleman jälkeen paljastui päiväkirjamerkintöjä, joissa hän harmitteli ettei saanut aina tahtomaansa poikaa vaan viisi tytärtä. (Muita tyttäriä hän rakasti, se käy ilmi päiväkirjasta, mutta isoäitini ei ''ansainnut'' äitinsä rakkautta).

 

["vieras"]

Mä tiiän miltä susta tuntuu. Itsekin toivoisin tyttöä,tosin noita kahta poikaa en vaihtaisi mihinkään. Mä jotenkin niin odotin kuopuksesta tyttöä,mutta ultra kertoi toista..synnärillä unohdin kaiken mitä olin etukäteen ajatellut ja mietin vain miten kaunis ja ihana on myös tämä nuorimmainen :heart: Olen asennoitunut siten että tyttö tulee jos tulee. Haaveissa on ainakin kaksi lasta vielä,jos saadaan neljän pojan sarja niin sit saadaan Kohtaloni on elellä komeiden miesten ympäröimänä

 

[Suruissaan]

Isoäidistäni odotettiin kovasti poikalasta, ja hän sai kärsiä koko elämänsä siitä. Hänen äitinsä ei osannut häntä rakastaa ja jätti syvät haavat jälkeensä. Häntä vähäteltiin ja jätettiin suvun asioiden ulkopuolelle. Vielä kuolinvuoteellaan hänn äitinsä oli voivotellut: ''Kyllä sinä semmonen pettymys olit, kun synnyit.'' Isoäitini totesi tienneensä sen aina, hän sanoi aistineensa sen. Lapsi kyllä aistii. Isoäitini äidin kuoleman jälkeen paljastui päiväkirjamerkintöjä, joissa hän harmitteli ettei saanut aina tahtomaansa poikaa vaan viisi tytärtä. (Muita tyttäriä hän rakasti, se käy ilmi päiväkirjasta, mutta isoäitini ei ''ansainnut'' äitinsä rakkautta).

Todella surullinen tarina isoäitisi kannalta, tuli melkein kyyneleet.

 

["Ajatus"]

On ihan hyvä, että näistä asioista puhutaan nykyään ainakin anonyyminä, eikä näitä aloituksia enää tyrmätä täysin vain sanomalla että ei sukupuolella ole mitään merkitystä, koska tottakai sillä on. En tiedä missä määrin tuo pitää paikkaansa, että lapsi aistii onko toivottu vai ei. Toivottavasti kukaan ei ainakaan mene omalle lapsellensa sanomaan, että tämä on "väärää" sukupuolta. Olen usein ajatellut, että tämä sukupuolta vaihtanut kirkko"herra" Marja-Sisko Aalto on yksi näiden sukupuolitoiveiden uhri. On kertonut haastattelussa, että syntyi perheeseen kuudentena poikana ja vanhemmat olivat avoimesti kertoneet toivoneensa tästä tyttöä, nimeksi olisi tullut Marja-Sisko. Perheeseen syntyi Ollin jälkeen vielä sitten yksi lapsi, joka oli se toivottu tyttö. Olen täysin varma, että ainakin osa tuosta Marja-Siskon sukupuolenvaihtoprosessista johtuu siitä, että hän on lapsena kokenut olleensa vanhemmilleen pettymys, koska oli poika. Ja niin hän on päätynyt luulemaan, että onkin oikeasti nainen. Tämä ei tietysti ole poliittisesti korrekti tapa tulkita tätä asiaa, mutta kyllä se väkisin mieleen tulee.

 

["vieras"]

Todella surullinen tarina isoäitisi kannalta, tuli melkein kyyneleet.

Mun isovanhemmilla samantapainen tarina. Heillä neljä tytartä ennestään ja äitini,viiden tytär,oli se "vielä yksi yritys,syteen tai saveen". Koskaan eivät pettymystään näyttäneet,mutta mummin kuoltua ukki kertoi miten mummi aina salaa oli "kateellinen" lapsenlapsistaan,jotka olivat poikia. Silti mummi mua rakasti vaikka tyttö olenkin.

