lopun alku...

[eräsperäs.]

Onko lapsille hyvä malli hoitaa ihmissuhteita kertakäyttöperiaatteella? Jos ei yhden kanssa suju, niin ulos ja ei kun uutta putkeen?

Lapsia aidosti ja vilpittömästi rakastavia äiti-isäpuolia on hyvin harvassa, jos missään.
Sen sijaan, että vanhempi yrittäisi ja hakisi apua parisuhdeongelmiinsa, lapsi laitetaan taiteilemaan uusien vanhempien kanssa.
Lapselta edellytetään joustoa ja sopeutumista ja ymmärrystä, mutta itseltä sitä ei vaadita?

Olen samaa mieltä, liian helposti ei saa luovuttaa. On kuitenkin asioita jotka mainitsin, joiden kokeminen on vahingollisempaa lapselle kuin eroaminen.

Omassa lähipiirissäni on esimerkkejä joiden perusteella eroaminen on kannattanut. Lapset ovat saaneet vanhempansa uuden puolison myötä oikeaa biologista vanhempaansa paremman kasvattajan ja heidän molemmat vanhempansa ovat löytäneet heille paremmin sopivat puolisot.

Aina ei todellakaan tarvitse tyytyä siihen mitä on, vaan elämässä voi myös saada jotain parempaa tilalle.

 

[muistakin vastuussa]

Kyllähän se on ihan tutkittua asiaa (moneen kertaan ja monelta kantilta) että lapset kärsivät vanhempiensa erosta ja vain pieni vähemmistö voi vanhempiensa eron jälkeen paremmin. Tämä pieni vähemmistö on se, joidenka vanhemmilla oli todellinen ongelma, väkivalta tms.

Kannattaa perhehtyä asioihin ennen kuin latelee että se on lapsille parempi. Olen itse kirjoittanut aikoinani aiheesta gradun, nimenomaan siitä miten vanhempien ero vaikuttaa lapseen. Kaikki ei näy vuodessa tai parissa. Ero vaikuttaa lapsen koko loppuelämään, minäkuvan muodostumiseen ja identiteettiin. Tutustukaa Jari Sinkkosen, Tommy Hellstenin ja Osmo Kontulan kirjallisuuteen.

Todella itsekästä tehdä lapsia ja kasvattaa heitä yhdessä muutama vuosi ja sen jälkeen hajottaa kaikki lapsen peruspilarit. Ja vain koska on niin "tylsää"

Elämässä täytyy kantaa vastuunsa ja elää arkea. Pettymyksiäkin täytyy oppia kestämään, kun ei kukaan enää pehmusta pumpulilla ja järjestä elämään pelkkää extremeä ja virikkeitä ja helpolla pääsyä. Kuten ilmeisesti ap.n vanhemmat (ja näköjään monen muunkin) ovat tehneet. Siksi arkea on niin vaikea kestää.

 

[Oma onni]

Olen samaa mieltä, liian helposti ei saa luovuttaa. On kuitenkin asioita jotka mainitsin, joiden kokeminen on vahingollisempaa lapselle kuin eroaminen.

Omassa lähipiirissäni on esimerkkejä joiden perusteella eroaminen on kannattanut. Lapset ovat saaneet vanhempansa uuden puolison myötä oikeaa biologista vanhempaansa paremman kasvattajan ja heidän molemmat vanhempansa ovat löytäneet heille paremmin sopivat puolisot.

Aina ei todellakaan tarvitse tyytyä siihen mitä on, vaan elämässä voi myös saada jotain parempaa tilalle.

Asia voi olla näin aikuisten kannalta, mutta entä lasten? Osaavatko lapset edes sanoa sitä, miltä heistä tuntuu, onko heillä mitään eväitä pitää puoliaan? Vasta aikuisena tai vuosien päästä he saavat riittävästi perspektiiviä asioihin ja osaavat vetää johtopäätöksiä, mutta sitten on jo liian myöhä.

Kukaan isä-aitipuoli ei korvaa omaa vanhempaa. Ihan rehellisesti sanoen he eivät varmasti rakasta niitä lapsia kuin omiaan. Ja lapsi vaistoaa sen kyllä, mutta pyrkii miellyttämään sitä biovanhempaansa. Hän on riippuvainen aikuisista. Hirveä teeskentelyn ja vihan ilmapiiri näistä uusperheistä saadaan aikaiseksi.

 

[eräsperäs.]

ööhh... jos kommenttisi oli minulle, niin kannattaa lukea uudelleen ja sisäistää lukemansa. En missään nimessä suosittele ensisijaisesti eroa, jos "on vain tylsää" .

Ero vaikuttaa lapsiin, mutta niin myös elämä perheessä jossa on edes yhtä näistä: jatkuvaa riitelyä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vihaa, rakkaudettomuutta, avointa halveksuntaa tai hyvin kylmät suhteet muuten vain vanhempien välillä.

Sen sijaan kaksi lapsetonta saa mielestäni rauhassa kiduttaa toisensa hengilltä tavalla tai toisella.

 

[eräsperäs.]

Asia voi olla näin aikuisten kannalta, mutta entä lasten? Osaavatko lapset edes sanoa sitä, miltä heistä tuntuu, onko heillä mitään eväitä pitää puoliaan? Vasta aikuisena tai vuosien päästä he saavat riittävästi perspektiiviä asioihin ja osaavat vetää johtopäätöksiä, mutta sitten on jo liian myöhä.

Kukaan isä-aitipuoli ei korvaa omaa vanhempaa. Ihan rehellisesti sanoen he eivät varmasti rakasta niitä lapsia kuin omiaan. Ja lapsi vaistoaa sen kyllä, mutta pyrkii miellyttämään sitä biovanhempaansa. Hän on riippuvainen aikuisista. Hirveä teeskentelyn ja vihan ilmapiiri näistä uusperheistä saadaan aikaiseksi.

Voi katsos kun lapsi ei tarvitsekaan ainoastaan rakkautta. Mitä ihmette lapsi esim tekee vanhemmalla joka kovasti rakastaa, vaikkapa sieltä työpaikaltaan käsin 24/7.

Jos sinä et ole kykenevä rakastamaan jonkun toisen lasta kuin omaasi, niin se ei tarkoita ettei joku muu kykenisi. Ja sen rakkauden lisäksi vielä osallistumaan ihan käytönnön arkeenkin, mikä on paaaljon tärkeämpää kuin rakastaa hirrrrmuisesti vaikkapa kapakasta, ulkomailta tai golfkentältä käsin.

 

[Oma onni]

ööhh... jos kommenttisi oli minulle, niin kannattaa lukea uudelleen ja sisäistää lukemansa. En missään nimessä suosittele ensisijaisesti eroa, jos "on vain tylsää" .

Niin, en tarkoittanutkaan kirjoitukseni olevan sinua vastaan, kunhan jatkoin ajatuksenjuoksua.

Ja tuohon toiseen viestiisi: ei tarvitse kuin lukea täältä yh-palstaa, niin selviää, että toisen lapsen rakastaminen on erittäin vaikeaa ja harvinaista. Sietäminenkin on siinä ja siinä.

En itse rakasta kaikkia lapsia, joitakin ihmisiä kylläkin, pieniä ja isoja. Mutta on paljon tuttavien ja ystävien lapsia, joista suoraan sanottuna ajattelen, että kiva ettei tuo elä saman katon alla. Tunne voi olla molemminpuolinen ja sekin on ihan ok. En kyllä huolisi juuri kenenkään tuttavieni miehiäkään asuinkumppanikseni ja tuskin sietäisimme rakkaiden ystävättärienkään kanssa toisiamme montaa kuukautta.

