Hei,
mielenkiintoista keskustelua täällä käyty. Luin läpi kaiken ja ajattelin kirjoittaa siitä asiasta, johon joku jo viittasikin (nimimuistini on onneton). Eli suhtautuuko erilailla lapsiin, joista toisella eri geneettinen perimä ja toisella sama kuin itsellä.
Meillä on se tilanne, että toinen lapsi on biologisesti oma ja toinen on saanut alkunsa
luovutetusta munasolusta. Hoitoalkuisia molemmat ja molempia odotettiin meille pitkään.
Kuopuksen odotusaikana mietin usein, että rakastanko häntä yhtä paljon
kuin esikoista ja kokeeko hän olevansa jotenkin 'huonompiosainen'. Mutta täytyy sanoa etten ole mitään eroa siinä huomannut. Kumpikin on niin rakas.
Ulkonäöstä ovat jotkut sanoneet etteivät lapset muistuta kovinkaan paljon toisiaan. Esikoinen on kuin minun kaksoisolentoni ja kuopus taas aivan isänsä näköinen. Mutta viime aikoinen jotkut taas ovat huomauttaneet kuopuksen kuitenkin muistuttavan minua (epäilen, että se on välillä katsojan silmässä, mitä näkee). Luonteetkin ovat erilaisia ja mietin sitä, miten paljon on luovuttajan luonnetta mukana.
Kuopus on saanut alkunsa suomalaisella klinikalla, joten saa halutessaan aikanaan
luovuttajan tiedot. Huomaan toivovani sitä ja huomaan, että minua kiinnostaa asia
itsekin. Katsoin jokin aika sitten aiheesta tehdyn brittiläisen dokumentin ja siitä jäi
mieleen lasten kommentti geneettisestä luovuttajastaan . 'Hän ei ole puuttuva
palanen elämästä, mutta hän on tärkeä lisäpalanen.'
Dokumentissa näillä lapsilla oli myös geneettinen puolisisarus, jonka tapaamsista
odottivat innolla, kuten odotti myös tämä sisarus itse.
Tämä on sekava sepustus, mutta yritän sanoa että itse olen mielestäni sinut luovutuksen kanssa (ei ole viikoittainkaan mielessä) ja tärkeintä minulle on, että lapsi itse olisi.
mielenkiintoista keskustelua täällä käyty. Luin läpi kaiken ja ajattelin kirjoittaa siitä asiasta, johon joku jo viittasikin (nimimuistini on onneton). Eli suhtautuuko erilailla lapsiin, joista toisella eri geneettinen perimä ja toisella sama kuin itsellä.
Meillä on se tilanne, että toinen lapsi on biologisesti oma ja toinen on saanut alkunsa
luovutetusta munasolusta. Hoitoalkuisia molemmat ja molempia odotettiin meille pitkään.
Kuopuksen odotusaikana mietin usein, että rakastanko häntä yhtä paljon
kuin esikoista ja kokeeko hän olevansa jotenkin 'huonompiosainen'. Mutta täytyy sanoa etten ole mitään eroa siinä huomannut. Kumpikin on niin rakas.
Ulkonäöstä ovat jotkut sanoneet etteivät lapset muistuta kovinkaan paljon toisiaan. Esikoinen on kuin minun kaksoisolentoni ja kuopus taas aivan isänsä näköinen. Mutta viime aikoinen jotkut taas ovat huomauttaneet kuopuksen kuitenkin muistuttavan minua (epäilen, että se on välillä katsojan silmässä, mitä näkee). Luonteetkin ovat erilaisia ja mietin sitä, miten paljon on luovuttajan luonnetta mukana.
Kuopus on saanut alkunsa suomalaisella klinikalla, joten saa halutessaan aikanaan
luovuttajan tiedot. Huomaan toivovani sitä ja huomaan, että minua kiinnostaa asia
itsekin. Katsoin jokin aika sitten aiheesta tehdyn brittiläisen dokumentin ja siitä jäi
mieleen lasten kommentti geneettisestä luovuttajastaan . 'Hän ei ole puuttuva
palanen elämästä, mutta hän on tärkeä lisäpalanen.'
Dokumentissa näillä lapsilla oli myös geneettinen puolisisarus, jonka tapaamsista
odottivat innolla, kuten odotti myös tämä sisarus itse.
Tämä on sekava sepustus, mutta yritän sanoa että itse olen mielestäni sinut luovutuksen kanssa (ei ole viikoittainkaan mielessä) ja tärkeintä minulle on, että lapsi itse olisi.
Viimeksi muokattu: