Lastenhankinta naisen vaatimuksesta

[jou jou jou]

AP: Myötätuntoni on puolellasi. Ymmärrän täysin, miten kova tarve voi ollakaan, että haluaa tulla äidiksi. Minä en halunnut adoptiolasta enkä edes pidä kovin paljon muiden lapsista (vielä nykyäänkään), vaan halusin ikioman biologisen lapseni. Tiesin jo silloin, että parisuhteemme tuskin kestää ikuisuuksia, mutta mies oli kiltti ja lempeä, joten arvasin, että hän olisi hyvä geeneiltään ja käytökseltään lasta ajatellen.

Saimme lapsia. Nykyään lapsilla on kaksi kotia: äidin koti ja isän koti. Avioliitto ei kestänyt, kuten arvelinkin, mutta lapsilla on kaksi hyvää kotia. Ero oli lapsille shokki, mutta sen yli on päästy, kun lapset huomasivat, että vanhemmat yhä rakastavat heitä eikä vain toisiaan. Mieskin jaksaa isyyttä, kun sitä ei ole koko ajan tarjolla, vaan lasten ollessa minulla, mies saa levätä ja tehdä omia juttujaan.

En tunne minkäänlaista syyllisyyttä siitä, että olen lapset saattanut maailmaan. Olisi voinut olla mahdollista, että olisin etsinyt unelmien ihannemiestä lasteni isäksi, mutta en olisi löytänyt tai tosiaan mies olisi ollut hedelmätön. Lapsillani on kuitenkin hyvä elämä ja he ovat tasapainoisia.

Omassa ystäväpiirissäni myös miehet ovat lapsia toivoneet (joskus jopa enemmän kuin vaimot). Joskus miehen rakkaus lapsiin on herännyt vasta vähitellen. Aika harvapa lapsia laittaa adoptioon sen jälkeen, kun lapsi on syntynyt.

 

[kaikkea sitä]

Saimme lapsia. Nykyään lapsilla on kaksi kotia: äidin koti ja isän koti.

Ap:n kohdalla ei välttämättä näin olisi. Jotkut miehet rakastuu omiin lapsiinsa joo, toiset ei, ja tiedän tapauksen jossa mies ei halua nähdäkään lastaan jonka nainen teki "väkisin vahingossa". Elarit maksaa koska on pakko, mutta muuten ei ole äidin ja lapsen kanssa missään tekemisissä.

Ihan oikeasti, en voi tajuta miksi kukaan kannustaa ap:ta tekemään nykyisen miehensä kanssa lapsia. Eri asia jos elettäis jossain vaihtoehtotodellisuudessa, jossa kumppania ei voi vaihtaa kun sen kanssa on kerran lyönyt hynttyyt yhteen, mutta jos toiveet isoista linjoista eroaa noin valtavasti, eihän ko. mies VOI olla ap:lle "se oikea".

Jokainen tietysti tekee omat valintansa, mutta mulle ainakin olisi pienempi paha erota ns. fiksusti aikuisten kesken heti kun näin perusteellinen erimielisyys tulee ilmi, kuin erota myöhemmin vihamielisenä ja katkerana, käyttäen viatonta, puoliksi ei-toivottua lasta oman pettymyksensä lyömäaseena.

 

[Kokomusta]

Niin no, AP on sen verran iäkäs, että taitaa olla viimeiset hetket tässä käsillä lasten hankintaa ajatellen. Eihän sitä välttämättä heti löytyisi sitä uutta miestä, joka haluaa alkaa pian lisääntymään ensitapaamisen jälkeen. Ja uudessa suhteessa pitäisi ensin tutustua toiseen, joten pian ap olisi nelikymppinen itsekin. Lapsia ei myöskään niin vain "hankita", sillä kaikki ei aina mene ihan putkeen. Psykologiset tekijätkin voivat vaikeuttaa raskauden alkuunsaamista. 34-vuotiaana hedelmällisyys alkaa kääntyä jyrkkään laskuun, joten jos nyt tämän vuoden sisään ap aloittaa lapsen yrittämisen miehensä väkinäisellä myötävaikutuksella, hedelmöittymiseen voi mennä jopa vuosia. Jos vauvaa ei alakaan kuulua, niin aikooko ap hakeutua kohtuullisen rankkoihin hedelmällisyyshoitoihin? Siinä jos missä kaipaa kumppanilta ymmärrystä ja tukea, sillä hoidot vaikuttavat usein mielialaan ja voivat aiheuttaa kaiken näköistä hormoonihöyryä.