Miten ihmeessä aikuiset ihmiset kuvittelevat, että kun he löytävät uuden rakkauden, niin lapsikin saman tien kokosi sen ihanan ihastumisen tunteen ja tuntisi samoin sitä ihmistä kohtaan?

 

[eräsperäs.]

Niin, en tarkoittanutkaan kirjoitukseni olevan sinua vastaan, kunhan jatkoin ajatuksenjuoksua.

Ja tuohon toiseen viestiisi: ei tarvitse kuin lukea täältä yh-palstaa, niin selviää, että toisen lapsen rakastaminen on erittäin vaikeaa ja harvinaista. Sietäminenkin on siinä ja siinä.

En itse rakasta kaikkia lapsia, joitakin ihmisiä kylläkin, pieniä ja isoja. Mutta on paljon tuttavien ja ystävien lapsia, joista suoraan sanottuna ajattelen, että kiva ettei tuo elä saman katon alla. Tunne voi olla molemminpuolinen ja sekin on ihan ok. En kyllä huolisi juuri kenenkään tuttavieni miehiäkään asuinkumppanikseni ja tuskin sietäisimme rakkaiden ystävättärienkään kanssa toisiamme montaa kuukautta.

No tämän ymmärrän hyvin. Miksi kaikkia lapsia tai ihmisiä pitäisikään rakastaa? Tai edes sietää..
Vanhempien rakkauden lapsiinsa ei tuliskaan loppua siihen etteivät he voi enää elää yhdessä. Eikä heidän rakkauttaan tarvitsekaan korvata muiden rakkaudella.

Valitettavasti se että on lapsia hankkinut, ei tarkoita että on ylipäätään kykynevä heistä huolehtimaan, vaikka rakastaisikin kovasti.

Lapsiin ja koiriin pätee vähän samat säännöt. Suurikaan ja pakahduttavinkaan rakkaus ei korvaa päivittäistä hoivaa ja työtä. Eikä se että rakastaa korvaa sitä ettei sitten loppuviimein jaksa seurustella ja viettää aikaa sen lapsensa kanssa. Samoin näkee paljon koiria joita varmaan rakastetaan kovasti, muttei jakseta viedä riittävän pitkille lenkeille tai uhrata aikaa niiden koulutukseen.

Valitettavasti näen päivttäin lapsia jotka nähtävästi istutetaan kotona pleikkarin ääreen jotta heistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa vanhemmilleen, jotka ehkä rakastavat kovasti, mutteivat jaksa sitä käytännön elämää sen lapsensa kanssa yhtään.

Siksi arvostan paljon korkeammalle ihmisen joka vie vaikkapa lapsen pelaamaan jalkapalloa joka ilta, vaikka rakastaisikin vähemmän kuin se oma biologinen vanhempi.

 

[no]

Hienoa keskustelua ja ajatustenvaihtoa.

Kyllä varmaan se ihminen, joka vie lasta joka ilta pelaamaan jalkapalloa, rakastaa sitä lasta vähintäin yhtä paljon kuin esim. biologinen vanhempi.

Mutta voidaan tässä asiassa mennä myös ojasta allikkoon, eli pureskellaan lapsen puolesta liikaa asioita; ollaan ns. curlingvanhempia, jotka tasoittavat lapsen tietä liikaa. Lapselle kaikkein tärkeintä on turvallisuus; se, että hän tietää joka hetki olevansa rakastettu ja hyväksytty lapsi.

On sellaisiakin vanhempia, jotka menevät möläyttämään lapsen aikana ns. iltatähdestä, että hän on vahingonlaukaus. Sillä pilataan lapsen elämä melko todennäköisesti. Kaikkea on nähty.

Se mikä minulle nousee esille tästä keskustelusta on se erään kirjoittajan kommentti, jossa hän otti esille vanhemman omat ongelmat, jotka hän lukee parisuhteen ongelmiksi. Oma riittämättömyys, oma kyvyttömyys nähdä perhe arvokkaana, oma kyvyttömyys tehdä elämästään kiinnostavaa. Hyvin usein on takana oma masennus, jota ei itse tunnista, vaan aloitekyvyttömyys ja väsymys menevät huonon parisuhteen piikkiin. Eli oma itse ensin kuntoon. Elämä ehjässä perheessä on ainutlaatuista, sitä ei saa muualta, jos sen heittää romukoppaan.

 

[karismaako.]

No tämän ymmärrän hyvin. Miksi kaikkia lapsia tai ihmisiä pitäisikään rakastaa? Tai edes sietää..
Vanhempien rakkauden lapsiinsa ei tuliskaan loppua siihen etteivät he voi enää elää yhdessä. Eikä heidän rakkauttaan tarvitsekaan korvata muiden rakkaudella.

Valitettavasti se että on lapsia hankkinut, ei tarkoita että on ylipäätään kykynevä heistä huolehtimaan, vaikka rakastaisikin kovasti.

Lapsiin ja koiriin pätee vähän samat säännöt. Suurikaan ja pakahduttavinkaan rakkaus ei korvaa päivittäistä hoivaa ja työtä. Eikä se että rakastaa korvaa sitä ettei sitten loppuviimein jaksa seurustella ja viettää aikaa sen lapsensa kanssa. Samoin näkee paljon koiria joita varmaan rakastetaan kovasti, muttei jakseta viedä riittävän pitkille lenkeille tai uhrata aikaa niiden koulutukseen.

Valitettavasti näen päivttäin lapsia jotka nähtävästi istutetaan kotona pleikkarin ääreen jotta heistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa vanhemmilleen, jotka ehkä rakastavat kovasti, mutteivat jaksa sitä käytännön elämää sen lapsensa kanssa yhtään.

Siksi arvostan paljon korkeammalle ihmisen joka vie vaikkapa lapsen pelaamaan jalkapalloa joka ilta, vaikka rakastaisikin vähemmän kuin se oma biologinen vanhempi.

Jos minulla ei olisi jo samanmoista vaimoa, niin sinut ottaisin..

 

[vain erilaista?]

no edellä: "Oma riittämättömyys, oma kyvyttömyys nähdä perhe arvokkaana, oma kyvyttömyys tehdä elämästään kiinnostavaa. Hyvin usein on takana oma masennus, jota ei itse tunnista, vaan aloitekyvyttömyys ja väsymys menevät huonon parisuhteen piikkiin. Eli oma itse ensin kuntoon. Elämä ehjässä perheessä on ainutlaatuista, sitä ei saa muualta, jos sen heittää romukoppaan. "

Elämä ehjässä ja tasapainoisessa perheessä on ainutlaatuista - ja yhä harvinaisempaa. Miten nykyään saa perheen ja suvunkin pysymään "eheänä", kasassa perinteiseen tapaan? Suvulla kuten se yhtenä vahvana sukupuuna kuvataan on paljon arvokasta yhteenkuuluvuutta, kertynyttä kokemusta ja tietoa juuristaan. Taustalla on elämänhistoria, jossa jatkuvuus on helppoa käsittää ja liittää siihen itsensäkin eri tavalla kuin pirstaleisiin tapahtumiin ja vaihtuviin ihmiskokemuksiin. Monet haluavat elämälle jonkinlaisen perspektiivin ja jatkumon. Se on osa turvallisuutta ja vakautta, jota toivotaan. Omistaan halutaan pitää huolta joko vaistonvaraisesti tai opittuna rapana, mutta kuitenkin.

