Lapsettomuuden surusta voi selvitä ilman lastakin...

Yli neljä vuotta lapsettomuutta, keskenmenoja, kemiallisia raskauksia/ tuulimunaraskauksia. Ratkaisua ei ole löytynyt. Kroppani ei kai pysty ylläpitämään alkanutta raskautta. Tutkittu on kaikki perustutkimukset. Olin vuosia surullinen. Olin NIIN vihainen, katkera, ahdistunut!!!!! Keskityin vain lapsiasiaan ja samalla menetin hyvää elämääni, nuoruuttani hukkaan. Suru kulki mukana joka ikinen päivä.

Järjen avulla, ja sen, että keskityn muihin asioihin, olen vihdoin vapautumassa ahdistuksesta! Ihan hilkulla on, että asia on muuttunut yhdentekeväksi, koska en sille mitään mahda.

Me lapsettomat emme jokainen saa lopultakaan sitä omaa lasta. Mietin joskus, että tuskin itse lukeudun heihin, en kestänyt sitä ajatustakaan. Tuskin olen ainoa, joka näin on ajattellut... Mutta nyt tiedän, että olen voittaja.

Saatan ihan hyvin vielä saadakin lapsen, tulenhan raskaaksi luomusti. Mutta hyvin epätodennäköistä se on. Pääsemme vihdoinkin jatkotutkimuksiin poliklinikalle. Vuosia sitten tuntui, että sen lähetteen vuoksi olisi voinut tehdä mitä vain ja olisin laskenut kaiken toivoni sen varaan, että ratkaisun on löydyttävä! Nyt kaikki tuntuu kuitenkin niin kevyeltä ja helpolta, koska en laske toivoani enää minkään varaan. Haluan yhä lapsia, se ei ole muuttunut. Mutta en palavasti haaveile niistä koko ajan ja koe elämääni kurjaksi vain siksi, ettei minulla ole lapsia. Nyt näen kaiken sen, mitä minulla on - ja mitä kaikkea tulen saavuttamaan elämässä!

Haluan toimia esimerkkinä muille pitkäaikaislapsettomille: keskittykää muuhun, jatkakaa omaa elämäänne eteenpäin! Jos käy läpi rankkoja hoitoja, kannattaa pitää kunnon taukoja. Se on henkisesti erittäin tärkeää! Ei pidä unohtaa muuta elämää, omaa puolisoa ja itseensä panostamista, vaikka kuinka se lapsettomuus piinaisikin ja veisi huomiota ja aikaa.

Nyt koen surua enää siitä, että olen kieriskellyt vihassa, katkeruudessa ja surussa niin pitkään. Voin kuitenkin katsoa tulevaisuuteen ja hymyillä. Olen jo nyt voittanut.

Tiedän paremmin kuin hyvin, miten herkkä asia lapsettomuus on ja moni kieriskelee varmasti syvällä epätoivossa tälläkin hetkellä. Sille voi suoda aikansa, mutta pitkän päälle täytyy jatkaa eteenpäin. Uhrautumisesta ei palkintoja jaeta.

Onkos täällä muita, jotka ovat selviytyneet henkisesti vuosien lapsettomuudesta, taistosta, joka ei pääty ehkä koskaan...?

Halaus kohtalotovereilleni! :hug: T.Saigon

 

Oi, kiitos Saigon. :flower:

Tuli kyyneleet silmään kun luin ton sun kirjoituksesi. Se on se lapsettomuuden suru, joka on niin pinnassa. Sun sana on jokainen niin. Me olemme yrittäneet lasta aktiivisesti 2 vuotta, mutta jo kauan ennen sitä (miehen suostumista) halusin lapsia. Viimeinen vuosi on mennyt aivan ohi, surussa, sumussa, katkeruudessa, vihassa, lamaantumisessa, eristäytymisessä ja kuten sanoit, uhriudessa. Olen nähnyt muita ihmisiä töiden lisäksi vain sattumanvaraisesti, olen eristäytynyt tapaamisista ja hävennyt huonommuuttani, hävennyt sitä etten saa lasta.

Keväällä, töiden loputtua, olin henkisesti aivan loppuun kulutettu. Kuukauden totaalisurun ja eristäytymisen jälkeen, tulin siihen tulokseen, että minun on tehtävä jotain tälle asialle. Elämäni valuu hukkaan, ystävät häviävät, mies väsyy.....Sillä se voi olla täysin mahdollista, etten koskaan saa lasta. Ja mitä ajattelen kymmenen vuoden kuluttua, lapsettomana, millaista elämäni on ollut?!

Nyt kahden kuukauden aktiivisen asian käsittelyn jälkeen, on vähän parempi olla. Moni asia on muuttunut, ehkä suurin muutos on kuitenkin siinä, että nyt näen jo vähän muita asioita mitä ympärilläni tapahtuu ja se on hyvä juttu se. Tänään on tosin ollut taas vähän haikeampi päivä...

 

Kiitos lumileopardi! Minullakin ensimmäiset 2 lapsettomuusvuotta olivat ehkä ne kaikkein pahimmat. Pahoja hetkiä tosin tullut sen jälkeenkin, kun raskautunut olen ja sitten on toiveet kuitenkin romuttuneet. Mutta nykypäivänä voin tosiaan hyvin ja haluaisin tsempata kaikkia samojen ongelmien kansssa painivia!

Meillä nykyään esim. seksielämä kukoistaa ja rakkaus toiseen on vain syventynyt vuosien varrella. Koitan tarkoituksella olla sortumatta sellaiseen "hei nyt pitäis rakastella"-meininkiin. Patistaminen voi pahimmillaan johtaa kykenemättömyyteen tai riitaan. Se tuo kummallekin suorittamisen tunteen. Seksistä tulee pakkopullaa. Yrityksen lopettaminen tai yritystauko voi palauttaa SUHTEEN ja seksin taas eloon. Vaikka yritystauko onkin se, mitä vauvakuumeinen vähiten haluaa. Eikö pariskunnan pitäisi kuitenkin olla se pääyksikkö ja lapsi tulee siihen jos tulee... Lapsen synnyttyäkin täytyisi muistaa pitää parisuhteesta kiinni, kuten pitää huolta myös itsestään. On tuskin hyvä alku, jos jo yritysvaiheessa eletään pelkälle lapsen yritykselle. (Ja olen siis itse sortunut tällaiseen aikaisemmin!)

Mulle oli iso merkitys sillä, että sain jossain vaiheessa vihdoin kerrottua lapsettomuudesta niille, jotka oikeasti ovat läheisiäni: siskolle, äidille ja 3 kaverille. Siitä lähti ikäänkuin suuri patoutumien vyyhti vähitellen kevenemään. Suosittelen erittäin lämpimästi! Lapsettomuudessa ei oikeasti ole mitään hävettävää, päinvastoin lapseton on urheampi, kun jaksaa elää kaikista näistä ongelmista ja suruista huolimatta.