Ajatelkaa miehen tilannetta: hänellä on kokemusta lapsista edellisestä suhteestaan, hän on jo pitkälti keski-ikäinen ja jo päätynyt siihen lopputulokseen, ettei halua omia lapsia elämäänsä. Mies olisi jo kuusikymppinen, kun lapsi mahdollisesti pääsisi ylioppilaaksi. Nyt kuitenkin miehen naisystävä painostaa hänet lasten hankintaan tietoisena siitä, ettei mies lapsia halua - ei muuta kuin eron edessä. No, mies saa kyllä syyttää itseään jos tuohon peliin suostuu, elatusvelvollisuushan hänelle jää vaikka muuten irtautuisikin "perheestä".

 

[ap.]

Mies tulee erittäin hyvin toimeen lasten (ja eläinten) kanssa. Hänen omat kummipoikansa rakastavat häntä älyttömästi ja hän osaa keksiä heille aina kivaa puuhaa. Miehellä on myös silmää toimia lasten kanssa systemaattisesti ja selkeästi, mm. kylään tuleville lapsille kerrotaan selkeästi mitä saa tehdä, kuinka pestään kädet, kuinka kosketaan kissaan jne. Myös entinen avovaimo on ollut häneen joskus yhteydessä lastensa takia ja kysellyt neuvoja murkkuikäisen osalta. Näiden kokemusten perusteella hän voisi olla hyvä isä. Toisaalta hänellä ei toisinaan ole mitään pelisilmää sille, onko korrektia vaikkapa polttaa lastenvaunujen vieressä ja kuljettaa kummipoikia ilman turvavyötä.

Hänellä itsellään tuntuu olevan jotain pelkoja siitä, ettei hän osaa antaa lapselle sitä mitä pitäisi. Mitäs jos hän ei rakasta lasta, mitäs jos minä en rakasta jne. Minusta nämä ovat omituisia pelkoja, mutta liittyvät ilmeisesti omaan lapsuuteensa, jossa oli näitä elementtejä (isäänsä ei tuntenut, äitinsä ei mm. koskaan halannut vaikka muuten piti huolta). Tästä puhuttaessa hän kaivaa aina tarinan jostain tuttavapariskunnasta, jossa naisella on ollut kuusi vuotta synnytyksenjälkeinen masennus eikä tämä äiti hoida lastaan ja heidän parisuhteensa on pilalla.

Suuria oman elämän muuttumiseen liittyviä pelkoja tuntuu olevan kaksi. Miehellä on aikaavievä harrastus, josta hän ei halua tinkiä. Sanoi ettei halua käyttää kaikkea aikaansa hoitamalla lasta ("en halua hoitaa joka päivä"). Työkaveritkin olivat kertoneet karseita juttuja siitä, kuinka "koko kesä" menee puuhamaassa.

Toisena se, että hän jäisi ikuiseksi kakkoseksi parisuhteessamme ja että lapsi olisi aina pois meidän ajastamme ja hänen huomiostaan. Kävimme kerran teoreettisen keskustelun viimeisestä pelastusvenepaikasta ja mies oli järkyttynyt kuullessaan että antaisin paikan lapsellemme hänen ylitseen (toki myös omani). Miehen mielestä se olisi järjetöntä. Hän ilmanmuuta antaisi vastaavassa tilanteessa paikan minulle tai sen puoleen melkein kenelle tahansa aikaiselle, josta olisi hyötyä (osaisi soutaa). Miehellä on pelko siitä, että meidän suhteemme vesittyisi ja lapsi aiheuttaisi meille eron.