Tuo ydinperheen tai suvun idylli yleensä katoaa avioerojen myötä. Tulee paljon uusia suhteita, jännittäviäkin kokemuksia, tutustumista vieraisiin, uusiin ihmisiin. Tylsä ja tavanomainen muuttuu uudeksi ja osin seikkailuksi. Jotkut voivat nauttia tästä, koska perinteitä ja vanhoja kaavoja ei ole. Jotkut muutoinkin nauttivat muutoksista arjessaan, vaihtavat asuntoa, työtä, autoa ja milloin mitäkin kunhan elämä ei vain jumittuisi tylsyyteen. Tällaiseen kuvioon voi erokin sopia varsinkin, jos kaikki asianomaiset rakastavat muutoksia elämässään ja kokevat ne positiivisena jännityksenä. Joitakin muutokset ja tietämättömyys tulevaisuudesta kammottaa. Se kuluttaa energiaa ja tuo vain kestämätöntä negatiivista jännitystä. Turvallisuushakuiselle ero voi olla katastrofi.

Siksi yleistäminen koskemaan kaikkia eroja ja ihmisiä on hankalaa. Pitäisi tuntea ihmiset ja lapset todella hyvin. Yleensä lapsi on kuitenkin turvallisuushakuinen . Riitelevät vanhemmatkaan eivät tosin tuo turvaa, mutta eivät aina uudetkaan ihmissuhteet, vaikka näennäisesti kaikki olisi hyvin.

Jatkuvista muutoksista nauttiva lapsi ei tavallaan ole "normaali". Moni oppiikin sopeutumisen ja miellyttämisen mestariksi, eräänlaiseksi narsistiksi, joka selviää, kun osaa pelin ja hyväksikäytön, oman edun merkityksen. Toisaalta siinä piilee ristiriitaisuus, perusturvallisuuden puute, joka puolestaan heijastuu tulevissa parisuhteissa ja "suvuttomuuteen" kasvamisena.

Ihan sivuajatuksena tulee tässä mieleen ihmisten lisääntynyt kiinnostus lemmikkeihin, joilla on sukutaulu, hyväksytyt vanhemmat ja sisarukset. Lemmikkien kautta päästään kokemaan yhteenkuuluvuutta kenneliin. Harvemmat enää haluavat kotiinsa kulkukoiran, sellaisen sekarotuisen piskin. Paitsi jotkut teinit, jotka kokevat suurta viehtymystä juuri löytöeläiimiin ja vaikkapa suvuttomiin rottiin.

Voisiko tästäkin päätellä jotain?

 

[Mrs. Feedback]

Jos minulla ei olisi jo samanmoista vaimoa, niin sinut ottaisin..

I hope your positive feedback loop will works well... althoug your loving phrases and admiration would be completly transparent act with clear mind.

Thank your for facinating ideas!

 

[Adalmiina]

Se mikä minulle nousee esille tästä keskustelusta on se erään kirjoittajan kommentti, jossa hän otti esille vanhemman omat ongelmat, jotka hän lukee parisuhteen ongelmiksi. Oma riittämättömyys, oma kyvyttömyys nähdä perhe arvokkaana, oma kyvyttömyys tehdä elämästään kiinnostavaa. Hyvin usein on takana oma masennus, jota ei itse tunnista, vaan aloitekyvyttömyys ja väsymys menevät huonon parisuhteen piikkiin. Eli oma itse ensin kuntoon. Elämä ehjässä perheessä on ainutlaatuista, sitä ei saa muualta, jos sen heittää romukoppaan.

Elän melko samanlaisessa tilanteessa kuin "villasukka", ihastumista lukuunottamatta. Tunnistan tuon "no:n" kirjoituksesta lainaamani pätkän omasta elämästäni muutama vuosi sitten. Kärsin silloin tietämättäni masennuksesta ja olin hyvin onneton kotiäiti. Sitten aloitin opiskelun ja aloin toipua. Nyt olen jälleen oma toimelias itseni ja oma elämäni on mukavaa ja mielenkiintoista. On mielekäs opiskelupaikka, mukavia harrastuksia ja ihanat lapset. MUTTA parisuhde ei ole parantunut ollenkaan vaikka itse olenkin. Olemme ajautuneet entistä kauemmas toisistamme. Olen edelleen onneton, parisuhteessa.

Tämä onnettomuus ei voi enää johtua minusta itsestäni, koska minä olen kunnossa enkä enää kärsi masennuksesta. Jos tämä johtuisi itsestäni, miksi olisin niin hyvällä tuulella aina kun mies on poissa? Miksi minua alkaa ahdistaa, kun kylästä tulee kotiinlähdön aika? Miksi jään mielelläni koululle tekemään tehtäviä, ettei tarvitse mennä kotiin? Koska kotona ei ole asiat hyvin. Ja tämä ei ole sitä, ettenkö kestäisi arkea. Onni on arjessa, sanon minä, silloin kun se arki sujuu.

Mieheni on peliriippuvainen (ei onneksi rahapeli) eikä osallistu arkeemme juuri millään tavalla. Minä hoidan lapset, ruuat, kodin, auton ja raha-asiat. Mies hoitaa pitkin hampain, jos pyydän ja usein yrittää jonkin tekosyyn (esim. väsymys) varjolla kieltäytyä. Saanko minä jättää lapset hoitamatta tai ruuan tekemättä jos vähän väsyttää? En! Tai voin tietysti, mutta silloin niitä ei hoida kukaan. Useista keskusteluista huolimatta mies ei lopeta pelaamistaan eikä ota kuuleviin korviinsa sitä faktaa että minä en ole onnellinen hänen kanssaan. En ymmärrä miten olisi kenenkään etu jäädä tähän suhteeseen. Varsinkin esikoislapsellamme on ajoittain käytöshäiriöitä sekä unettomuutta ja nämä asiat pahentuvat silloin, kun olen enemmän onneton. En pysty olemaan väkisin onnellinen. Voin ehkä elää omaa elämääni miehestäni välittämättä, mutta miksi sitten olla ollenkaan suhteessa? Minä en voi kontrolloida mieheni tekemisiä enkä voi tehdä asialle enää enempää. Olen antanut kaikkeni. Miten kukaan voisi sanoa, että tämä on parasta lapsille?

Elän kulissi(avo)liitossa jo ainakin kolmannessa polvessa. Näin elävät myös vanhempani ja isäni vanhemmat vielä eläessään. Välittäminen näytettiin aina rahalla. Haluan todellakin katkaista tämän ketjun. En halua lapsilleni tällaista parisuhdetta enkä halua lapsistamme samanlaisia kuin me olemme. Tämä ei ole yleistys, mutta tuntemistani ihmisistä ainoastaan eroperheiden lapset ovat osanneet erota epätyydyttävistä suhteista, muut sinnittelevät ja voivat huonosti. Voihan toki olla niinkin, että eronneiden lapset luovuttavat helpommin huonossa suhteessa, mutta mielestäni se on tietynlaista rohkeuttakin: uskaltaa lähteä ja ottaa elämä omiin käsiinsä. Miksi kukaan haluaisi elää huonossa suhteessa?