Näin tuolla aikaisemmin erittäin hauskan kiukkuketjun. Allekirjoitan kaiken sieltä. Laitan itse oman kiukkuni tähän: Tuttavat tekivät lapsen viagran voimalla, liekö nainen kaulin tiukasti kädessä aina patistanut miestään: "Nyt on SEN aika prkl!!!" Eivät oo kertaakaan kysyneet miten meillä... Se nainen oli melkein jättänyt aviomiehensä, kun lasta ei alkanut heti kuulua. Eihän tollaselle p@sk@kasalle voi olla edes kateellinen, vaan lähinnä on superhuojentunut miten hyvin omat asiat kuitenkin on...

 

Kiitos Saigon kun toit tämän näkökulman esiin. Virkistävä ja linjasta poikkeava kirjoitus. Itse pyrin tuohon samaan olotilaan kuin sinä, ja ajoittain siinä onnistunkin. Välillä tulee kyllä yritettyä melkein hampaat irveessä sitä lisääntymistäkin, kun tuo biologinen kello alkaa olla niin viittä vailla. Pohjalla yritän kuitenkin ylläpitää tietoisuutta siitä, että elämäni on arvokasta ja ainutlaatuista myös ilman jälkikasvua. Hyvää syksyä sulle, ja Lumileopardille myös!

 

Saigon, hieno kirjoitus! Upeaa, että olet muistanut hieman tarkastella myös elämääsi, parisuhdettasi ja itseäsi hoitomylläkän sisä- ja ulkopuolella. Jos me itse rakastamme itseämme sellaisina kuin olemme, silloin me voimme myös rakastaa puhtain sydämin toisiamme ja toiset meitä. Teemme sitten mitä päätöksiä elämässä tahansa. Eilen juuri tuumasin, että paljon minä osaan, mutta lapsia en osaa tehdä, mutta ei se mitään, ihan hyvä tyyppihän minä olen silti. (Pliis, älkää tulkitko että olisin joku egoisti - tämä on vaan tälläistä positiivistä ajattelua, jota yritän parhaani mukaan harrastaa, etten löisi itse itseäni lyttyyn syyllistämällä ja kokemalla huonnommuutta ja häpeää.)

Kuulun myös siihen kastiin, joka aikamoisen avoimesti lapsettomuudestaan puhuu ja kerron milloin hoidot on päällä ja mikä niiden lopputulema on ollut. Kaikki ystäväni ja heidän puolisonsa/kumppaninsa tietävät, lähimmät kollegani, esimieheni, äitini, isäni ja sisareni. Tänään kerroin jopa hammashoitajalle, kun en halunnut hammasröngteniin munasoluja kasvattaessani. Yllättäen hänkin vastasi, että hänkin on käynyt hoidot läpi. Meitä on niin paljon! Vertaistukea voi löytää yllättävistäkin paikoista. Ne ystävät, jotka eivät ole hoitoja läpi käyneet ovat saattaneet jotain kipeää joskus kommentoida, mutta silloin olen myös avoimesti ja kiihtymättä korjannut asian - okei alkuun kiukustuin, mökötin ja suutuin verisesti - nyt olen oppinut, ettei se tie johda kuin omaan pahaan mieleen. Keskustellessa asiasta muiden kanssa myös oma sydän kevenee. Ja ystävät eivät ole kaikonneet vaan tulleet lähemmiksi - ei säälistä vaan puhtaasta tukemisen halusta. (Saattavat selän takia sääliäkin ja harmitella keskenään, mutta olen sanonut, että minun edessä sitä sitten ei tarvitse harrastaa - mutta toki sympatiaa saa osoittaa... Ota tuosta nyt selvää ). Täytyy myös muistaa, että ihminen itse (tässä iässä) tekee päätöksen eristäytymisestä - ei häntä hyljätä, kun hän tarvitsee ja pyytää tukea. Mutta kotiin ja nurkkiin on helppo jäädä... Pitää vaan itse jaksaa olla aktiivinen ja tavata heitä. Ja surrakin saa kun surettaa, kiukutella kuin kiukuttaa jne.!

Miehelleni minun hoidot piikkeineen, suruni näkeminen sekä avuttomuuden tunne minun tukemissa tässä henkisessä vuoristoradassa ovat kuulema olleet kamalinta - ja toki negatiivisen tuloksen aiheuttamat pettymykset. Kuitenkin hänen lämmin sylinsä, pienet paijaukset ja halit ovat juuri se, mitä olen tarvinnut ja mitä ole saanut pyytämättäkin. Mutta on sitä tapeltukin... Seksielämämme on parantunut viimeisen vuoden aikana huimasti, kun ymmärsimme molemmat, että raskaaksi ei luomusti tulla ja että ei seksin AINOA syy ole raskaaksi tuleminen vaan läheisyys rakastamansa ihmisen kanssa ja puhdas hauskanpito. Muistan noin vuoden mittaisen ajan ennen hoitoja, kun sitä ovulaatiota tikutettiin ja mies lensi työmatkoiltaankin illaksi kotiin, jos sattui hyvät päivät... huhhuijaa mitä suorittamista! Seksissä ei ollut enää mitään hauskaa.

Meillä on nyt 2,5 vuotta yrittämistä takana. 5. IVF menossa, ei kertaakaan positiivista raskaustestiä. Oma mieli on positiivinen hienon kesäloman jälkeen ja olen saanut etäisyyttä asiaan lomalla. Suosittelen myös 2-3 kuukauden taukoja silloin tällöin, vaikka itsekin tekee mieli painaa uutta hoitoa päälle heti, kun tieto negatiivisesta testistä on tullut. Nyt jo hieman katson elämää eteenpäin ja mietin, mikä se seuraava vaihtoehto olisi: jäädänkö kaksistaan vaiko adoptio, jos omaa ei ala kuulua. Ihminen ei kuitenkaan jaksa loputtomiin... Olen myös ystävilleni sanonut, että pitää olla myös realisti ja puhunut vaihtoehdoista, kun kaikki vakuuttelevat, että "Kyllä mä tiedän että te onnistutte jne." tai "että noh sitten vaan adoptoitte (ihan kuin se olisi niin helppoa)". Vain itse tietää, missä kulkee omat rajat, joskus on hyvä muistuttaa niistä myös itseään ja muita.

Kun on sinut itsensä kanssa, elämä hymyilee ja asioilla tuppaa olla taipumus järjestyä...

Tsemppiä hoitoihin ja tai elämään hoitojen jälkeen - mitä ikinä se pitääkään sisällään!