 

["tyttöjen äiti"]

Jos mä kuulen jonkun tuttavani odottavan poikavauvaa mulla menee heti ikävä kyllä mielenkiinto koko odotukseen. Mutta jos joku odottaa tyttövauvaa niin mä salaa kadehdin häntä. Pienet typykät on vaan niin ihania. Mulla on tyttöjä jo neljä ja ikääkin jo sen verta etten voi enää itse tehdä mutta ihanaa kun muut saa tyttövauvoja.Aina kun mä nään tyttövauvan,mulle tulee vauvakuume. Pojista ei tunnu samalta. Kait mä sitten voin ihastua poikiin jos musta tulee joskus poikavauvan mummu,onhan se mun tyttäreni lapsi sitten.

 

[En piikittele]

AP! Hanki koiranpentu. Sukupuolen saa päättää ja vielä rodunkin.

 

[fifiia]

Tavalla taikka toisella sukupuoli odotuksista on puhuttu ennekin, aiemmin ehkä useammin toiveena oli poika kuin tyttö. Puhuminen vain valitettavasti ei yksistään auta, kun kysymys on asiasta jolle ei voi mitään jota ei voi muuksi muuttaa, ainakaan vielä ja onneksi. Puhuminen helpottaa jos se auttaa työstämään ja hyväksymään tosiasian. Turha asioiden jankaaminen ei sen sijaan ketään auta eteenpäin, katkeroituminen yleensäkin sulkee mahdollisuuden monilta hyviltä ja positiivisilta asioilta.

 

[poikavauvan äiti]

Minä en todellakaan ymmärrä. En tosiaan.

Minä toivoin tyttöä, mutta siihen ei vaikuttanut sellaiset asiat kuin söpöt pinkit vaatteet ja hiuksien laittaminen. Minä PELKÄSIN että saisin pojan... Äitini sai kolme tyttöä ja yhden pojan. Pojan jolla oli tappava syndrooma. Oli hyvin mahdollista, että minulle olisi periytynyt tuo äitini geeni ja kaikki poikalapseni kuolisivat tuohon syndroomaan.

Siispä sain tietää ultrassa, että poikahan sieltä on tulossa. Olin niin kauhuissani ja peloissani kuin ihminen vain voi olla. Mitä jos minä olen kantaja? Mitä jos se kuolee?Mitä jos. En voinut olla onnellinen raskaudestani, halusin niin kovasti pitää lapseni. Halusin terveen lapsen. Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve.

Tästä syystä minä en ymmärrä ihmisiä jotka valittavat sukupuolesta. Älkää tehkö lapsia jos terve ja elossa oleva vauva ei riitä, pitää olla vielä jotain tiettyä sukupuoltakin... Hoh hoijaa.

Synnytin terveen, kauniin ja täydellisen poikavauvan. En voisi olla onnellisempi. Hän on elossa.

 

["Poppis"]

Mulle oli tosi kova paikka kun kuulin kuopuksen rakenneultrassa (tai itse asiassa näin itse jo ennen kuin se varmistettiin) että poika tulee. Meillä siis tyttö entuudestaan. Itkinkin sen asian takia sinä päivänä. Silti rakastan molempia lapsiani ihan yhtä paljon. Olin ollut ihan varma että tyttö tulee (kaikki oireet ihan samanlaisia molemmissa raskauksissa), ja se ettei "tunnekaan" omaa kehoaan niin kai purkautui sitten noin. Esikoisesta emme tienneet kumpi tulee, olimme kuitenkin melko varmoja että poika olisi. siinäkin meni sitten hetki ennen kuin todella tajuttiin että tyttö todella syntyi.

Jos kolmas tulee niin toivon yhä sit toista tyttöä, vaikka rakastan kyllä häntä vaikka munat löytyy jalkojen välistä.

 

["Lisbeth"]

Minä en todellakaan ymmärrä. En tosiaan.