Tunnen tietysti onnellisiakin parisuhteita. Varmasti onnellisimman oloinen tuntemani pariskunta on mieheni isä ja hänen nykyinen vaimonsa, kumpikin siis eronneita ja nyt toisella kierroksella. Heistä se onni ja rakastaminen oikein huokuu vaikka suhteen ikä onkin jo toisella kymmenellä. Sitä minäkin haluan, en tällaista kylmää ja rakkaudetonta suhdetta. Minäkään en enää jaksa rakastaa kun en koskaan saa mitään takaisin. Eikä tämä ole pelkästään kyllästymistä, voidakseen antaa rakkautta, tarvitsee sitä myös saada ja minun säiliöni on tyhjä.

 

[eräsperäs.]

Jos minulla ei olisi jo samanmoista vaimoa, niin sinut ottaisin..

Ettäkö ihan ottaisit? Kysyttäisikö minulta mitään?



Olet sinä oikeasti suloinen. Olet ollut aina.

 

[Stifado]

Lähes identtisiä kirjoituksia AP:n jutusta on täällä Elleissä ainakin kerran kuukaudessa. Niissä on aina sama kaava: menty nuorena naimisiin, saatu lapsia, ostettu unelmien koti. Kun nämä unelmat on saavutettu, niin huomataankin, että tämä ei tee minua onnelliseksi. Kun elämään sattuu tulemaan joku kelvollinen mies, niin siihen ihastutaan täysillä ja ollaan sen jälkeen valmiit jättämään kaikki siihen asti saavutettu. Nainen juoksee munankiilto silmissään toisen syliin.

Häpeä myöntää, mutta minulle on käynyt juuri niin. Minulla oli kaikki, mutta olin valmis heittämään sen pois, koska ajattelin, että tämä avioliitto on nyt käyty loppuun ja minun on aika jatkaa elämässä eteenpäin.

Eron hyvät puolet:
+ enemmän ikiomaa aikaa
+ teoriassa voi käydä baarista tai netistä etsimässä vierasta munaa milloin haluaa
+ teoriassa voisi tehdä ylitöitä, kun lapset ovat isällään, mutta vapaaviikot menevät osittain myös toipumiseen siitä, että on edellisen viikon hoitanut yksin lapsia

Eron huonot puolet:
- lapsilla aina ikävä poissaolevaa vanhempaa
- taloudellisesti tiukkaa. Kakkosduunia tai ylitöitä ei oikein voi hoitaa, koska ei jaksa enempää ja toisaalta lapset kärsivät, jos on itse aina töissä
- Seksiseuraa kyllä saa, mutta siihenkin kyllästyy ja sitä ajautuu selibaattiin
- loppujen lopuksi hyviä miehiä on todella vähän tarjolla parisuhderintamalla. Alkoholiongelmat ja erilaiset riippuvuudet vain yleistyvät koko ajan. Kuinka moni haluaa seksikkään miehen, jolla on esim. luottotiedot menneet ja kaikki aiemmat suhteet päättyneet pettämiseen...
- lapsille ei pysty tarjoamaan enää ulkomaan matkoja, kalliita harrastuksia tai ravintolailtoja
- aiemmin unelmia pystyi toteuttamaan, nyt ne jäävät vain unelmoinnin tasolle
- lasten kasvatuksesta lipsuu helposti, koska on niin uupunut siitä, että kaikki pitää tehdä yksin. Myös jatkuvat rahahuolet ahdistavat (milloin hajoaa auto, pystyisinkö ostamaan uuden talvitakin vihdoin jo tänä vuonna jne)
- joutuu hoitamaan kaiken itse. Inhoan teknisiä laitteita, mutta niiden kanssa on pakko toimia. Jos ei itse korjaa pyörän rikkoutunutta kumia, niin sitten pitää taas viedä pyörä maksulliseen huoltoon. Se, mitä piti itsestäänselvyytenä avioliitossa, onkin nyt tullut moneen kertaan huomattua, että joku ne hommat vaan teki silloin aiemmin.
- lupaavat parisuhteet voivat kaatua myös siihen, että uusperheen lapset eivät tule keskenään toimeen. Kahden erilaisen elämäntavan yhdistäminen on todella vaikeaa. Lapseton sinkkumies taas ei välttämättä kestä lapsiperhearkea, kun ei ole siihen tottunut. Olen pikkuhiljaa asennoitunut siihen, että loppuelämäni tulee elettyä yksin.

 

[vain erilaista?]

En tiedä miksi minun elämääni pitää alkaa ruotimaan? Millainen ihminen ei pysty keskustelemaan asiasta?

On karhunpalvelus ap:lle alkaa esittämään omaa suppeaa otantaa siitä miten hyvin eronnut pärjää taloudellisesti. Vaikka kuinka hyvin pärjäisi itse, niin ei se tarkoita samaa muille. On todella hienoa, jos elämä hymyilee ja rahaa riittää, mutta näin ei kaikilla ole, valitettavasti.

Ei ole minun katkeruuttani, jos tuon ajatuksiin sellaisia asioita, joita voi sattua eron myötä; se on vain realismia. Ero on miehelle täysin ymmärtämätön asia , jos se tapahtuu syistä, joita mainitsin ja mies ei halua erota.

On valtava vääryys perustaa perhe, hankkia kolme lasta, ja rakentaa yhteinen koti, sitten toiselle tulee tylsää ja "miehen elämän työ" ajetaan alas. Aika moni mies ei sitä kestä ja seuraukset ovat aivan mitä tahansa.

Tilastoista saa faktatietoa ketkä ovat köyhiä. Ja voi sitä omaa talouttaan laskea etukäteenkin. Tyypillinen naisen palkka lienee runsas 2000 euroa kuukaudessa ; siitä voi sitten laskea paljonko jää pakollisten menojen jälkeen.

Kuitenkin yksi isoimmista asioista on henkinen paine ja riittämättömyyden tunne, kun pitäisi olla aikaa lapsille, kodille, suvulle, ystäville, työlle ja itselle.

Minä näen eron omasta kodista, kahden huoltajan taloudesta, vastuiden jakamisesta erittäin ajattelemattomana tekona, kun syynä on oma tylsyys, niinkö oma elämä paranee?

Onko kaikkien pakko toistaa, että eroa; se on ihanaa.

Olen kyllä aidosti kateellinen niille, jotka ovat onnistuneet saamaan hyvän puolison ja rakkautta riittää. Minä elän omaa elämääni, siitä en ole katkera.

no, tuot esiin omia, kokemuksesta syntyneitä ajatuksia. Pohdintasi on aitoa. Ehkä kirjoituksistasi näkyy jätetyn, eroon pakotetun ajatukset, mutta niitäkin on ainakin osalla eronneista. Ja mikäänhän ei ole pelkästään hyvää tai pahaa. Aina löytyy molemmat näkökulmat, jos ne haluaa löytää. Ehkäpä olet sellainen realisti isolla R:llä - haaveilijan pahin vihollinen .

Eroaminen elämän tylsyyden vuoksi on varmaan aika tavallista. Tylsyyteen, riittämättömyyden tunteisiin, kateuteenkin on lääke: rakkaus isolla R.llä. Plasebona (korvikkeena) yleensä toimii ihastus (mielikuva rakkaudesta). Lääkkeet ovat vanhoja ja tunnettuja elämän piristeitä ja onnellisuuspillereitä kautta aikojen.

Ehkäpä ihmiset ovat nykyään helposti masentuvia, tai ovat aina olleet, mistä sen tietää. Onnellisuuspillerit monessa muodossa ja tietämys, yleinen tietoisuus vain ovat osoittaneet ja antaneet nimen henkiselle olotilalle. Nähdään, mikä ero on masentuneella, apaattisella ja arkipäiväisellä elämällä ja tunteilla verrattuna ns. hyvään nautittavaan ja antoisaan elämään. Tiedetään näin ehkäpä myös, millaista "normaalin" elämän pitäisi olla (mielikuvia rakkaudesta muiden kokemana esimerkkeinä ja normeina).