 

Ihania nuo Joku_päivän ajatukset. Mahtavaa, miten olette säilyttäneet parisuhteen noin kunnossa kaikesta huolimatta. Meillä on menty vuoristorataa, nyt mennään tasaisemmalla alustalla Nuo edellisten kirjoitusten tuntemukset ovat myös todella tuttuja, tuntuu jotenkin, että on joutunut käymään asiat alusta loppuun asti näiden vuosien aikana. Ja aina ei tarvitse jaksaa, olen tälläkin hetkellä tauolla. Ensi vuonna jatketaan ja eihän tässä paljoa toivoa ole, mutta silti vielä yritetään.
Vaikeinta on ainakin itsellä ollut identiteetin haku, että kuka sitä sitten on, jos ei äidiksi tule. Vaikka tuskin se tulevaisuus mitenkään surkea on ilman lapsia. Onhan me selvitty tähänkin asti ilman. Voimia kaikille !!

 

Mansikkatytön miete Vaikeinta on ainakin itsellä ollut identiteetin haku, että kuka sitä sitten on, jos ei äidiksi tule. pyörii varmasti meidän monen mielessä. Meillä on yritystä takana puolitoista vuotta ja hoidot vasta edessä, joten sikäli olen eri tilanteessa kuin moni teistä, jotka olette tällä palstalla kirjoitelleet. Esimerkiksi Saigon on kirjoituksen perusteella henkisesti pidemmällä lapsettomuuden käsittelyn kanssa kuin minä. Viime aikoina olen paljon miettinyt, että mitä jos hoidot eivät onnistu, mitä jos minusta ei tule äitiä, ja kuten Mansikkatyttö kirjoitti, kuka sitten olen, jos en äidiksi tule. Ihan lapsesta asti olen kirjoitellut ystäväkirjan Isona haluan olla -kohtaan "äiti". Olen hoivannut pikkusisaruksia, ollut lapsenvahtina, valinnut sellaisen ammatin, jossa saa olla lasten kanssa tekemisissä, seurustelun alkuajoista alkaen suostutellut miestä lastentekoon (noh, nyt on suostunut, mutta eipä niitä niin vaan tehdä) jne. Koko elämäni olen tähän asti elänyt sillä mielellä, että minusta tulee äiti. Minä haluan suurperheen ja minä jään lasten kanssa kotiin. Äitiys ja lapset ovat olleet se ykkösjuttu. Olen lukenut Meidän perhe -lehteä, miettinyt miten kivaa olisi mennä vauvan kanssa Taidemuseon Värikylpyyn tai rakentanut taloa sillä mielellä, että materiaalit ja tilat toimivat lapsiperheessä. Tuntuu, että on koko identiteetti hakusessa, kun minusta ei välttämättä tulekaan äitiä. Miten ne kaverit, jotka suunnittelivat panostavansa uraan eivätkä välttämättä halunneet lapsia, ovatkin yhtäkkiä äitejä ja minä en? Minustahan piti tulla äiti!! Nyt kasvatan muiden lapsia koulussa enkä ole äiti, vaikka minun piti ensin olla äiti ja kasvattaa omat lapset ja vasta sitten mennä töihin kasvattamaan muiden lapsia! Mitä teen ja kuka olen, jos en ole äiti? En halua olla se ystävä, joka lähtee aina baariin, kun sillä ei ole lapsia. En halua olla se opettaja, jolla ei ole lapsia ja joka paapoo oppilaitaan kuin lapsiaan.

 

Meitä on tosiaan niin paljon! Itse "tulin kaapista" viime maaliskuussa ja oikein ryminällä. Kun kerroin yhdelle, niin kerroin heti sitten samantien lähes kaikille lähipiiriin kuuluville. Mulla vähän sama tapaus, kun Joku_Päivän hammashoitoja. Asun aika pienellä paikalla ja kävin hakemassa Clomifen reseptiä, niin apteekkari (joka on aina töissä) kertoi, että hekin ovat saaneet hoidoilla (ICSI) kaksi lasta. Ja aina kun käyn siellä, niin hän ihanasti tsemppaa minua.

Eiväthän kaikki tätä surua ymmärrä ja toisaalta suojelen itseäni myös siten, etten heille sitten asiaa vuodata. Niin kuin täällä kaikki tietävät, mistä puhutaan. Ei tarvitse selitellä.

Idylli ihan samoja juttuja: ollaan rakennettu vasta talo, jossa on kyllä tilaa lapsille. Aluksi olin ihan paniikissa, et mitä kaikki ajattelee, et "voi raukkoja, niillä on noin iso talo, eikä ne saakkaan lapsia, kuinka surullista". Nyt olen nostanut pääni pystyyn ja ajattelen, että prkl: voinhan minä asua vaikka linnassa yksin! (Tämä on siis minun tapa selvitä tästä! )

 

Hei taas kanssasisaret! Mukavaa, että viestejä on tullut! Tuo identiteettikysymys on itsellänikin ollut voimakkaasti mielessä: kuka olen jos en saakaan lasta? Nyt asia on kuitenkin hahmottunut, koska koitan panostaa uraani, ihmissuhteisiini, kuntoiluun ja niin edelleen. (Kaikkeen sellaiseen, mihin perheellisellä ei tunnu oikein olevan aikaa.) Sitä kautta olen taas löytänyt itseni ja muistanut, millaista elämä oli ennen lapsihaavetta. Se oli, yllätys yllätys: hyvää. Paljon parempaa se oli henkisesti, kuin lapsettomuudesta kärsivän elämä.

Idylli on oikeassa, että olen monia pidemmällä asian käsittelyn ja hyväksymisen suhteen. Mutta onhan aikaakin kulunut enemmän... Toivon toki sydämestäni, että teidän tänne kirjoittaneiden ei koskaan tarvitsisi lopullisesti hyväksyäkään lapsettomuutta, vaan saisitte sen nyytin!!!:heart:
Vielä sen verran idyllille ja muille, että juuri nuo lehdet ja haaveilut pahentaa asiaa. Sitä elää LIIKAA lapsen kautta, jota ei ole olemassakaan.

Joskus palstailutaukokin voi parantaa henkistä hyvinvointia ja viedä ajatukset muualle. Itse palstailin joskus liiankin ahkerasti, ja muun ajan ajattelin lapsettomuutta ja mitä seuraavaksi lapsettomuuspalstalle kirjoitan. Olin kuin kävelevä zombie. Laskin kiertopäiviä ja ODOTIN ovista, ODOTIN menkkojen alkua, en elänyt, vaan odotin. Aika kului odottaessa tosi hitaasti, olin masentunut, enkä saanut mitään aikaiseksi. Nyt on ihan eri ääni kellossa, saan asioita aikaiseksi, aika kuluu nopeasti. Toivon raskautta ja yritän, mutta se ei ole koko elämäni.