Minä toivoin tyttöä, mutta siihen ei vaikuttanut sellaiset asiat kuin söpöt pinkit vaatteet ja hiuksien laittaminen. Minä PELKÄSIN että saisin pojan... Äitini sai kolme tyttöä ja yhden pojan. Pojan jolla oli tappava syndrooma. Oli hyvin mahdollista, että minulle olisi periytynyt tuo äitini geeni ja kaikki poikalapseni kuolisivat tuohon syndroomaan.

Siispä sain tietää ultrassa, että poikahan sieltä on tulossa. Olin niin kauhuissani ja peloissani kuin ihminen vain voi olla. Mitä jos minä olen kantaja? Mitä jos se kuolee?Mitä jos. En voinut olla onnellinen raskaudestani, halusin niin kovasti pitää lapseni. Halusin terveen lapsen. Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve.

Tästä syystä minä en ymmärrä ihmisiä jotka valittavat sukupuolesta. Älkää tehkö lapsia jos terve ja elossa oleva vauva ei riitä, pitää olla vielä jotain tiettyä sukupuoltakin... Hoh hoijaa.

Synnytin terveen, kauniin ja täydellisen poikavauvan. En voisi olla onnellisempi. Hän on elossa.

Vihdoinkin täysin asiallinen vastaus. On hienoa, että olet oikeasti ja koko sydämestäsi onnellinen lapsen puolesta. Mitään jalompaa ei ole kuin se, että voi täysin hyvällä omalla tunnolla rakastaa lastaan.

 

["Pojan äiti"]

Olen pojan äiti ja hänestä hyvin onnellinen, vaikka jollain tapaa raskauden aikana toivoin tyttöä. Kun aloin toivoa toista lasta toivoin tyttöä todella kovasti... mutta kuinkas kävikään, toinen raskaus ei ole alkanut ja tällä hetkellä minulle on jo ihan sama kumpi tulisi, kunhan jompikumpi. Toisaalta toive on jopa ehkä hiukan muuttunut poikatoiveeksi, koska ensimmäinen poikani on niin ihana <3

Tätini on koko elämänsä kärsinyt siitä, että hän on väärää sukupuolta. Hänen isänsä olisi tahtonut jättää lapsen sairaalaan, kun se osoittautui tytöksi Perheellä oli ennestään yksi tytär.
Tätini on aina tuntenut huonoutta ja onkin kärsinyt mielenterveysongelmista koko ikänsä. Kun isäni sitten syntyi toivottuna poikana niin jokainen voi varmaan kuvitella, että hän on ollut todellinen lellikki. Siskot muistavat tämän aina ja isäni välit siskoihinsa ovat aina olleet huonot.

Tiedän, että myös minusta isänpuolen isovanhemmat toivoivat poikaa, olinhan ensimmäinen lapsenlapsi. Omat vanhempani ovat aina toivoneet tyttöä ja perheessäni onkin viisi tytärtä. Etenkin äitini oli aluksi hiukan vaikea suhtautua minun poikaani (joka myös oli ensimmäinen lapsenlapsi), mutta nykyisin poika on mummon lemmikki. Sisarillani on pelkästään tyttäriä.. joten minun poikani on suvun ainut poika.

 

["ninni"]

[QUOTE="Poppis";23388152]Mulle oli tosi kova paikka kun kuulin kuopuksen rakenneultrassa (tai itse asiassa näin itse jo ennen kuin se varmistettiin) että poika tulee. Meillä siis tyttö entuudestaan. Itkinkin sen asian takia sinä päivänä. Silti rakastan molempia lapsiani ihan yhtä paljon. Olin ollut ihan varma että tyttö tulee (kaikki oireet ihan samanlaisia molemmissa raskauksissa), ja se ettei "tunnekaan" omaa kehoaan niin kai purkautui sitten noin. Esikoisesta emme tienneet kumpi tulee, olimme kuitenkin melko varmoja että poika olisi. siinäkin meni sitten hetki ennen kuin todella tajuttiin että tyttö todella syntyi.