Kun tuohon kokemukseen sysää ihmisiä kateus toisten hyvästä, ei omalla arjella välttämättä ole suurtakaan merkitystä. Voisiko jopa olettaa, että masentunut on aina enemmän tai vähemmän kateellinen? Koetaan, että muilla on elämä paremmassa kuosissa kuin itsellä. Kuvissakin (joka päivä lehdissä ja mainoksissa) näytetään iloinen ja onnea huokuva perhe, kauniit aikuiset ja somat, hyvätapaisilta vaikuttavat lapset, kiltti lemmikki halittavana ja leveä puhdas parivuode tai uusi valkea kulmasohva tukemassa asetelmaa onnellisuudesta.

Kuvia katsellessa ja nuorten parien toiveita kuunnellessa ihanteet ovat sellaisia, että tavallisessa arjessa eläen voi helposti tuntea kateutta, miksei itsellä ole noin, miksen itsekin voisi haaveilla ja toteuttaa? Kaikkihan voi olla mahdollista! Elämä on liian arvokasta hukattavaksi! Nykypäivän mottoja tai sananlaskuja, miten vaan!

On ehkä kypsyyttä huomata itsessään kateus, tunnustaa sen olevan mahdollinen, omaan(kin) elämään vaikuttava motiivi, tyytymättömyyden, riittämättömyyden ja pahan olon aihe. Jostain muistan, että kateuden perimmäinen lähde on toisen hyvä, toisen onni, vaikka kateus yleensä liitetään johonkin konkreettisempaan kuten materiaaliset ihanteet.

 

[*Siri*]

Me olemme aivopesun uhreja. Joku (?) on päättänyt, minkälainen elämä ja ihminen on onnellinen, syöttää kuvaa mainoksissa yms. ja me nielemme kaiken.
Me sätkynuket uskomme että jos ostamme edes ne oikeat tavarat, niin täytyyhän sen onnen olla taattu. Ja sitten ei olekaan, mikä suuri pettymys!

Jalat maassa eläen saavuttaa paljon enemmän. Järjen voi pitää mukana parisuhteessakin jo alusta asti. Analysoida sitä kaveria, että voiko tuon kanssa elää seuraavat 40 vuotta, onko se luotettava, haluanko sen ominaisuudet lapsilleni yms. Tämä tarkastelun paikka tulee esiin kuitenkin ihastuksen huuman haihduttua, miksi ei sitä tekisi jo heti?

Tunteista on tullut yliarvostettuja. Me emme enää tunnista onko kyseessä tunne vai fyysinen tarve. Sukupuolivietti on biologiaa ja jos on kauan ollut ilman, kelpaa tilapäiskumppaniksi lähes kuka vaan. Ja vastaavasti alfauros tai sellaisen mielikuva saa naisen kuin naisen. Kyse on sperman jakamisesta mahdollisimman monelle ja lisääntymisestä, ei rakkaudesta tai mistään muustakaan suuresta ja ihmeellisestä. Näin toimivat kaikki eläimet emmekä me ihmiset ole sen kummempia.

Me elämme hyvinvoinnissa eikä juuri kenenkään tarvitse enää taistella ruuasta tai asunnosta. Epäilenpä, että jos nälkä kurnii vatsassa ja miettii mistä saisi leipapalasen itselleen ja lapsilleen, ajatukseen siitä, onko Jari sittenkään yhtään seksikäs ja haluttava enää, ei paljon jaksa paneutua.

 

[no]

Elän melko samanlaisessa tilanteessa kuin "villasukka", ihastumista lukuunottamatta. Tunnistan tuon "no:n" kirjoituksesta lainaamani pätkän omasta elämästäni muutama vuosi sitten. Kärsin silloin tietämättäni masennuksesta ja olin hyvin onneton kotiäiti. Sitten aloitin opiskelun ja aloin toipua. Nyt olen jälleen oma toimelias itseni ja oma elämäni on mukavaa ja mielenkiintoista. On mielekäs opiskelupaikka, mukavia harrastuksia ja ihanat lapset. MUTTA parisuhde ei ole parantunut ollenkaan vaikka itse olenkin. Olemme ajautuneet entistä kauemmas toisistamme. Olen edelleen onneton, parisuhteessa.

Tämä onnettomuus ei voi enää johtua minusta itsestäni, koska minä olen kunnossa enkä enää kärsi masennuksesta. Jos tämä johtuisi itsestäni, miksi olisin niin hyvällä tuulella aina kun mies on poissa? Miksi minua alkaa ahdistaa, kun kylästä tulee kotiinlähdön aika? Miksi jään mielelläni koululle tekemään tehtäviä, ettei tarvitse mennä kotiin? Koska kotona ei ole asiat hyvin. Ja tämä ei ole sitä, ettenkö kestäisi arkea. Onni on arjessa, sanon minä, silloin kun se arki sujuu.

Mieheni on peliriippuvainen (ei onneksi rahapeli) eikä osallistu arkeemme juuri millään tavalla. Minä hoidan lapset, ruuat, kodin, auton ja raha-asiat. Mies hoitaa pitkin hampain, jos pyydän ja usein yrittää jonkin tekosyyn (esim. väsymys) varjolla kieltäytyä. Saanko minä jättää lapset hoitamatta tai ruuan tekemättä jos vähän väsyttää? En! Tai voin tietysti, mutta silloin niitä ei hoida kukaan. Useista keskusteluista huolimatta mies ei lopeta pelaamistaan eikä ota kuuleviin korviinsa sitä faktaa että minä en ole onnellinen hänen kanssaan. En ymmärrä miten olisi kenenkään etu jäädä tähän suhteeseen. Varsinkin esikoislapsellamme on ajoittain käytöshäiriöitä sekä unettomuutta ja nämä asiat pahentuvat silloin, kun olen enemmän onneton. En pysty olemaan väkisin onnellinen. Voin ehkä elää omaa elämääni miehestäni välittämättä, mutta miksi sitten olla ollenkaan suhteessa? Minä en voi kontrolloida mieheni tekemisiä enkä voi tehdä asialle enää enempää. Olen antanut kaikkeni. Miten kukaan voisi sanoa, että tämä on parasta lapsille?

Elän kulissi(avo)liitossa jo ainakin kolmannessa polvessa. Näin elävät myös vanhempani ja isäni vanhemmat vielä eläessään. Välittäminen näytettiin aina rahalla. Haluan todellakin katkaista tämän ketjun. En halua lapsilleni tällaista parisuhdetta enkä halua lapsistamme samanlaisia kuin me olemme. Tämä ei ole yleistys, mutta tuntemistani ihmisistä ainoastaan eroperheiden lapset ovat osanneet erota epätyydyttävistä suhteista, muut sinnittelevät ja voivat huonosti. Voihan toki olla niinkin, että eronneiden lapset luovuttavat helpommin huonossa suhteessa, mutta mielestäni se on tietynlaista rohkeuttakin: uskaltaa lähteä ja ottaa elämä omiin käsiinsä. Miksi kukaan haluaisi elää huonossa suhteessa?