Kaipa ne ovat ihan aitoja pelkoja, ihan ymmärrettäviä ja todellisia hänelle. Itse en jotenkin osaa asennoitua noihin, varmaan siksi että olen kasvanut lämpimässä perhekeskeisessä kodissa. Tottakai jokainen rakastaa lastaan enkä osaa kuvitella että kukaan oikeasti katuisi että lapsi tuli. Varmaan sitten tosi kukkahattuilua.

 

[Haloooo!]

Tottakai jokainen rakastaa lastaan enkä osaa kuvitella että kukaan oikeasti katuisi että lapsi tuli.

Ei todellakaan. On ääretön määrä ihmisiä, jotka todellakaan eivät ala rakastaa missään vaiheessa lastaan. Yrittämällä se ei tapahdu niille, joille se ei ole tapahtuakseen. Herää, pahvi!

 

[*kummaa logiikkaa*]

Vauvakuumeisten naisten logiikka on ihmeellistä!
Vaikka oma mies, muuten ihan ok - rakastettava, kohtuullisen raitis, talousasioista huolehtiva, siedettävän näköinen, miehen mitat täyttävä jne. - mutta ei halua lasta, niin joutaa pistää kierrätykseen.

Vastaavaa pakkausta tuskin löytyy vapaana olevista keski-ikää lähestyvistä miehistä varustettuna lisäksi vielä biologisella lisääntymishallla. Ei ainakaan helposti ja niin nopeasti, että ladyn biologinen kello vielä edelleen tikittäisi.

Silloin kai paras vaihtoehto on baarista isketty renttu, joka suostuu panemaan paljaalla ja katoaa sen siliän tien aktin jälkeen. Mutta aahh! Oma lapsi! Onhan se niin iihanaa!

 

[ainokainen]

Mies on itse ns. lehtolapsi joka ei tuntenut omaa isäänsä juuri lainkaan. Isänsä oli hirvittävä narsisti, joka teki lapsia pitkin mantuja eikä huolehtinut näistä tai kertonut lapsille toisistaan. Ymmärrän että tämä on vaikuttanut mieheeni syvästi ja luonut erilaisia pelkoja. En silti usko että hän katuu sitä että syntyi tai olisi onneton elämästään.

Palaan tähän aikaisempaan kirjoitukseesi: Tämä pistää miettimään, että miehellä ei todennäköisesti ole minkäänlaísta mallia isyydelle. Hänen oma isänsä on loistanut poissaolollaan. Tämä on ainoa malli, minkä hän tietää: Poissaolo. Ja ikävä kyllä historia usein toistaa itseään.
Hän puhuu tärkeästä ja aikaavievästä harrastuksesta ja siitä, että ei ole valmis hoitamaan lasta joka päivä. Hän siis itsekin viestittää sinulle ihan suoraan siitä, miten tulee käymään: Hän tulee olemaan poissa lapsen elämästä jollain tasolla. Henkisesti tai fyysisesti.

Jos tiedostat ja hyväksyt tämän, ja sinulla on hyvät tukiverkot jotka voivat olla apuna silloin kun miehesi ei ole, ja suunnittelet kaiken niin että pärjäät tarvittaessa ilman häntä, tee vain lapsi. Te saatatte onnistua siinä että saatte tuon kuvion toimimaan. Mutta älä laske mitään hänen varaansa! Mieti asiat valmiiksi niin, että tarvitset häntä mahdollisimman vähän. Petyt sitten vähemmän, kun et odota liikoja. Saatatpa jopa yllättyä positiivisesti.

 

[rea-lismi]

Niin, ja et kai myöskään ap odota, että jos ero tulee niin mies hoitaa kuitenkin tietysti elatuksen ihan viimeisen päälle (kiskot häneltä oikeudella uhaten viimeisetkon sentit mitä irti saat) ???

 

[ap.]

