Lapsettomuuden surusta voi selvitä ilman lastakin...

Herätitte uteliaisuuteni ja saitte minutkin käymään kiukkuketjussa. Mä ymmärrän kiukkuketjun idean, se on oikein hyvä ketju, mutta itse en sinne halua kirjoittaa nyt, koska elämäni on kaikkea muuta kuin kiukkua täynnä. Onneksi tänne vähän positiivisempaan keskusteluun ei ole kuin ehkä yksi kiukkuilija tullut valittamaan liiasta positiivisuudesta! :D Mä ymmärrän sua Macy Gray tosi hyvin, kirjoitat hyvin ja ajatuksella.

Muuten Macy Gray, lueskelin tänään hetken aikaa "kysy felicitas-klinikalta"- palstaa ja siellä huomasin, että kerroit sullakin olevan kemiallisia raskauksia ja että syy olisi löydetty? Saakos udella kohtalotoverina, että minkälaista syytä epäilään tai on jo todettu? Olisin tosi kiitollinen. Ja muidenkin vastaavista kokemuksista toki myös! :)

Mun puolesta tähänkin pinoon saa kiukuta, joskus v@tuttaa ja pääasia on, että sieltä suosta aina noustaan. Eli täältä ei tarvitse poistua, vaikkei elämäniloaan juuri sillä hetkellä voisikaan alleviivata. Kokonaissuunta ja päämäärä ratkaisevat. Jotkut haluavat valita uhrin roolin loppuelämäkseen, ja musta se on niin sääli!

Mua ketuttaa mm:
-lääkärini joka vähättelee (ja hänellä on kauhea karsastus, silmät katsoo täysin eri suuntiin koko ajan...tää on kyl paha, eikä hänen syynsä, mut jos ois ystävällinen, ei tuo asia korostuis kaupan päälle)

-tuttavien facebookpäivitykset "voi, tänään meidän kirppu täytti 3kk, aah!!!" Ja sellaset kulissit tietenkin on, ettei omasta väsymyksestä tai rassaavasta parisuhteesta koskaan mitään...

Tuossa ne nyt oikeestaan tältäerää olikin. Bueno sera vaan kaikille! :)
 
  • Tykkää
Reactions: lumileopardi
Kiitoksia haleista /osanotoista :) Kyllä tämä tästä, elämä voittaa pikkuhilijaa..

Kuten Saigon sanoit, niin sen negan kestäminen on niin palion helepompaa ku sen, että se plussa otetaan heti kohta pois. Yritän kyllä kovasti ajatella, että lapsen saaminen ei ole mahotonta ku täsä on kuitenki usiamman kerran raskaaksikki tullu. Hieman vaikiaa tosin alakaa olla uskominen siihen, että se raskaus vois loppuun asti kestääkki..
On mulla ollu Clomit joskus ihan näitten lapsettomuushoitojen alusa, mutta ei niitten toiminnasta ole ennään mittään muistikuvvaa, siitä ku on jo niin kauan, 7 vuotta.. Ei niilä kuitenkaan mittään positiivista testitulosta saatu koskaan aikaseksi, sen sentään tiiän. Eikä mulla varsinaisesti niitä Clomeja vastaan mittään ole vaan niitä ovulaatiotestien tekemistä. Olen joskus sitä ovulaatiota yrittäny mettästää niitten testien kans ja tulin siihen tulokseen, että se ei ole mittään muuta ku rahan tuhulausta. Eli asenne on nyt sama, käytän palion rahhaa testien ostamiseen enkä niilä kuitenkaan saa mittään aikaseksi. Ja toiseksi ku tuo minun limakalavon paksuus on vähän kysenalainen asia. Jos mulla ei ole mittään apuja sen paksuuen kasvattamisseen ja säilyttämisseen, niin sitten tiän, että jos siirtoon päästään, niin vuoto alakaa siinä pp9 viimistään. Näin on käyny niilä IUI kerroila, misä ei ole ollu luget mukana kuvioisa. Tämän takia en ole niin innostunu tästä yrittämistavasta. Mutta kokkeillaan nyt lääkärin mieliksi.