Nytkään en tiedä yhtään mikä kp on menossa. Ovis tulossa näinä hetkinä, mutta mies on reissussa, joten kaikkemme on tehty ennen sitä, enkä ressaa. Ennen oisin itkenyt sitäkin. Kp:t ei merkkaa mulle enää mitään, joko sitä raskautuu tai sitten ei.

Oikeastaan raskaaksi tulokaan ei merkkaa mulle mitään. Vasta se, että pääsisi jonnekin rv 10-12asti, saisi toivon heräämään. En ole koskaan ollut niin pitkällä.

Toisaalta teillä, joilla on raskaita hoitoja, on sata kertaa vaikeampaa kuin minulla, joka raskaudun luomuna. Mutta toisaallta teille on sentään hoitoja, jotka voi auttaa, itse vain kelaan samaa kulunutta kasettia vuodesta toiseen...

Tiedän, että tämä on naurettavaa, mutta mulle selvännäkijä (ystävä) on sanonut, että saisin lapsen kahden vuoden kuluttua. Järki sanoo, että se ei ole mahdollista! yli 6 vuotta lapsettomuutta ja muka lapsi? kyllähän niitä sattuu toki, mutta joo...

Mulla adoptio alkoi pyöriä mielessä ehkä joskus vajaa vuosi sitten. Mutta tällä hetkellä en ajattele sitä enää ollenkaan. Se ei tunnu nyt vaan hyvältä... En tiedä jaksaisiko sitä sitten kuitenkaan hoitaa toisen vauvaa, vaikka ajan myötä hän alkaisikin toki tuntua ihan omalta. Se ei ole kuitenkaan tunnetasolla sama heti alkuun. Mulle lapsen saaminen pitää olla luonnollista, eli raskauksineen kaikkineen. Ja olisi ihanaa, että lapsella olisi sekä mun, että rakkaan aviomieheni geenit. Mutta never say never.

Lumileopardi, todellakin: voit olla Queen of your castle! Mä oon paininut ihan saman asian kanssa, vaikka taloa meillä ei vielä ole, mutta haaveissa on ollut pitkään. Päädyin siihen, että haluan ison ja tyylikkään talon, vaikka kuinka oltais siinä sitten kahdestaan. Ei mitään tyhjiä lastenhuoneita, vaan työhuone, vierashuone, vaatehuone jne. jotka voi muuttaa lastenhuoneiksi jos tarvetta tulee.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille!!!

 

Idylli, aivan niin. Samaa kysymystä minäkin aika ajoin pyörittelen mielessäni. Oma vastaukseni tässä vaiheessa on, että jos minusta ei tule äitiä, niin olen jo nyt ainakin ihan superkiva täti siskoni ja miehen siskon lapsille - ja ystävieni lapsille. Itse murehdin (ja olen pahoillani, jos tämä lisää tuskaa) sitä, että jos en ole äiti, en myöskään koskaan tule olemaan mummo, enkä nää monia oman lapsen "ensimmäisiä" juttuja (askeleet, kouluun meno, eka tyttö-/poikaystävä, häät jne.). Se on ehkä se kovin isku. Mutta tätinä taas, voin ottaa ja yllättää lapset vaikka reissulla EuroDisneyyn, kunhan nyt ensin kasvavat hieman tai viedä heidät tai väsyneet äidit ostosreissulle jonnekin Euroopan kaupunkin tms. ja palauttaa sitten oikeille omistajilleen.

Saigon, eikös tässä pelissä kaikki keinot ole sallittuja? Itse kävin jo varmaan 15 vuotta sitten selvännäkijällä - silloin vasta hurvittelin menemään, enkä edes etsinyt miestä itselleni saatika haaveillut lapsista. Hän sanoi, että löydän ihanan miehen, mutta vasta pitkän ajan päästä (ollaan just oltu naimisissa 2 vuotta) ja että "lapset tanssii pellolla". Minä jaksan hieman elätellä toivoa noista pellolla tanssivista lapsista (monikko!)... saahan sitä haaveilla. Toivottavasti sinulle ennustettu toteutuu! Ja vielä tuosta mitä muuta tilalle... Minäkin opiskelen työn ohella iltaisin, olen aloittanut käsityöharrastukseni uudelleen (kudonta, neulonta, vaatteiden ompelu) ja RAKASTAN matkustamista! Kuntoilen, kun ei ole hoidot päällä, luen paljon ja tykkään myös tehdä ruokaa ja emännöidä illanistujaisia. Osittain peitän hääräämisellä tätä ikuista ODOTTAMISTA, mutta mikäs siinä, jos se rentouttaa ja pitää ajatukset ajoittain ihan muualla kuin kiertopäivissä tai piikkipäivissä tai punktiopäivässä tai piinapäivissä tai tai tai...

Linnanrouvat, mekin ostimme uuden asunnon, jossa on oma iso huone vauvalle/vauvoille. Nyt huoneesta käytetään nimeä askarteluhuone ja siellä on tietokoneet, opiskelutarvikkeeni, miehen kitarat, minun ompelukoneeni ja *heh* siellä kuivuu pyykitkin. Katsotaan, miksi se tässä vuosien mittaan sitten muovautuu...Tokihan sinne se vauva halutaan, mutta jos ei niin ajattelin, että jos laittais isot peilit seinään, niin sais siitä pienen tanssistudionkin... tai ostaisi sinne ison löhösohvan ja tekisi siitä rentoutumishuoneen. :flower:

 

Hei mäkin ilmoittaudun linnanrouvaksi! :wave: Toinen ylimääräinen huone on meillä "työ"huoneena - ja on ihan kovassa käytössäkin! Toinen on vierashuoneen ja varaston väliltä, mutta eipä luovuttais enää siitäkään. Voi olla, että jos sellainen ihme tapahtuu, että lapsi saadaan, niin pitää hankkia jostain se ihan oikea linna, jotta mahduttaisiin...

Ja samantapainen lääkitys on mullakin identiteettikriisiin: ulkoilua, rankkaa liikuntaa, pyöräilyä, mökkeilyä, marjastusta, puuhastusta, miehen/kaverien kanssa tai ilman. Ja työelämää ja opiskelua - molempiin olen satsannut nämä neljä lapsettomuusvuotta. Aina ei jaksa olla yhtä aktiivinen, joskus sitä on vaan ryvettävä omassa kurjuudessaan. Mutta AINA kun vähänkin on voimia niin kaasu pohjaan! Kokemukseni on, että se paskaitkutyhjyysolo sitten kuitenkin lähtee haihtumaan, joskus dramaattisenkin nopeasti, kun vaan vääntäytyy liikkeelle tekemään jotain mieluisaa käsillään, jaloillaan ja päällään.