Jos kolmas tulee niin toivon yhä sit toista tyttöä, vaikka rakastan kyllä häntä vaikka munat löytyy jalkojen välistä.[/QUOTE]

Samanlainen tarina täällä. Esikoinen oli tyttö niin kuin olin hartaasti toivonut ja jotenkin todella _luulin_ että että myös kakkonen olisi luonnollisesti tyttö, eihän me muuta voida saada. Rakenneultrassa petyin ja pahasti - poika tulossa. Asiaa pahensi se, että myös mieheni oli todella pettynyt, toivoi kovasti toista tyttöä hänkin.

Nyt poikani on vuoden vanha ja rakastan häntä todella kovasti, ihan yhtä paljon kuin tyttöänikin. Silti mieleni tekee kolmatta lasta, jospa vielä saisin sen yhden tytön... En taida kuitenkaan uskaltaa enää yrittää, en halua toista poikaa. Olen jopa miettinyt adoptiotyttöä, sen sukupuolen saa tietääkseni valita? Kaikille kavereille, jotka saavat tytön, olen todella kateellinen - siitäkin huolimatta että itselläni on yksi!

En tiedä mikä siinä on. Tätä olen paljon pohtinut ja syyllistänyt itseäni. En kuitenkaan tunteilleni mitään voi - siinähän haukutte. Toisaalta en pode huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista, sillä tosiaan en _ikimaailmassa_ osoittaisi pienelle pojalleni että hän olisi minulle jotenkin vähemmän tärkeä - kun ei todellakaan ole.

Kaipa ne tytöt on vaan niin ihania ja niistä on helpompi saada itselleen kaveri aikuisenakin tyttöjen hömpötyksiin. Oman äitini kanssa harrastan yhdessä liikuntaa, lenkkeilemme monta kertaa viikossa, shoppailemme, matkustelemme jne. Omien lasten saanti on vaan entisestään lähentänyt meitä. Hän on aidosti ystäväni näin aikuisiällä. Pojan kanssa on vaikea kuvitella samanlaista suhdetta. Myös lapsenlapset ovat usein läheisemmät nimenomaan tytön puolelta. Lisäksi kyllä - vaikka miten muuta väitetään niin kyllä ne poikalapset on erilaisia kun tytöt, 9/10 riehuu räkä poskella siinä missä tytöt näpertelee omiaan.. TOKI on poikkeuksia mutta ei kyllä päiväkodissamme, ei tuttavapiireissä, ei pihallamme.. pojat vaan on villimpiä.

Ap, siis ymmärrän hyvin. Mihinkään psykologille en itsekään suostu menemään, vaikka asia mietityttää usein. Näillä nyt mennään, eikä muuta voi.

 

[ymmärrän ap:ta]

Lisää keskustelua aiheesta toivoisin..?

 

["Jaa"]

[QUOTE="Lisbeth";23388168]Vihdoinkin täysin asiallinen vastaus. On hienoa, että olet oikeasti ja koko sydämestäsi onnellinen lapsen puolesta. Mitään jalompaa ei ole kuin se, että voi täysin hyvällä omalla tunnolla rakastaa lastaan. [/QUOTE]

Minusta tuo lainaamasi taas oli täysin asiaton vastaus tähän ketjuun. Ikävää hänelle, että on joutunut tuollaista kokemaan, mutta pitihän tähänkin muuten niin terapeuttiseen ketjuun saada yksi tyyliin kohtukuolema, lapseton tai sukupuoleen liittyvä vakava sairaus. Kun nuo sukupuolipettymyksen tunteet on tosiaan ihan todella tärkeää käsitellä, etteivät ne vaikuttaisi lapsen ja vanhemman suhteeseen ja aiheuttaisi sen tyyppisiä loppuiän traumoja lapselle, mitä tässäkin ketjussa on kuvattu.

 

[ap:lle]

Sympatiani ovat sinun puolella ap. Tämä on sellainen asia, että aukaseppa suus ni paskaa saat niskaan. Mulla kolme poikaa... kolme kertaa on tyttöä tehty ja pettymys jokaisen kohdalla suuren suuri... Olen joskus sanonut, että jos saisin vaihtaa ottaisin yhden tytön näiden kolmen tilalta... Mutta tätähän ei koskaan saa ääneen sanoa...