Puhuitta tuosa läheisile / sukulaisile kertomisesta. Mulla asiasta tietää sisko, isä, miehen veli ja sen vaimoke, muutama kaveri ja pomo. Mulla on sinänsä onnellinen tilanne, että minun sukulaiset ei ole kyselly jäläkikasvun perrään. Tai siis eivät ainakkaan multa suoraan. Ainoastaan siskon nuorin lapsi kysäs täsä kesälä, että "kasvaako mulla lapsia". Se ei tuntunu pahalta :)
Se mulla ruukas ärsyttää aivan s*nasti, että ouvot ihimiset (siis ei mitenkään mulle läheisiä / tärkeitä) ottivat oikeuekseen kysellä lapsen hankkimisesta heti ku mentiin naimisiin, sitä riemua riitti puoli vuotta. Sillon heitin takasin vain, että: "onko teän mielestä ainut syy mennä naimisiin se, että haluatta saaha lapsia?". Kait ne on nyt vihdoin ja viimein tajunnu, että ei ole menty lapsen takia naimissiin ku ollan oltu naimisisa jo seittämän vuotta.. Välilä olen haaveillu, että paukauttasin takasin jotaki tosi nasevaa jos joku jottain kyselis lapsista. Kuitenki tähän asti olen vain pyrkiny välttelemmään niitä tilanteita ja luikertelemaan niistä jotenki pois. Viikko sitten, ku tokasin emännäle, että en halua osallistua viikonloppuna piettävviin ristiäisiin, olisin halunnu suoraan sanoa, että en kestä sitä sitä tilannetta ku olen ite just saanu keskenmenon. Sanat oli jo ihan kielenpäälä, mutta viime tingasa sannoin vastaukseksi jottain muuta. Mulla on hirviän vaikia puhua tästä asiasta emännän kans, tai ylipäänsä mistään muustakkaan vaikiasta asiasta. Isä tietää edellisestä keskenmenosta ku sattu soittammaan just ku olin tiedon saanu, ja ite ajattelemattomuuttani vastasin puhelimmeen ja kyllähän se isä minun puhheesta kuuli, että kaikki ei ollu kunnosa. Mutta isän kans on muutenki helepompi puhua tietyista asioista.

Kauhiaa romaania taas pukkaa, parempi siis lopetella taas tältä errää.. :)
 
Heippa Nippe, kiva kuulla susta! Ymmärrän hyvin tuon tuloksettoman tikuttelun ahdistuksen, suosittelen ovistestien tilaamista halvalla netin kautta, esim. mammaksilta. Hinnat ei hirvitä, vaikka tikuttelis pitkään ja hartaasti. Varmaan sä luget saat, luulis että se on ehdottomuus varsinkin, kun kerrot lääkärille et luteaalivaiheet jää muuten lyhyiks. Mut en minä tiiä, kyselin oikeestaan vain uteliaisuuttani, koska eihän mulla ole näistä kauheesti kokemusta. Ei voi muuta kuin toivottaa sulle tsemppiä! Mä todella nostan hattua, että noin pitkän yrityksen jälkeen vielä jaksatte (tai sinähän se lähinnä kärsit mut anyway) jatkaa loppuun asti.

Kävi miten kävi, siitä alkaa sitten aivan uudenlainen elämä, joka varmasti tulee olemaan antoisaa!!! :hug:

Tuosta ihmisille kertomisesta, olikos se Macy vai joku muu kun kyseli: Meillä on aika samanlainen kertomispolitiikka mieheni kanssa. Aikoinaan minua ahdisti vähän, kun mieheni vihjaili asiasta mm. isälleen, kun vielä itse olin aika "kaapissa" asian suhteen. Mutta ainakin nykyään tuo kertomispuoli on täysin niinkuin kummatkin haluaisi, eikä tarvitse kysyä toisen mielipidettä että kertoako jollekin tai ei. Minun tapani kertoa on ollut mm. siskolle, äidille ja 3 ystävälle asioiden kertominen juuri niin kuin ne ovat. Mieheni on taas tykännyt vihjata vanhemmilleen enemmän siten että "ei se lastenteko niin helppoa ole meilläkään", kertomatta kuitenkaan yksityiskohtia, mikä on musta täysin jees. Isälleni ja veljeleni en ole asiasta kertonut, tämä kuvastaa valitettavasti välejämme. Tapaamme 2-4 kertaa vuodessa kumpaisenkin kanssa ja välit ovat hyvät, mutta eivät kovin läheiset... On siis enää ajan kysymys että milloin heillekin kerron: sitten kun tulee sopiva hetki, jos sellaista ylipäätään tulee. velikään ei koskaan kysy, joten tavallaan tuntuu vaikealta yhtäkkiä vaihtaa puheenaihetta "vakavaksi".

ON:Eilen illalla puhuttiin miehen kanssa, että käydään nyt nämä tutkimukset loppuun, jonka jälkeen pidetään taukoa ja harkitaan lähdetäänkö mahdollisesti turhiin hoitoihin. Silloin jokin kirpaisi hetken, mutta nyt on sitä vastoin oikein hyvä, jopa loistava fiilis. Musta on mukavaa tuntea, että itse päätämme kaikesta, eikä lääkärit vain työnnä meitä jonnekin rutiiniputkeen. Ja kuten aikaisemmin valittelin tuossa, sais myös julkisen puolen lääkärimme asenne muuttua paremmaksi; sellaiseksi, että mekin olemme ainutlaatuisia yksilöitä, eikä mitään "samaa liukuhihnamassaa". Meiltä ei muuten oo kertaakaan kysytty, että miten jaksamme näin neljän vuoden yrityksen jälkeen. Ja jos tuo lääkäri kysyisikin, ei se olisi aitoa. Pelkkää lyttäystä siellä on ollut, mutta onneksi en enää nykyään ole kovin herkkä, vaan mulla on voimakas itsetunto. Mä en välttämättä loukkaannu ja äänestä jaloillani, vaan saatan antaa joku kerta face to face-palautetta ystävälliseen sävyyn.

Pyydän anteeksi, että täällä on välillä tällaista jatkuvaa Saigon-monologia, koittakaa kestää! Nyt töiden pariin, jotka saavat vauvahaaveet pienenemään huomattavasti aina edes hetkellisesti! Haluan saavuttaa paljon, haluan saada uran! (Näin en jaksanut ajatella, kun lapsettomuusmasennus oli pahimmillaan, halusin vain vauvan, enkä muuta osannut kuvitellakaan.)
 
Saigon > Raskauksien jääminen kemiallisiksi johtunee siitä, että ovis tulee liian myöhään (poksuu vanhahkona, n. kp20) ja limakalvo on liian ohut ja ehkä rakenteeltaankin jo heikentynyt siinä vaiheessa. Clomit vaihdettiin Femareihin, että limis pääsisi paremmin kasvamaan ja saataisiin oviskin aikaistettua. Tällä hetkellä olen hyvinkin toiveikas ja luotan siihen, että sopivan lääkesetin myötä onnistuminen tulee.
 
Kiitos macy gray!!! Annoit uutta ajateltavaa.Mullakin on pitkähköt kierrot, ovikset kp 18-22. Naurettavaa tästä tekee sen, että nyt kierronkartoituskierrossa mun kierto olikin tasan sen 28, viimeks tällainen kierto oli vuosi tasan sitten ja sitä ennen ei vuosiin... Että tuskin nyt edes uskovat että mulla AINA pitkät kierrot. Toki tällainen lyhyt kierto tuo pientä toivetta siitä, että jospa nää vaikka vähän lyheniskin itsestään, mut en vaan jotenkin jaksa uskoa...