 

Jonain hyvänä hetkenä voisin kirjoittaa tähän ketjuun samoin kuin te muut. Nyt on vaan taas sellainen aallonpohja, että luen ihmettelen, miten jotkut jaksavat olla noin aktiivisia.

 

Syssy, ei hätää! Nuo aallonpohjat valitettavasti on täysin luonnollisia, olin samassa jamassa ja pitkään. Halusinkin aloittaa ketjun jakaakseni edes sen huojennuksen, että tästä kaikesta selviää lopulta, tuli se lapsi tai ei. Aikansa on kaikelle, myös surulle. Se on läpikäytävä tiettyyn pisteeseen asti. :hug:

Polkan ja Joku_päivän asenne on erittäin hyvä, nostan hattua!!! Niin ne murheet vaan unohtuu (edes hetkeksi), kun pakottautuu muihin hommiin.

Joku_päivä: Joo, toivon todella, että nuo ennustukset toteutuu. Mulla on itselllänikin näkijän kykyjä, joten tiedän, että se ei ole täysin huuhaata. On sitten ihan eri asia uskoa 100% jonkun näkyyn, tulkintoja on monia... Yleensä sellaista ei näkijät edes sano, ettei koskaan saisi lapsia, vaikka aavistelisivatkin. Mutta jos aito(?) näkijä näkee lapsia spontaanisti, niin tuskin hän sitä sanoo vain miellyttääkseenkään.

Onkohan meitä useampi pk-seudulta, olisiko hullu idea järjestää joskus joku hauska tapaaminen?

Hyvää viikonloppua ja positiivista mieltä toivoo Saigon.

 

Syssylle voimia!! :hug:

 

syssy, tsemppiä. Me jos ketkä tiedämme, mitä käyt läpi, vaikka täällä hehkutammekin.. :heart:

Saigon, täällä yksi pääkaupungista... mikä ettei sitä voisi tavatakin.

 

Hauskaa joku_päivä, ei sillä mitään kiirettä ole, mutta se voisi olla mukavaa. En tunne tällä hetkellä ketään lapsettomuudesta kärsivää... Mun nimetön meiliosoite on: massor(at)luukku.com ja sinne saa kuka tahansa kirjoitella.

Ilmoittautukaa muutkin, jos ajatusten vaihto kiinnostaa, musta olisi hauska järjestää joku tapaaminen. Tietysti meitä tähän kastiin kuuluvia on harvassa (hmph..), eikä kaikki ole samalta seudulta, mutta katsotaan!

Mun 4 tuttavaa on saanut lapsen tänä aikana, kun me ollaan yritetty. Se on tietenkin aika vähän, kaikki kaverit ei ole vielä siinä vaiheessa, eikä mulla nyt muutenkaan ole loputtomasti ystäviä. Mutta se on ollut rankkaa, että jos itsellä ollut L.A. tietyssä kuussa, niin sit kun on mennyt kesken, kuulee, että jollain on samassa tai seuraavassa kuussa. Ja tietenkin ne on koko ajan varmoja, että vauva kans syntyy... Argh!! En toivo kenellekään keskenmenoa, mutta tuo ylivarma asenne on musta ärsyttävää!

Mä en niinkään kadehdi niitä joilla on jo isompia taaperoita, vaan juurikin raskaana olevia ja joilla on vauva, se ois itselle kuitenkin se ensimmäinen steppi, mitä kohti tavoittelee.

Tsemppiä ja jaksamista:flower: kaikille!

 

Pistämpä mieki lusikkani tähän soppaan.. Monet ajatukset tuntu niiiiiin tutuilta. Varsinki tuo jatkuva oottaminen oottamisen jäläkeenki! Ollaan ukon kans puhuttukki siitä, että tämä kulunu 8 vuotta on menny ootellesa sitä sun tätä ja ollaan molemmat niin kyllästyneitä siihen! Ite olen tämän lapsettomuusprosessin aikana opiskellu, teheny töitä ja välilä molempia yhtä aikaa. Ja siitäki sen ajan kulumisen huomaa, että tänä aikana on kerenny saaha jo kolomet eri paperit eri oppilaitoksista ja töitäki on kerenny tekemään ihan tarpeeksi. Ommaan oottamisen tuskaan toi oman lisänsä se, että en saanu harrastaa liikuntaa ollenkaan muutamaan vuoteen. Yritin epätoivon vimmala saaha ittelleni lissää painoa, joka lääkärin mukkaan ois pitäny edesauttaa raskaaksi tulemista.. No ei auttanu. Mutta nyt tänä kevväänä ku meijän 3.IVF/ICSI veti vesiperän (no juu, muutama alakio on vielä pakkasesa), niin päätin alottaa liikkumisen uuestaan. Juuriki sitä "rankkaa liikuntaa", mistä Polkkaki puhu. Liikunnan myötä olen jotenki päässy omisa ajatuksisaki etteenpäin ja elämä näyttää valosammalta, kavereita jaksaa nähä ja erinäisistä asioista jaksaa innostua ihan eritavala ku aikasemmin. Nyt suhtautuu hoitoihin jotenki rennommin ja käy hoioisa / syö lääkkeet siinä kaiken muun tekemisen ohesa. Toivottavasti tämä meininki jatkuuki. Hieman nimittän kuiten mietityttää, että mikä se olotila ja suhtautuminen on siinä vaiheesa kun nämä viimisetki alakiot on pakkasesta käytetty ja lapsettomuushoiot on sitten virallisesti ohitte. Sen hetken tulen kuitenki kohtaamaan vielä tämän vuojen puolela.. Mutta siihen asti, ja toivottavasti sen ylikki, yritetään löytää se ilo ja autuus siitä puolisosta, kavereista yms. ja ihan ehottomasti siitä LIIKUNNASTA!
Oikein palion tsemppiä ja niitä positiivisia ajatuksia kaikile!

 

Hyvä Nippe! Kunhan varot ylikuntoa. Tsemppiä sullekin ihan valtavasti!

 

Tää on ehkä mun suosikkiketju. Ehkä siksi, että ite oon just näissä fiiliksissä ja oon käynyt niin samoja ajatuskuvioita läpi, että on superhienoa kun on muitakin. Oi, Nippe, toivotaan isosti, että kolmas tuo toivotun tuloksen. Uskon, että on rankkaa ajatella, et jos ei nyt tärppää, ni se onkin sitten siinä...:hug: (sun murre on hauska!)

Oon muiden palstailijoiden kanssa samoilla linjoilla tosta liikunnasta: se pitää jotenkin elämän kuosissa. Fyysiseen rasitukseen saa purettua sitä murhetta, mitä tää jatkuva lapsettomuus tuo elämään.