Niin, ja et kai myöskään ap odota, että jos ero tulee niin mies hoitaa kuitenkin tietysti elatuksen ihan viimeisen päälle (kiskot häneltä oikeudella uhaten viimeisetkon sentit mitä irti saat) ???

Olemme molemmat niin varakkaita, ettei tuolla ole merkitystä.

 

[rea-lismi]

Oho. Eli JOS hankit sen lapsen ja JOS mies huomaa muutaman vuoden päästä ettei jaksakaan olla kotona saamassa (eli saamatta) huomiota viimeisellä sijalla ja sitten löytää itselleen uuden naisen joka EI HALUA LAPSIA, ja siis jättää teidät tämän takia...
Niin sinä tyynesti ajattelet että "ei se mitään, ei miehen tarvitse elareita maksaa kun minä olen niin varakas"
Mutta mieshän se sika taas on tässäkin tapauksessa, eikö ??

 

[haha]

Niin, ja et kai myöskään ap odota, että jos ero tulee niin mies hoitaa kuitenkin tietysti elatuksen ihan viimeisen päälle (kiskot häneltä oikeudella uhaten viimeisetkon sentit mitä irti saat) ???

Olemme molemmat niin varakkaita, ettei tuolla ole merkitystä.

Varakkailla ihmisillä tuossa asiassa on suurempi merkitys kuin varattomilla. Siis rahaa kuluu elatusmaksuihin aivan törkeä summa, vaikkei se elintasoon vaikuttaisikaan. Itse en haluaisi rahoittaa ei-toivotun jälkeläiseni elämää seuraavat 18 vuotta, vaikka minulla olisi siihen varaakin. Voitko todella sanoa, että et vaatisi tulevalta ex-mieheltäsi elatusmaksuja yhteiselle lapsellenne? Enpä usko...

 

[hyvä vitsi, joko riittää?]

Niin, ja et kai myöskään ap odota, että jos ero tulee niin mies hoitaa kuitenkin tietysti elatuksen ihan viimeisen päälle (kiskot häneltä oikeudella uhaten viimeisetkon sentit mitä irti saat) ???

Olemme molemmat niin varakkaita, ettei tuolla ole merkitystä.

Alkaa kummasti kuulostamaan trollilta koko ap...

 

[ap.]

Niin, ja et kai myöskään ap odota, että jos ero tulee niin mies hoitaa kuitenkin tietysti elatuksen ihan viimeisen päälle (kiskot häneltä oikeudella uhaten viimeisetkon sentit mitä irti saat) ???

Olemme molemmat niin varakkaita, ettei tuolla ole merkitystä.

Varakkailla ihmisillä tuossa asiassa on suurempi merkitys kuin varattomilla. Siis rahaa kuluu elatusmaksuihin aivan törkeä summa, vaikkei se elintasoon vaikuttaisikaan. Itse en haluaisi rahoittaa ei-toivotun jälkeläiseni elämää seuraavat 18 vuotta, vaikka minulla olisi siihen varaakin. Voitko todella sanoa, että et vaatisi tulevalta ex-mieheltäsi elatusmaksuja yhteiselle lapsellenne? Enpä usko...

Tottakai "vaatisin", sehän kuuluu lapsen perusoikeuksiin. Alkuperäinen kysymys oli muotoiltu oletuksella, että takuulla "kiskoisin viimeisen päälle viimeiset sentit oikein oikeutta myöten". Vastasin siihen mielestäni ihan neutraalisti, että rahan takia en ole lasta haluamassa. Olemme molemmat hyvätuloisia, tarkoittaen sitä että minä pärjäisin yksinhuoltajana ja toisaalta miehelle ei elatusmaksu niin tuntuisi.

 

[ap.]

Toisekseen, olemme joskus puhuneet siitä mitä mies tekisi, jos selviäisi että joku on raskaana hänelle. Tuntui pitävän ihan itsestäänselvänä että maksaa elatusmaksut.

 

[Just, joo.]