 

["nimetön"]

Kyllä se nyt vaan niin on, että poikalapset riehuu. Ja on villejä. Ja kiinnostuneita kaikesta, mikä ei kiinnosta naisihmisiä. Katso minkä tahansa päiväkodin tai koulun pihalle. Ongelmalapset on 99% poikia. Koulukiusaajat, häiriköt.. jne. Joo,on olemassa poikkeuksia, mutta valtaosin näin.

Ja poikia on vaikeampi kasvattaa. Pelkään, että pojasta tulisi rikollinen. Joku kouluampuja.. Eihän nekään koskaan tyttöjä ole. Kyllä, tytöillä on sitten taas omat ongelmansa, mutta harvemmin kuin pojilla.

 

["torsti"]

Tämä ei ole provo.
Esikoista odottaessa toivoin niin kovin tyttöä, ja kuullessamme että hän onkin poika, minä petyin valtavasti. Synnytys oli erittäin hankala ja tuntuu etten vieläkään osaa rakastaa "oikein" nyt jo 3- vuotiasta poikaamme.
Nyt kun tulin uudelleen raskaaksi ja saimme taas tietää etää vauva onkin poika, niin pettymys ei ehkä ollut niin kova, mutta pettymys kuitenkin. Aina kun kaupassakin näen tyttövauvan, niin ajattelen miksi nuo saivat tytön ja me vaan poikia. Mä kyllä rakastan tätä pientä vauvaani täysillä, mutta silti usein tulee tunne, mikset voinut olla tyttö.. Esikoinenkin on ihan kiva, mutta jos eroaisimme mieheni kanssa niin olen sanonut että hän saisi ottaa esikoisen ja mä jäisin tän kuopuksen kanssa.

Tällaiset tunteet eivät ole sallittuja ja niitä en ole KOSKAAN kellekkään sanonut ääneen... Mutta silti mua vaan niin harmittaa kun joku kertoo saavansa tytön...

Olet kuin kaverini! Hän toivoi kovasti tyttöä ja pettyi kun sai pojan ja nyt hän on taas raskaana ja sanoo "tämän on PAKKO olla tyttö". *puistatus*
Kaiken lisäksi hän sanoi minulle että on pahoillaan siitä kun meillä on 2 poikaa, ihan kuin minulle olisi lapsen sukupuolella merkitystä...

Toivon sydämeni pohjasta että kaverini saa pojan, koska jos tulee tyttö niin esikoispoika on aivan eriarvoinen ja jää oman onnensa nojaan, kun taas tyttö lellitään, suositaan ja nostetaan pinkille blingbling jalustalle...

Ne joille lapsen sukupuolella on väliä, voisivat adoptoida.

 

[bud]

[QUOTE="hello";23385676]Ihan normaalia. Olin aivan rikki kun sain ultrassa kuulla odottavani tyttöä, kaksi viikkoa olin aivan tuskaisen surullinen.
Eräs tuttavani oli taas niin pettynyt poikalapseensa, että meni puoli vuotta ennen kun hän halusi edes olla kaksin lapsen kanssa, mies siis hoiti.

Ihminen on erikoinen tapaus ja kaikki tunteet ovat sallittuja. Tosin lapsi voi ne vaistota ja siitähän ei hyvää seuraa... Kävisitkö vaikka psykologilla juttelemassa asiasta? Voimia. :hug:[/QUOTE]

Tuttavasi tapauksessa hänen reagointinsa ei ole enää millään lailla normaalia! Voiko tuo edes totta ollakaan, kuulostaa tosi kamalalta?!

 

[kukapa poikia haluaisi...]

Tämä aihehan on tabu. Vaikka uskon, että näitä äitejä on todella monia..!

 

[pojat on pop]

Ajattelin, että jos koskaan lapsia "teen", niin haluan ehdottomasti pojan. Pojat ovat niin ihania! Ja poikalapsen sain. Ihanan rauhallinen ja empaattinen nassikka. Ja odotan nyt toista lastani ja poika tulossa!