Syssy Muutkin ovat jo kommentoineet samaa, mutta itsekin olen kyllä välillä täysin tuolla aallonpohjalla. Mutta viime aikoina, en ole tippunut niin syvälle(siis pudottu on kyllä!) kuin ennen. Tää saattaa kyllä johtua siitä, ettei meille ole vähään aikaan tehty mitään hoitoja, koska olin viime keväänä niin väsynyt tähän kaikkeen...voimia!

t. Linnaansa sisustava rouva opcorn:

 

Heippa! :wave:

Olipa ihanaa, että löysin tämän ketjun. Aiemmin jo kävin kiukkuamassa Kiukkuketjussa.

Meillä yrittämistä takana vasta reilut 8 kk, mutta tänä aikana on käynyt ilmi, ettei mun kroppa vielä pelitä e-pillereiden jälkeen (en ilmeisesti ovuloi) ja menkat ovat tulleet vain kerran ilman Teroluteja. Silloinkin niitä sai odotella noin 70 päivää ja tulivat lopulta helmikuun lopussa.

Huhtikuussa kävin yksityisellä gynekologilla valittelemassa puuttuvia kuukautisia. Tuolloin oli yk2 ja kp 60 menossa. Gynekologi kysyi melkein heti, että onko lapsi haaveissa. Kun vastasin myöntävästi, hän kirjoitti mulle Terolut-reseptin ja ultrasi munasarjat: PCO.

Söin kolmen kuukauden kuurin ja niiden avulla menkat saatiin tulemaan ja kierrot olivat noin 27-28 päivää. Nyt tauko menossa ja tänään kp 52, joten nappasin taas Terolutin tuossa hieman aiemmin eli aloitin seuraavan kolmen kuukauden kuurin taas.

Olipa pitkä alkulöpinä...

Vaikka ollaan yritetty niin vähän aikaa, huomasin kuitenkin, että haave omasta lapsesta, jatkuva kiertopäivien laskeminen, ovulaation tikuttaminen (ei paljon hyödyttänyt, kun testit näytti aina vahvaa testiviivaa), saamattomuus muussa elämässä, katkeruus, ahdistus, suru, kateus ym. alkoivat viedä voimia ihan liikaa! Nyt menneenä viikonloppuna päätin, että paskat, minä jatkan nyt elämääni. Olen kuitenkin niin nuori vielä enkä halua katkeroitua. Ja kuten täällä moni on kirjoittanut, minäkään en halua havahtua 10 vuoden päästä siihen, että lasta ei välttämättä vielä ole, mutta enpä ole myöskään elänyt omaa elämääni.

Adoptio tuntuu vieraalta ajatukselta myös mulle. Tiedän, ettei pitäisi vielä noin pitkälle ajatella, mutta itselleni ei tunnu hyvältä ajatus, että kasvattaisin jonkun muun lapsen, jolla olisi ihan vieraiden ihmisten geenit ja joka vanhempana saattaisi haluta etsiä biologiset vanhempansa. En usko, että luonteeni puolesta olisin valmis tuollaiseen kokemukseen. Ja minäkin haluan nimenomaan kokea sen positiivisen raskaustestin, itse raskauden ja synnytyksen.

Elämä kokonaan lapsettomana ei tunnu vieraalta enää sekään. Haluan kyllä oman lapsen ja mies haaveilee ainakin kolmesta (kun nyt ensin saataisiin edes se yksi), mutta jos lasta ei meille koskaan suoda, niin pärjätäänhän me kahdestaankin, kuten ollaan pärjätty tähänkin asti.

Ihanaa, kun moni teistä on saanut tukea ystäviltään ja läheisiltään. Minä kuulen lähinnä "Kyllä teillä kohta tärppää!", "Lopeta se stressaaminen, niin jo on pullat uunissa" ym. Ystävistäni kyllä huomaa, etteivät he edes jaksa kuunnella... Kaksi heistä ei halua lapsia ollenkaan ja yksi tulee niin helposti raskaaksi, ettei mitään ongelmaa... Onhan meillä siis täysin erilaiset elämäntilanteet. Miehen niskaan en halua kaataa kaikkea surua ja katkeruutta. Siksi näistä KaksPlussan keskusteluista on ollut paljon apua.

Mutta nyt minä alan elän elämääni! Lapsi kyllä saa alkunsa, jos niin on tarkoitettu. Minä yritän nyt keskittää energiani mieheeni, ystäviini, läheisiini, töihini ja suoritan erään tutkinnon loppuun asti. Enää en jaksa kieriskellä itsesäälissä, koska se ei mitään hyödytä.

Voimia teille kaikille!

 

Hennu oikea asenne! Koeta pitää tuosta kiinni.

Jäin itse vielä miettimään tuota liikunnan ja lapsettomuuden suhdetta.

Usein naiset (minäkin!) syyttelevät hoitojen keskellä omaa kehoaan: onpa mulla tyhmä kroppa, typerä kohtu, ihan kelvottomat kapineet. Ehkäpä liikunta onkin ennaltaehkäisevä täsmälääke juuri tuohon itseinhoiseen tunnemoskaan. Samassa moskassa kahlaa itse kukin meistä hetkittäin - tai putoaa syvyyksiin kuten Lumileopardi maalaili. Moska ei kuitenkaan yllä saappaan varren yli ja syvyyksistäkin ui nopeammin pintaan, kun suhde omaan kehoon on perustaltaan positiivinen. Silloin antaa helpommin anteeksi sikiämään kykenemättömille sisuskaluilleen - kroppa kun on kuitenkin antanut mahtavia fiiliksiä ja voimaantumisen tunteita kaikilla muilla saroilla, ja antaa toivottavasti vielä vuosikymmeniä. Suhde omaan kehoon on kaverillisempi, tietoisempikin. Nuo pirskatin lisääntymiselimet eivät enää ole minusta erillinen osa, jota vastaan taistelen näissä hoidoissa. Sen sijaan ne ovat osa tätä sanalla sanoen aika ihmeellistä kapistusta, joka toimii suusta sisään työntämälläni ravinnolla ja voimistuu, notkistuu ja karaistuu harjoittelulla.

No niin, tällaisia maanantaiehtoon pöhinöitä... Menkää naiset syksyisille lenkkipoluille ja antakaa tassujen viedä! Tykätkää itsestänne, jooko.

 

Nippe, voi miten pitkään olette jo yrittäneet.:hug: Vaikka ajatus lapsettomaksi jäämisestä ei tunnu mukavalta, niin on hyvä käydä läpi nekin ajatukset. Sinun opiskelutahtisi kuulostaa ihan siltä, ettet ole täysin antanut lapsettomuuden lannistaa itseäsi vaan olet paahtanut eteenpäin elämässä. Nostan hattua! Ehkäpä vuosien saatossa oman elämän jatkaminen tulee itsestäänselvemmäksi, ainakin näin minulle on käynyt. Toivon teille sitä pientä ihmettä! Mutta mitä ikinä tapahtuukaan, tulet varmasti elämään loistavan, rikkaan elämän.