Ja sehän taas ei ole se lapselle tärkeä asia, vaan annettu aika ja rakkaus. Sitä lapsi ei saa, jos kerran vaikkapa harraste on tärkeämpi. Harrasteita pitää olla, mutta jos lapsi häviää niille, silloin ei missään nimessä pidä tehdä sitä lasta. Lapsi tarvitsee isänsä AJAN, ei rahaa. Ilman sitäkään ei eletä, mutta köyhyys vaurioittaa kyllä vähemmän kuin tunne, että on sivuseikka, pakkotuote ja jotain, minkä ei oikeasti olisi haluttu edes syntyvän, jota ei odotettu eikä toivottu.

 

[ap.]

Ja sehän taas ei ole se lapselle tärkeä asia, vaan annettu aika ja rakkaus. Sitä lapsi ei saa, jos kerran vaikkapa harraste on tärkeämpi. Harrasteita pitää olla, mutta jos lapsi häviää niille, silloin ei missään nimessä pidä tehdä sitä lasta. Lapsi tarvitsee isänsä AJAN, ei rahaa. Ilman sitäkään ei eletä, mutta köyhyys vaurioittaa kyllä vähemmän kuin tunne, että on sivuseikka, pakkotuote ja jotain, minkä ei oikeasti olisi haluttu edes syntyvän, jota ei odotettu eikä toivottu.

Onko joku väittänyt muuta? Kommentoin ainoastaan tuota alentuvaa rahaan liittyvää väitettä.

 

[On, miehesi...]

Lainaus tekstistäsi:

"Suuria oman elämän muuttumiseen liittyviä pelkoja tuntuu olevan kaksi. Miehellä on aikaavievä harrastus, josta hän ei halua tinkiä. Sanoi ettei halua käyttää kaikkea aikaansa hoitamalla lasta ("en halua hoitaa joka päivä"). Työkaveritkin olivat kertoneet karseita juttuja siitä, kuinka "koko kesä" menee puuhamaassa.

Toisena se, että hän jäisi ikuiseksi kakkoseksi parisuhteessamme ja että lapsi olisi aina pois meidän ajastamme ja hänen huomiostaan. Kävimme kerran teoreettisen keskustelun viimeisestä pelastusvenepaikasta ja mies oli järkyttynyt kuullessaan että antaisin paikan lapsellemme hänen ylitseen (toki myös omani). Miehen mielestä se olisi järjetöntä. Hän ilmanmuuta antaisi vastaavassa tilanteessa paikan minulle tai sen puoleen melkein kenelle tahansa aikaiselle, josta olisi hyötyä (osaisi soutaa). Miehellä on pelko siitä, että meidän suhteemme vesittyisi ja lapsi aiheuttaisi meille eron. "

 

[ainokainen]

Joo, aika surullista tekstiä tulevan isukin suusta. Ei antaisi pelastuveneessä paikkaa omalle lapselleen? Huh huh. Mielestäni kenen tahansa aikuisen velvollisuus tuollaisessa tilanteessa olisi luovuttaa paikka lapselle, ihan kenelle tahansa lapselle!

Siitä olen ap:n kanssa samaa mieltä että rahalla ei ole tärkeä rooli tällaisissa asioissa. Se puoli hoituu sitten tavalla tai toisella. Jos ero tulee, lapsi on oikeutettu elareihin eikä siitä asiasta tarvitse kenenkään pelihousuja repiä.

Enemmän olisin huolissani ap:n jaksamisesta sitten jos/kun isä häviää kuvioista.
Miltä ajatus yksinhuoltajaäidin elämästä kuulostaa sinusta, ap? Ilmeisesti taloudellisesti kuitenkin pärjäisit?

Miten pitkälle olisit valmis menemään, miten paljon sietämään miehen taholta ennen kuin potkaisisit hänet pihalle? Pystyisitkö tyytymään siihen että olette parisuhteessa ja teillä on lapsi, josta sinä kannat yksin vastuun? Vai herättäisikö se niin paljon katkeruutta että et pystyisi katsomaan sitä?

 

[ap.]