Tunnen tietysti onnellisiakin parisuhteita. Varmasti onnellisimman oloinen tuntemani pariskunta on mieheni isä ja hänen nykyinen vaimonsa, kumpikin siis eronneita ja nyt toisella kierroksella. Heistä se onni ja rakastaminen oikein huokuu vaikka suhteen ikä onkin jo toisella kymmenellä. Sitä minäkin haluan, en tällaista kylmää ja rakkaudetonta suhdetta. Minäkään en enää jaksa rakastaa kun en koskaan saa mitään takaisin. Eikä tämä ole pelkästään kyllästymistä, voidakseen antaa rakkautta, tarvitsee sitä myös saada ja minun säiliöni on tyhjä.

Minulla olisi vain yksi pyyntö:

Näytä miehellesi kuinka tosissasi olet eron suhteen, siis niin että voitte jatkaa vain miehen täydellisellä käännöksellä, että hän alkaa hoitamaan peliriippuvuuttaan vähitellen ja huomioimaan sinua.
Yleensä mies toimii, vasta kun hänellä on selkä seinää vasten.

 

[no]

Totuus on se, että lottovoittaja ja rikas ihminen eivät ole onnellisia rahasta.

Hyvin usein tällä palstalla on kirjoitettu, kun puolisoa moititaan lätkän katselusta sohvalla maaten, niin "anna hänet minulle, minä haluisin puolison, joka katselee lätkää".

Toisaalta hyviä miehiä tulee koko ajan markkinoille, alkoholistien vaimot eivät miehistään luovu.

 

[joskus]

Kärsin silloin tietämättäni masennuksesta ja olin hyvin onneton kotiäiti. Sitten aloitin opiskelun ja aloin toipua. Nyt olen jälleen oma toimelias itseni ja oma elämäni on mukavaa ja mielenkiintoista. On mielekäs opiskelupaikka, mukavia harrastuksia ja ihanat lapset. MUTTA parisuhde ei ole parantunut ollenkaan vaikka itse olenkin. Olemme ajautuneet entistä kauemmas toisistamme. Olen edelleen onneton, parisuhteessa.

Hyvä asia että voit paremmin. Loogista kun on tehnyt itsellesi jotain. Jos et ole tehnyt parisuhteelle jotain, niin on yhtä loogista ettei siinä suhteessa ole tapahtunut jotain.

Tämä onnettomuus ei voi enää johtua minusta itsestäni, koska minä olen kunnossa enkä enää kärsi masennuksesta.

Miehesi voi olla tietämättään masentunut. Pahempi tietäen. Jos harrastellaan vähän diagnosointia, etsitään vikaa miehestä ja vaikka vähän syyllistellään, niin voihan se auttaa, vaikka ei yhtään helpota.

Jos tämä johtuisi itsestäni, miksi olisin niin hyvällä tuulella aina kun mies on poissa? Miksi minua alkaa ahdistaa, kun kylästä tulee kotiinlähdön aika? Miksi jään mielelläni koululle tekemään tehtäviä, ettei tarvitse mennä kotiin?

Miehessä on jotain ahdistavaa, hän ei ole ihan normaali, koska ei käyttäydy normaaliksi katsottavalla tavalla. Pelkäät että ahdistut ja välttelet häntä, tai suorastaan pakoilet.

Koska kotona ei ole asiat hyvin. Ja tämä ei ole sitä, ettenkö kestäisi arkea. Onni on arjessa, sanon minä, silloin kun se arki sujuu.

Mitkä asiat ovat kotona huonosti? Ovatko ne huonosti arkena? Ehkä kestät arkea mutta arki ahdistaa, koska miehen käytös ei edusta normaaliarkea. Loogisin selitys tälle kaikelle olisi se, että miehelläsi on ADHD. (n. 5% kansasta)

Mieheni on peliriippuvainen (ei onneksi rahapeli) eikä osallistu arkeemme juuri millään tavalla.

Hän on riippuvainen välittömästä mielihyvästä, mikä voi toki olla muutakin kuin pelaaminen, mutta peli sopii itsehoitona mainiosti aivojen aktivaatiotason nostoon. Keskittymishäiriö on tässä sitä että keskittyy siis liikaa peliin ja liian vähän muuhun. (tyhmä valinta?)

Minä hoidan lapset, ruuat, kodin, auton ja raha-asiat. Mies hoitaa pitkin hampain, jos pyydän ja usein yrittää jonkin tekosyyn (esim. väsymys) varjolla kieltäytyä.

Tekosyynähän sitä jatkuvaa yliväsymystä tavallisesti pidetään, mitä adhd syvimmiltään on ja aiheuttaa siksi konflikteja. (laiska ja saamaton)

Pitkät hampaat tulee siitä että adhd on herkkä ja tunteellinen, kärsii 'sanomisista', syyllistyy oikeutetusti ja aivan oikeasta asiasta. Hän ei pärjää normaalissa arjessa, eikä sitä asiaa voi muuttaa.

Saanko minä jättää lapset hoitamatta tai ruuan tekemättä jos vähän väsyttää? En! Tai voin tietysti, mutta silloin niitä ei hoida kukaan.

Olisiko etuoikeus hoitaa ihania lapsia vai etu jättää hoitamatta? Motivoiko mielekäs työ? Ei sitä voi jättää adhd:n hoitoon, jos hän hoitaa väärin. Mikä voisi motivoida määrättyyn oikeaan hoitoon?

Se adhd ei sitten ole vähän väsy vaan yliväsy, koko ajan uupumista, ellei järkevää motivaatiota väsyn voittamiseen synny mitenkään. Kun niitä töitä kiitollisuudenvelkaisena tekee, ei mielihyvääkään ole odotettavissa, ei mitään kiitämistä niistä. (tyhmä laiska ja saamaton)

Useista keskusteluista huolimatta mies ei lopeta pelaamistaan eikä ota kuuleviin korviinsa sitä faktaa että minä en ole onnellinen hänen kanssaan. En ymmärrä miten olisi kenenkään etu jäädä tähän suhteeseen.

Selviö on ettei adhd voi loppua keskustelemalla. Realiteetti on sitten että miehesi ei voi tehdä sinua onnelliseksi. On ymmärrettävää ettei sitä muuttumatonta masentavaa faktaa halua myöskään kuunnella.

Varsinkin esikoislapsellamme on ajoittain käytöshäiriöitä sekä unettomuutta ja nämä asiat pahentuvat silloin, kun olen enemmän onneton. En pysty olemaan väkisin onnellinen.

Perinnöllisenä adhd merkitsee käytöshäiriöitä normaaliin perinteeseen verrattuna ts. muuten niin ihanassa lapsessa on jotain vikaa. Hankaluuksia nukahtaa ja herätä. (uni-inertiaa)

Asiat pahentuvat koska adhd on 'liian' herkkä ja vaistoaa helposti toisen mielialan, alkaen oireilla vaikealla 'väärällä' tavalla. (mikä olisi parasta lapselle?)

Elän kulissi(avo)liitossa jo ainakin kolmannessa polvessa. Näin elävät myös vanhempani ja isäni vanhemmat vielä eläessään. Välittäminen näytettiin aina rahalla. Haluan todellakin katkaista tämän ketjun. En halua lapsilleni tällaista parisuhdetta enkä halua lapsistamme samanlaisia kuin me olemme.

Haluatko ettei välittämistä näytetä rahalla, kun raha on velkakirja työstä? Haluatko että välittäminen näytetään suoraan työnä? Ilman rahaa voi jäädä kuitenkin kiitollisuudenvelkaa.