Lumileopardi, tää on munkin suosikkipalsta! Nuo aallonpohjat on tosi ikäviä. Itselleni tuleejoskus sellaisia, kun vaikkapa plussa kääntyykin negaksi jne. Mutta asenne ratkaisee: kun nykyään en tunne, että elämäni riippuu jotenkin lapsensaannista, on helppo surra pettymystään hetki (max 1 ilta!) ja jatkaa taas eteenpäin seuraavana aamuna. Ennen olisin ollut niin LYÖTY, niin lyöty... Hyviä linnan sisustushetkiä!

Hennu, olette tosiaan yrittäneet vasta jonkin aikaa, mutta tekstisi käänsi sympatiat puoleeni. (Joskus vähän aikaa yrittäneet "lapsettomuudesta kärsivät" ärsyttää.) Mulla on joskus todettu PCO (vai onkose pcos).

Nykyään ulkoisia merkkejä siitä ei enää ole, paitsi pitkähköt kierrot (normaalin rajoissa) ja nuo toistuvat kemialliset raskaudet. Munasarjojeni monirakkulaisuus on siis poistunut! Lopetin turhien hiilareiden syönnin ja ihan alkuun käytin Metforminiakin, mutta sen lopetin pian. Mulla on 1-tyypin dia ja metforminhan on tyypin 2 diabeteslääke, joka toimii hyvin pco:hon. Ruokavalion muutos käy normaalipainoisellekin, sillä itsessään lihavuus ei aikaansaa PCO:ta vaan insuliinin imeytymishäiriö, joka osalla ihmisistä ilmenee lihavuutena! Voi PCO johtua ehkä jostain muustakin syystä (?), mutta kannattaa ottaa vakavasti vähähiilihydraattisen ruokavalion merkitys.

Kun söin runsaasti hiilareita (leipää 2-6 palaa päivässä, pastat, perunat, herkut jne), painoin n. 65kg. Nyt painoni on 61kg ja olen tyytyväisempi, mutta koskaan en ollut "ylipainoinen". Ja täytyy sanoa, että teen edelleen jonkin verran töitä pitääkseni painon kurissa, en ole nopean aineenvaihdunnan ihmisiä. Syön hirveät määrät vihanneksia, proteiinia kananmunien, kana/lohifileiden, sekä rae- ja muiden juustojen muodossa, pähkinöitä, oliiviöljyä, pellavansiemeniä, marjoja, maustamatonta jugurttia jne.

Kiteytettynä, paranin PCOS:stä, tai ainakin se on lieventynyt roimasti, ruokavalion avulla. Toivottavasti tästä tiedosta on jollekin hyötyä.

Hennulle vielä, että on hienoa, että jo nyt päätät jatkaa elämääsi ja lapsi tulee siihen jos tulee! Ja tietenkin teet kaikkesi asian hyväksi, mutta that's it. Kaikki me haluamme sen lapsen, mutta on asenteesta kiinni, annammeko odotuksen odottelun pilata elämäämme vai emme.

Polkka on oikeassa siinä, että likunta on yksi keino olla tyytyväinen elämässään edes tiettyyn saraan. Jos tyytyväisyysalueita on monta, kestää paremmin sen ikävän osa-alueen. Itse olen lähinnä velvollisuusliikkuja, eli kovin mukavuuden haluinen, mutta pakottaudun salille. Onneksi mieheni liikkuu paljon,joten on helppo lähteä vain mukaan. Lopputulokseen, eli lihaksiini ja voimakkuuteeni olen kylläkin sitten erityisen tyytyväinen!

Minä en ole koskaan kokenut lapsettomuudesta koituvaa itseinhoa tai itseni syyttelyä, mutta uskon, että monilla sellaisetkin tunteet tulevat pintaan. Lähinnä olen ollut toivoton, surullinen, vihainen (maailmalle, en itselleni) ja katkera. Mutta kuten Polkka ja muut ovat viitanneet, on hyvä tehdä itselle mukavia asioita, oli se sitten liikuntaa tai pitsinnypläystä, jotta voi olla onnelllinen ja tyytyväinen elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa. Käsityöt tai kirjojenluku tai vaikkapa koiran koulutuskin OVAT aikaankaansaannoksia. Ei kaikkea mitata rahassa tai hyödyllisyydessä.

Mun postaukseni ovat aina pitkiä, kuin nälkävuosi. Jos sallitte niin vielä omaa napaa loppuun. Me mennään ylihuomenna jatkotutkimuksiin! Eli tutkimuksiin peruslapsettomuustutkimusten päälle, koska mulla on noita sairauksia. Se jopa jännittää! En todellakaan uskalla toivoa, että jokin ratkaisu löytyisi, vaan lähinnä toivonkin vaan, että käynti ja jatko olisivat mahdollisimman mukavia ja helppoja.

T.saigon, jolla yli 4v lapsettomuutta takana ja loistava elämä edessä!:flower::flower::flower:

 

Melko jees ketju, vaikka itse kyllä uin juuri syvemmällä savessa kuin koskaan...

Paljon olen pohtinut miten täältä nousisin ylös ja mikä olisi se avain onneen jotta jaksaisin odottaa edes parit kuukautiset seuraavan hoidon alkuun.

Viimeisin kirjoutus Polkalta oli ehkä osuvin ajatus minulle. Minulla nimittäin on nyt päälimmäisenä valtava viha omaa kroppaani kohtaan.... Pumpussani on "joku vika" mitä ei lääkärikään osaa määritellä mutta se oireilee jatkuvasti ja hoitoa ei ole... Luultavasti pidemmänpäälle vahingoittaa kammioita laajentamalla, mutta ei tiedä mitä vois tehdä... Samalla kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa kausittain edelleen (vaikka ollut balanssissa 10v) pieniä heittoja. Selkäni on kipeä ja pieni skolioosi yhdistettynä eripituisiin jalkoihin ja muuhun rungon heikkouksiin harmittaa.. Nivelsiteet ovat liian löysät... Eikö siinä olis jo tarpeeksi pientä kermppaa?? Nyt sitten vielä todettiin että munasarjat vetää viimesiään vaikka ikää on vasta 27! ETTÄ MÄ VIHAAN KROPPAANI!!!

Liikunta ja lihaskunto olisi taatusti avain onneen... Olen siitä ihan 100 varma... Vaan kun tämä pumppu rankaisee aina liikunnasta vetämällä rumpusooloa aina liikunnasta seuraavana päivänä. Lääkäri on vakuuttanut että voin kyllä raskautua ja pumpun ei pitäisi sanoa sopimustaan veilä siitä irti.

