Miksi niin moni lässyttää nyt, että pitäisi saada kaikki? Eikö todella ole välimuotoa? Minua köyhän perheen lapsena ahdosti se ikuinen stressi niistä päivistä kun tuli luistelua, tuli leirejä, tuli uintia ja sen rahan saaminen niihin ja sen häpeän odottaminen kun ei ole varaa mihinkään. Jos olikin, siihen piti pihistellä ja nipistää kaikesta. Housut kuluivat rikki niin piti kavereille selitellä, "etten vaan ole jaksanut uusia katsoa vielä". Kaikilla (huom ei vain rikkailla) oli käyttörahaa leirikoulussa ja säästin pienestä viikkorahastani edes sen verran, ettei tarvinnut nolostua kun ei ole sitä kymppiä rahaa viikon leirillä.
Kesälomapaikassa joka saatiin ns tuettuna, piti hävetä kun tiesin pitäjien tietävän ettei ollut varaa itse maksaa siitä ja kohtelusta pystyi päätellä mitä mieltä ovat tällaisista loisista.
Ei saanut edes niitä yksiä merkkikenkiä, laukkua tai mitään koko lapsuudessa ellei joku kiltti sukulainen erehtynyt säälimään. Siis en tarkoita mitään burberryä, vaan edes muutaman kympin hienompaa laukkua samaan aikaan kun muilta löytyi vaatekaapit pursuten hienoja uusia vaatteita.
Piti ävetä sitä jättipuhelinta jota piti pitää useita vuosia kun muilla oli tavalliset puhelimet. Ei siis olisi tarvinnut viimeistä huutoa olla, mutta edes tavallinen!
Kaiken pienenkin saaminen tuntui pahalta kun tiesin että se on heikosta elintasosta kiinni, uudet kynät syksyllä oli sellainen lohkasu, että se tuntui. Ei vaan voinut ajatella iloisena, että ihanaa saada kyniä vaan aina pienellä huonolla omatunnolla hypistelin niitä uuttuutta kiiltäviä kyniä.
Nykyään kaupassa tuntuu ihan uskomattomalle, että voin oikeasti ostaa vaikka salaattia, lisäksi lohta ja vaikka ihan jogurttiakin, eikä tarvitse edes miettiä asiaa. Voin ostaa hurjana vaikka MUROJA! Vaikka ne ovat niin kalliita.
Että jos joku vielä väittää että pitää kaikki saada niin haistakaa paska. En halua omalle lapselleni taloudellisesti ahdistavaa lapsuutta jossa kaikesta piti stressata, esittää ettei haluakaan ja nipistää joka asiassa. Haluan ihan tavallisen lapsuuden. Suuruudenhulluksi tulen välillä ja tuntuu sydäntäriipaisevalta jos lapsi ei saa jotain, mutta olen päättänyt ettei saakaan. Kuitenkin niistä normaaleista asioista ei meillä tarvitse ahdistua.
Välillä pitää toppuutella itseään, ettei saa ahnehtia lapselle kaikkia leluja vain siksi että oma lapsuus oli niin köyhä. Olisikin ollut ihan vain tavallinen taloustilanne.
Koulukirjoistakin piti huokailla ja etsiä pää punasena pitkin kaupunkia kirjastoista kun ei vaan ollut varaa ja nekin jotka piti ostaa, tuottivat suuria huokailuja ja taas nipistettiin. Tästä toki piti minua muistutella, että ollaan niin uhrauduttu kun ne vitun kirjatkin sain.
Eli älkää suurennelko, köyhä vs ylimenevä yltäkylläisyys ei ole ainoat vaihtoehdot.