Joo, aika surullista tekstiä tulevan isukin suusta. Ei antaisi pelastuveneessä paikkaa omalle lapselleen? Huh huh. Mielestäni kenen tahansa aikuisen velvollisuus tuollaisessa tilanteessa olisi luovuttaa paikka lapselle, ihan kenelle tahansa lapselle!

Samaa mieltä.

Enemmän olisin huolissani ap:n jaksamisesta sitten jos/kun isä häviää kuvioista. Miltä ajatus yksinhuoltajaäidin elämästä kuulostaa sinusta, ap? Ilmeisesti taloudellisesti kuitenkin pärjäisit?

Miten pitkälle olisit valmis menemään, miten paljon sietämään miehen taholta ennen kuin potkaisisit hänet pihalle? Pystyisitkö tyytymään siihen että olette parisuhteessa ja teillä on lapsi, josta sinä kannat yksin vastuun? Vai herättäisikö se niin paljon katkeruutta että et pystyisi katsomaan sitä?

Tuota minä mietin itsekin. Yksinhuoltajan arki kuulostaa pahalta ja kovin raskaalta. Varmasti katkeroittaisi, jos toinen ei jakaisi vastuuta mitenkään. Jos siihen päälle pitäisi vielä hoitaa yksin koti, lemmikit ja piha, niin varmaan siinä palaisi loppuun. Eronneena yksin olisi sama edessä, mutta varmaan katkeroittaisi vähemmän jos kuitenkin tekisi vain itselleen ja lapselle, eikä passaisi aikuista ihmistä joka käyttäisi kaiken aikansa omiin juttuihinsa. En osaa sanoa miten kävisi. Ei varmaan hyvin.

 

[ehdotus]

Joo, aika surullista tekstiä tulevan isukin suusta. Ei antaisi pelastuveneessä paikkaa omalle lapselleen? Huh huh. Mielestäni kenen tahansa aikuisen velvollisuus tuollaisessa tilanteessa olisi luovuttaa paikka lapselle, ihan kenelle tahansa lapselle!

Siitä olen ap:n kanssa samaa mieltä että rahalla ei ole tärkeä rooli tällaisissa asioissa. Se puoli hoituu sitten tavalla tai toisella. Jos ero tulee, lapsi on oikeutettu elareihin eikä siitä asiasta tarvitse kenenkään pelihousuja repiä.

Enemmän olisin huolissani ap:n jaksamisesta sitten jos/kun isä häviää kuvioista.
Miltä ajatus yksinhuoltajaäidin elämästä kuulostaa sinusta, ap? Ilmeisesti taloudellisesti kuitenkin pärjäisit?

Miten pitkälle olisit valmis menemään, miten paljon sietämään miehen taholta ennen kuin potkaisisit hänet pihalle? Pystyisitkö tyytymään siihen että olette parisuhteessa ja teillä on lapsi, josta sinä kannat yksin vastuun? Vai herättäisikö se niin paljon katkeruutta että et pystyisi katsomaan sitä?

Surullista tekstiä, vai? Millainen nainen tekee lapsen miehelle, joka ei edes halua äidiksi? Mutta elatusmaksut kelpaa, koska mies on varakas, kuten tuleva nainen/äitikin... Se taas ei ole yhtään surullista, vaan se on realismia?

 

[ehdotus]

Korjaus suluissa.

Surullista tekstiä, vai? Millainen nainen tekee lapsen miehelle, joka ei edes halua [ isäksi]? Mutta elatusmaksut kelpaa, koska mies on varakas, kuten tuleva nainen/äitikin... Se taas ei ole yhtään surullista, vaan se on realismia?[/quote]

 

[ap.]

Korjaus suluissa.

Surullista tekstiä, vai? Millainen nainen tekee lapsen miehelle, joka ei edes halua [ isäksi]? Mutta elatusmaksut kelpaa, koska mies on varakas, kuten tuleva nainen/äitikin... Se taas ei ole yhtään surullista, vaan se on realismia?