Otan nyt seuraavan 3kk jakson eli jouluun asti tavoitteen... Liikun vähintään neljästi viikossa niin että olen hengästynyt vähintään 30 min ajan yhtäjaksoisesti! Alkaen tänään... Tästä piruvie alkaa uusi vaihe ja lapsettomuus jääköön nyt tämän projektin jalkoihin!! (mä lupaan raportoida jouluun mennessä tänne) "Hirvee riski onnistua" blogissa voi käydä potkasemassa persauksille jos en oo lupaustani pitänyt...

Kiittää kumartaa ja painuu positiivailemaan... Ja aktiivisesti unohtamaan murheitaan....

 

Kuten oletta toenneet, tämä on hyvä ketju =)

Tuosta adoptiosta. Sitä on tääläki tullu pohittua, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä tehty. Hyvin pian seki aika kyllä koittaa. Ja ajatukset siitä raskauven kokemisesta yms. on hyvin tuttuja mullekki. Sitä on eppäilly, että voisko siihen adoptoituun lapseen nyt oikiasti niin rakastua ku ommaa rakastas. Mutta, Hennu86 ja muutki asiaa miettivät, se on ihan luvallista ja luonnollista, että adoptio ei tunnu omalta asialta varsinkaan sillon ku omat hoiot on vielä kesken. Ei kukkaan voi vaatia, että me mietittäis "jonku vieraan" lapsen ottamista ommaan kottiin ku sen oman biologisen lapsen toive, lapsettomuuen kokemisen suru ja tuska, unelma "kokonaisesta" perheestä on vielä käsittelemättä loppuun asti. Jokkaisele pittää antaa aikaa toipua lapsettomuuesta ja saaha käsitellä se omala tavala loppuun asti, sen jäläkeen jokkainen voi omalta kohalta miettiä, että onko valamis alakamaan adoptioprosessiin. Ja jokaisela on oikeus päättää olla alakamatta siihen, se ei kuitenkaan ole heleppo prosessi ja kestää seki oman aikansa..

Tätä ommaa kroppaa on kyllä tullu manattua ihan alimpaan h..ttiin asti! On erräätki kerrat tullu mietittyä, että mitä sitä on teheny väärin ku ei ossaa sitä "maailman luonnollisinta asiaa" hoitaa onnistunneesti loppuun asti. Se on kuitenki niin totta, että oman kropan hyväksyminen on niin palion helepompaa sen liikunnan kautta. Ja juuriki sen liikunnan kautta sitä voi kehittää ja saavuttaa uusia tavotteita. Enkä koskaan ole löytäny mittään muuta tehokasta keinoa purkaa päätä ja stressiä ku ihan p*ska rääkki liikunta! Ja kyllä, Polkka, yritän kovasti välttää ylikuntoa. Se vain meinas täsä yllättää minut ihan varkain Onneksi pakollinen työreissu toi tauon liikkumiseen ja tilanne pääs palautummaan normaaliksi.

Ja sitten ommaa nappaa;
Tännään on ihan ihime olo.. Olen kyllä positiivisela päälä ja tyytyväinen asioihin, mutta silti jotenki ihimeellisen herkkänä on tullu oltua. Kävin tännään PASsisa ja sain mukkaan kaks alakiota, 4- ja 6-soluset. Ihan ensimmäistä kertaa antovat mulle kaks kyytiin. Sairaalaan meneminen jotenki jännitti. En ees muista millon viimeksi näitten asioitten tiimoilta olis jännittäny.. En tiä sitten, että vaikuttiko jännittämisseen se, että menin ensimmäistä kertaa sairaalaan yksin. Mies ku ei saanu työvuoroa vaihettua, on kyllä ollu tähän asti aina minun tukena kaikila käynneilä. Kiitos siitä hälle! Minusta vain jotenki tuntu, että itketti kovasti jo toimenpiehuoneeseen mennesä ja teki tiukkaa piettää silimäkulumat kuivana hoitajan kysellesä jaksamista. Ne tuntemukset jotenki pääsi yllättämmään itteniki. Eipä siinä sitten muuta ku mielessään ittelleen hokemaan, että "kokoa ittes nainen" ! Kaikki itkettää, mutta en ole surullinen.

Ja ehkäpä tämä seuraava asia, enemmän ku mikkään muu, kertoo siitä, että olen keskittyny muihin asioihin elämäsä ku näihin hoitoihin. Pääsivät nimittäin sairaalasa yllättämmään minut ku sanovat, että meilä on pakkasesa vielä kolome olokia, joisa yhteensä 8 alakiota! En toelakkaan ole ennään ollu kärryilä, että mitä sielä pakkasesa on... Positiivisesti yllätyin.

Tulipa taas avauvuttua.. En tiä kuin sekavaa tekstiä suolsin, mutta yrittäkkää kestää.. ja saaha murteesta selevää..

Niin, ja kiitoksia tsempityksistä!!

T: Nippe, kirppu ja kirpumpi

 

Kiitos vielä Saigonille hyvästä aiheesta! Yksi pääkaupunkiseutulainen ilmottautuu.

Tuli mieleen, että hiljattain tuli telkusta-oiskohan ollut Liviltä sellainen ohjelma, jonka nimi oli vanhemmuus teki elkämästäni helvetin, tai jotain sinne päin.. Se oli mun mielestä ihan hyvä, kun siinä äidit ja isät ihan suoraan sanoi kaunistelematta mitään kuinka elämä muuttui kamalaksi, ollaan väsyneitä, ei seksiä, ei omaa aikaa jne.. Mutta lopulta kuitenkin siinä ohjelmassa kaikki vanhemmat sanoivat, etteivät päivääkään vaihtaisi pois ja eivät voisi kuvitella elämää ilmankaan lapsia. Sitä usein näin lapsettomana ei ehkä ihan täysin ymmärrä sitä vanhemmuuden toista puolta mitä se tuo,esim. vastuuta ja stressiä..

Lyhyt esittely itsestäni: 5 vuotta lapsettomuutta takana, kaikki mahdolliset hoidot tehty, omilla soluilla kolme hoitoa, joissa missään ei päästy siirtoihin, 2 hoitoa luovutetuilla soluilla, joista 3 kertaa yhteensä ollaan päästy siirtoon. Yksi yritys vielä tullaan tekemään luovutetuilla munasoluilla jossakin vaiheessa, sitten ei enää
jaksa.. Rahaa, aikaa, henkisiä voimavaroja on nyt kulutettu niin paljon, että se on sit siinä. Adoptio poissuljettu.

Nippelle onnea hoitoon ja hauska on kyllä tuo sinun murre!

Polkkalle :wave: vanha tuttu 35+ ketjusta, ihana piristysruiske!

Kirjoittelen ja kommentoin paremmalla ajalla lisää. Voikaa hyvin!