Varmasti onnellisimman oloinen tuntemani pariskunta on mieheni isä ja hänen nykyinen vaimonsa, kumpikin siis eronneita ja nyt toisella kierroksella. Heistä se onni ja rakastaminen oikein huokuu vaikka suhteen ikä onkin jo toisella kymmenellä. Sitä minäkin haluan, en tällaista kylmää ja rakkaudetonta suhdetta.

Herkkä ja hellä, tunteellinen mies niin kuin adhd parhaimmillaan, poikansa isä. (perinnöllisyys)

Mitään muuta kummallista tuossa ei ole, muutakuin että se on epätavallista ts. kirjaimellisesti epänormaalia. (< 5% kansasta?)

Minäkään en enää jaksa rakastaa kun en koskaan saa mitään takaisin. Eikä tämä ole pelkästään kyllästymistä, voidakseen antaa rakkautta, tarvitsee sitä myös saada ja minun säiliöni on tyhjä.

1. Voit käyttää rohkeuttasi ja lähteä saadaksesi normaalin arjen, johon onnellisuuden huokuminen ei kuulu.

2. Voit käyttää rohkeuttasi tavoitellaksesi epänormaalia arkea, johon parhaimmillaan voi kuulua onnen huokuminen.

3. Tahdotko rakastaa epänormaalia ihmistä, jolla voisi olla adhd? Rakastaminen ei ole työtä, eikä sitä voi suorittaa. (ainakaan pitkin hampain)

 

[no]

Tiedän, että nyt tulee lunta tupaan, mutta siitä huolimattakin kysyn miehesi ruokavaliosta. Vaikuttaa siltä, että hänellä on hyvin hiilihydraattipitoinen ruokavalio? Eli Viljaa, pastaa, riisiä ja paljon eineksiä; pizzaa, hampurilaista.

Pitikö paikkansa?

 

[karismaako.]

Ettäkö ihan ottaisit? Kysyttäisikö minulta mitään?

Mitäpä tuossa, selvässä asiassa galluppia pitämään.
What do you there, in a clear case to hold polls. Eller hur?

 

[Adalmiina]

Hyvä asia että voit paremmin. Loogista kun on tehnyt itsellesi jotain. Jos et ole tehnyt parisuhteelle jotain, niin on yhtä loogista ettei siinä suhteessa ole tapahtunut jotain.


Miehesi voi olla tietämättään masentunut. Pahempi tietäen. Jos harrastellaan vähän diagnosointia, etsitään vikaa miehestä ja vaikka vähän syyllistellään, niin voihan se auttaa, vaikka ei yhtään helpota.


Miehessä on jotain ahdistavaa, hän ei ole ihan normaali, koska ei käyttäydy normaaliksi katsottavalla tavalla. Pelkäät että ahdistut ja välttelet häntä, tai suorastaan pakoilet.


Mitkä asiat ovat kotona huonosti? Ovatko ne huonosti arkena? Ehkä kestät arkea mutta arki ahdistaa, koska miehen käytös ei edusta normaaliarkea. Loogisin selitys tälle kaikelle olisi se, että miehelläsi on ADHD. (n. 5% kansasta)


Hän on riippuvainen välittömästä mielihyvästä, mikä voi toki olla muutakin kuin pelaaminen, mutta peli sopii itsehoitona mainiosti aivojen aktivaatiotason nostoon. Keskittymishäiriö on tässä sitä että keskittyy siis liikaa peliin ja liian vähän muuhun. (tyhmä valinta?)


Tekosyynähän sitä jatkuvaa yliväsymystä tavallisesti pidetään, mitä adhd syvimmiltään on ja aiheuttaa siksi konflikteja. (laiska ja saamaton)

Pitkät hampaat tulee siitä että adhd on herkkä ja tunteellinen, kärsii 'sanomisista', syyllistyy oikeutetusti ja aivan oikeasta asiasta. Hän ei pärjää normaalissa arjessa, eikä sitä asiaa voi muuttaa.


Olisiko etuoikeus hoitaa ihania lapsia vai etu jättää hoitamatta? Motivoiko mielekäs työ? Ei sitä voi jättää adhd:n hoitoon, jos hän hoitaa väärin. Mikä voisi motivoida määrättyyn oikeaan hoitoon?

Se adhd ei sitten ole vähän väsy vaan yliväsy, koko ajan uupumista, ellei järkevää motivaatiota väsyn voittamiseen synny mitenkään. Kun niitä töitä kiitollisuudenvelkaisena tekee, ei mielihyvääkään ole odotettavissa, ei mitään kiitämistä niistä. (tyhmä laiska ja saamaton)


Selviö on ettei adhd voi loppua keskustelemalla. Realiteetti on sitten että miehesi ei voi tehdä sinua onnelliseksi. On ymmärrettävää ettei sitä muuttumatonta masentavaa faktaa halua myöskään kuunnella.


Perinnöllisenä adhd merkitsee käytöshäiriöitä normaaliin perinteeseen verrattuna ts. muuten niin ihanassa lapsessa on jotain vikaa. Hankaluuksia nukahtaa ja herätä. (uni-inertiaa)

Asiat pahentuvat koska adhd on 'liian' herkkä ja vaistoaa helposti toisen mielialan, alkaen oireilla vaikealla 'väärällä' tavalla. (mikä olisi parasta lapselle?)


Haluatko ettei välittämistä näytetä rahalla, kun raha on velkakirja työstä? Haluatko että välittäminen näytetään suoraan työnä? Ilman rahaa voi jäädä kuitenkin kiitollisuudenvelkaa.


Herkkä ja hellä, tunteellinen mies niin kuin adhd parhaimmillaan, poikansa isä. (perinnöllisyys)

Mitään muuta kummallista tuossa ei ole, muutakuin että se on epätavallista ts. kirjaimellisesti epänormaalia. (< 5% kansasta?)


1. Voit käyttää rohkeuttasi ja lähteä saadaksesi normaalin arjen, johon onnellisuuden huokuminen ei kuulu.

2. Voit käyttää rohkeuttasi tavoitellaksesi epänormaalia arkea, johon parhaimmillaan voi kuulua onnen huokuminen.

3. Tahdotko rakastaa epänormaalia ihmistä, jolla voisi olla adhd? Rakastaminen ei ole työtä, eikä sitä voi suorittaa. (ainakaan pitkin hampain)

Kyllä, adhd on käynyt mielessä useammankin kerran, myös miehellä itsellään. Ei minua se haittaa, eikä arjen "epänormaalius" (Mikä on edes normaalia?), eikä sekään, että lapsellankin on todennäköisesti adhd. Se mikä minua haittaa, on tämä arjen raskaus. Se, että poljen tätä neljän hengen tandemia yksin. Se, että mies käyttäytyy kuin teini. Se, että mies on äärimmäisen itsekeskeinen, omistushaluinen, hallitseva ja suuttuessaan räjähtävän impulsiivinen (lue: pelottava). Missä on se herkkä, hellä ja tunteellinen adhd-mies, josta onni ja rakkaus huokuvat, jota niin mainostat? Tiedän, ettei mies voi tehdä minua onnelliseksi, siksi aloinkin elää omaa elämääni, mutta minulla on silti tarve olla rakastettu.

Adhd on sairaus siinä missä astmakin, ei se ole mikään tekosyy jättää vastuu kantamatta itsestään, kodistaan ja lapsistaan. Ei adhd:n varjollakaan saa käyttäytyä ihan miten vaan, muista välittämättä. Ei adhd ole syy istua kaiket päivät tietokoneella hakemassa sitä hetken mielihyvää. Ehkä olisi, jos on lapseton sinkku, mutta perheen isältä se ei ole hyväksyttävää. Kun lapset on tähän maailmaan yhdessä saatettu, tulisi niistä myöskin yhdessä huolehtia. Se ei meidän perheessä toteudu.