[/quote]

Miksi elatusmaksuista edelleen jauhetaan, vaikka niillä ei ole mitään merkitystä koko päätösprosessissa. Toisekseen en ole tekemässä yhtään mitään, vaan kyselemässä kokemuksia ja mielipiteitä tapahtuneeseen keskusteluun liittyen.

Edelleenkin, ihmeen vaikea tässä on osan ymmärtää, että minä olin valmis eroamaan. Miehen kättä ei ole väännetty vaan hän itse päätyi ehdottamaan tällaista. JOS nyt jatkamme, mitään lapsiin liittyvää ei ole muutenkaan tapahtumassa ainakaan pariin vuoteen. Emme ole seurustelleet riittävän pitkään, että tällaisia sitoumuksia voisi muutenkaan tehdä. Emme vielä edes asu yhdessä. Keskustelut liittyivät siihen, etten halua haaskata vuosia suhteeseen joka ei jossain vaiheessa johda haluamiini asioihin. En myöskään halua kiduttaa itseäni rakastumalla aina vaan syvemmin ihmiseen joka ei halua samoja asioita. Minusta on ihan luonnollista että tällaisista asioista pitää keskustella alkuvaiheissa.

 

[Kokomusta]

Hyvä on keskustella ja selvittää asiat nopeasti, kun on noinkin iäkkäästä ensisynnyttäjästä kyse. Kohta munasarjat kuihtuu ja kehitysvammariski lisääntyy raketin lailla. Ihan mielenkiintoista kyllä, että ap. on noinkin kiinni miehessä, jonka kanssa hänellä on aivan erilaiset tulevaisuudentoiveet ja jonka kanssa hän ei vielä edes ole jakanut arkeaan.

 

[Voi pyhä lehmä]

Ensinnäkin: miksi ikä tekee ihmisestä jotenkin toista arvokkaamman? Toisin sanoen: miksi lapsi olisi aikuista arvokkaampi tai imeväinen teini-ikäisen? Pitäisikö oma 18-vuotias lapsi uhrata, jotta tuntematon viisivuotias lapsi saa pelastusvenepaikan? Tässä tapauksessahan tuo 18-vuotias lapsi on jo täysi-ikäinen. Miten on? Uhraatko oman täysi-ikäisesi, jotta tuntematon kymmenvuotias pelastuu?

En todellakaan luovuttaisi omaa paikkaani tai mieheni paikkaa pelastusveneessä kenenkään lapsen takia. Mieheni vuoksi kyllä, mutta en hänen lapsensa vuoksi. Tervetuloa vain samaan onnettomuuteen: voitte olla varmoja, että pelastusvenepaikka menisi minun miehelleni, eikä kenenkään nahkapokaalille. Ihmiset nyt vain vastaavat sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla sanoessaan lapsen menevän aikuisen edelle.

Ap:n mies ei selvästikään miellä lapsia ihmisiksi, joita tulisi arvottaa aikuisten edelle, koska vaimo menee lapsen edelle. Lue: mies ei oikeasti halua lapsia, vaan parisuhteen.

 

[Hänkki-Pänkki]

Aika kylmiä ihmisiä täällä. Ilmankos maailma on nykyään kova paikka, missä heikommat jäävät jalkoihin. Lapsettomatko täällä niin kovasti huutelevat? Miksi? Pään sisällä kenties salainen vauvahaave, tai tuska siitä ettei itse ole lapsia saanut? Hieman katkeran kuuloista joka tapauksessa.

En ymmärrä aloittajan teilaamista. Aivan kuin siinä olisi jotakin paheksuttavaa että haluaa lapsia. Se on suuri vietti ja pitää lajin nimeltä ihminen olemassa maapallolla.
Ketään ei pidä väkisin kiristää isäksi, mutta eihän ap näin ole tehnytkään. Pattitilannehan se on jos toinen haluaa lapsen, toinen ei, jompikumpi joutuu uhrautumaan, ehkä on parempi pakata kimpsut ja kampsut että selvitään ilman katkeroitumista.