Väitäkö siis, että vain adhd:n puolisona voi olla onnellinen? Vain adhd parisuhteessa onni voi huokua? Että "normaalit" ihmiset eivät kykene onnelliseen parisuhteeseen? Aika paksua mielestäni. Minä haluan miehen, jota ei tarvitse vetää perässä tai potkia eteenpäin. Minä haluan miehen, joka osaa päästää minusta irtikin välillä. Minä haluan miehen, joka osaa ajatella muitakin kuin itseään. Minä haluan miehen, joka on mies eikä "teini". En halua olla miehelleni äiti.

No: Kyllä, mieheni ruokavalio on melko lailla tuollainen. Noudan itse vhh:ta ja olen käännyttänyt miestäkin nyt siihen eli meillä ei enää syödä pastaa eikä perunaa. Mutta, koska mieheni ei juurikaan liiku, istuu vaan siellä koneellaan, hänen kulutuksensa taitaa olla aika vähäistä eikä siksi syö kovin paljon. Kalja kyllä maistuu. Olen miehelle puhunut erilleen muutosta, siitä, etten jaksa tätä arkea enää hänen pelaamisensa takia jne. Tuntuu, ettei hän kuuntele minua ollenkaan. Vakavien keskustelujen jälkeenkin hän käyttäytyy niinkuin en olisi mitään sanonut. Minä en ole pitkään aikaan halunnut seksiä hänen kanssaan ja olen sen sanonutkin. Mutta mies haluaa silti panna minua, vaikka siis tietää etten halua sitä. Käyttää minua vain tarpeensa tyydyttämiseen, minun tarpeistani piittaamatta. En jaksa tällaista enää.

 

[no]

No: Kyllä, mieheni ruokavalio on melko lailla tuollainen. Noudan itse vhh:ta ja olen käännyttänyt miestäkin nyt siihen eli meillä ei enää syödä pastaa eikä perunaa. Mutta, koska mieheni ei juurikaan liiku, istuu vaan siellä koneellaan, hänen kulutuksensa taitaa olla aika vähäistä eikä siksi syö kovin paljon. Kalja kyllä maistuu. Olen miehelle puhunut erilleen muutosta, siitä, etten jaksa tätä arkea enää hänen pelaamisensa takia jne. Tuntuu, ettei hän kuuntele minua ollenkaan. Vakavien keskustelujen jälkeenkin hän käyttäytyy niinkuin en olisi mitään sanonut. Minä en ole pitkään aikaan halunnut seksiä hänen kanssaan ja olen sen sanonutkin. Mutta mies haluaa silti panna minua, vaikka siis tietää etten halua sitä. Käyttää minua vain tarpeensa tyydyttämiseen, minun tarpeistani piittaamatta. En jaksa tällaista enää.

On jotenkin voimaton olo, kun ajattelen tilannettasi. Hyvä, että olet vhh:lla. Minä olen myös, mutta jätin perunan ruokavalioon, mutta poistin leivät, viljatuotteet, pastan, riisin. Kaupan roiskelätkät ovat kamalaa syötävää, minä sain mahani kipeäksi, kun koileilin syödä "pizzaa".

Minä tekisin sinuna seuraavasti, mutta tämä on vain minun mielipiteeni:

Koeta saada hänet lääkäriin jonnekin yksityiselle erikoislääkärille, ei arvauskeskukseen.
Muuta hänen ruokavaliotaan, kanamunaa ja pekonia. Rasvaista grillilihaa, lihaperunalaatikkoa, lohta. Käytä kermaa. Oikeastaan, jos jätä hiilihydraatit pois, niin ei tarvitse vältellä rasvaa. Itselläni paino lähti putoamaan juuri näillä ohjeilla, vaikka en olekaan lihava.
Ilmoita hänelle että muutat pois syksyllä?, jos hän ei ala huolehtimaan itsestään. Älä riitele ja toteuta aikeesi muuttaa. Jos hän haluaa muutosta itsessään, niin harkitse muuttoa pois uudelleen.

Voimia.

 

[Adalmiina]

On jotenkin voimaton olo, kun ajattelen tilannettasi. Hyvä, että olet vhh:lla. Minä olen myös, mutta jätin perunan ruokavalioon, mutta poistin leivät, viljatuotteet, pastan, riisin. Kaupan roiskelätkät ovat kamalaa syötävää, minä sain mahani kipeäksi, kun koileilin syödä "pizzaa".

Minä tekisin sinuna seuraavasti, mutta tämä on vain minun mielipiteeni:

Koeta saada hänet lääkäriin jonnekin yksityiselle erikoislääkärille, ei arvauskeskukseen.
Muuta hänen ruokavaliotaan, kanamunaa ja pekonia. Rasvaista grillilihaa, lihaperunalaatikkoa, lohta. Käytä kermaa. Oikeastaan, jos jätä hiilihydraatit pois, niin ei tarvitse vältellä rasvaa. Itselläni paino lähti putoamaan juuri näillä ohjeilla, vaikka en olekaan lihava.
Ilmoita hänelle että muutat pois syksyllä?, jos hän ei ala huolehtimaan itsestään. Älä riitele ja toteuta aikeesi muuttaa. Jos hän haluaa muutosta itsessään, niin harkitse muuttoa pois uudelleen.

Voimia.

Arvaa vaan onko minulla voimaton olo. Ruokavaliomuutos on tehty. Mies on tähän suostunut, mutta tavallaan sillä ehdolla, että minä hoidan ne ruoat hänen lautaselleen. Itse ei niitä mieti eikä siten tavallaan sitoudu siihen kunnolla. Kaikki on aina minun vastuullani ja se on raskasta. Olen vaatinut muutosta ja aina hän lupaa, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Olemme tavallaan jo siinä pisteessä, että muutto olisi toteutettava. Jotenkin en vain pysty siihen. Eikä mies suostu muuttamaan eli minun pitäisi muuttaa lasten kanssa pois. En pysty ottamaan sitä askelta ja mies tietää sen.

 

[no]

Arvaa vaan onko minulla voimaton olo. Ruokavaliomuutos on tehty. Mies on tähän suostunut, mutta tavallaan sillä ehdolla, että minä hoidan ne ruoat hänen lautaselleen. Itse ei niitä mieti eikä siten tavallaan sitoudu siihen kunnolla. Kaikki on aina minun vastuullani ja se on raskasta. Olen vaatinut muutosta ja aina hän lupaa, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Olemme tavallaan jo siinä pisteessä, että muutto olisi toteutettava. Jotenkin en vain pysty siihen. Eikä mies suostu muuttamaan eli minun pitäisi muuttaa lasten kanssa pois. En pysty ottamaan sitä askelta ja mies tietää sen.

Tuo on jo pieni voitto, että olet saanut hänet muuttamaan ruokavaliotaan; se tarkoittaa sitä, että hän ajattelee asioita.
Tilaa hänelle lääkäri, jonka alaa on adhd.
Vuokraa huoneisto, viimeistään siinä vaiheessa, kun muuttoauto on pihassa, hän herää ja muuttaa perässä. Toivottavasti silloin on lääkitys päällä ja sinä voit määrätä ehdot. Kyllä sinä pystyt.