Limis kai huononee kaikilla kierron loppua kohti (?), mutta päteeköhän tuo sama ongelma siis minuunkin, jonka limiksiä on aina kehuttu paksuiksi? Kun oon kuullut, että limiksen "vanhuuskin" on huono asia jo itsessään. Tuo sinun lääkkeenvaihdoksesi kuulostaa hyvältä ja muutenkin on jotenkin toiveikas olo puolestasi! Plussatuulia!!! :)
 
Saigon > Limakalvon rakenne muuttuu kierron lopulla, jolloin kiinnittyminen on vaikeampaa. Myöhäinen ovis siis heikentää mahdollisuutta kiinittymisen onnistumiseen vaikka luteaaliaika periaatteessa riittävän pitkä olisikin. Ultria ei oviksen jälkeen ole mulla ollut, joten limistäkään ei ole seurailtu loppukierrosta. Ennen irroituspiikkiä on kuulemma näyttänyt ihan hyvältä vaikka clomit kasvua hidastikin. Fostimon ilmeisesti hieman korjaili tilannetta ja Lugetkin muistaakseni asiaan vaikuttaa.

Mulla on kierrot vaihdelleet 19-47kp, mutta polilla ei ole kyseenalaistettu myöhäisiä oviksia. Yksi lääkäri sanoikin, että ihan selkeä ovulaatiohäiriö. Sanoivat myös olevan hyvä asia, että r-testeissä vilahtelee. Nyt sitten vaan tuetaan kehon toimintaa ja toivotaan, että saadaan ennemmin tai myöhemmin raskaus jatkumaan alkumetrienkin jälkeen. Kuulemma tällaisissa tapauksissa saadaan hyvin tuloksia pelkällä lääkehoidolla ja itselleni se on suuri helpotus.

Toivottavasti sinut otetaan todesta ja saat tarvitsemaasi apua. Yksittäinen lyhyt kierto ei ongelmaa poista ja lääkärien luulisi olevan siitä tietoisia. Tylyltä kyllä kuulostaa saamasi kohtelu. Oletteko julkisella ja millaista hoitoa olette saaneet? Varmaan oletkin kirjoitellut jo taustaa, mutta tämä lahopää ei muista. :ashamed:
 
:flower:Hello Macy! Voi että jos minäkin samanlaisen lääkärin tapaisin, joka ymmärtäis myöhäisten ovisten ongelmallisuuden päälle. Monihan ajattelee, että jos ovis tapahtuu, ei ongelmaa ole, mutta ei se aina ole niin... Yllättävän monella lapsettomuudesta kärsivällä on pitkähköt kierrot, vaikka itse ovuloisi.

Me ollaan vasta tutkimuksissa, jotka tehty aikaisemminkin jo muutama vuosi sitten. Nyt tehdään uudelleen ja koitan kartoituttaa muiden sairauksieni osalta tilannetta, mitä aikaisemmin ei tehty. Naistentautienpoliklinikalla käydään Jorvissa. Mullahan noita kemiallisia on sanotaanko lähes 20kpl taustalla. Joskus jopa perättäisinä kuukausina. Ja aina niistä tulee ihan selvät oireet ja haamuja saa. Menkat saattaa olla 5pv myöhässä, mut haamut ei vahvistu, vaan muuttuu negaksi ja sit lopulta menkat alkaa. Nykyään en kylläkään testaa, kuin vasta jos täti on 3pv myöhässä, jos silloinkaan. Ei edes ne 2 viivaa toisi mitään lopullista helpostusta, vaan rv 12 jos pääsis, vois alkaa uskomaan. Mulla on nimittäin ollut myös km(?) rv6 & km rv8-9.

Olikos sulla Macy jo lapsi entuudestaan? Mielestäni lapsettomuudesta voi kärsiä kovastikin, vaikka olisi jo lapsi. Toki pelko täysin lapsettomaksi jäämisestä on poissa. Voi kun itsekin sais edes sen yhden, niin lupaisin olla ressaamatta jatkosta... :) Tosi mukava oli kuulla, että kohtalotoveri täällä on ja toivon, että muutkin kohtalotoverit, joilla toistuvia kemiallisia, ilmoittautuisi.:wave: On mukava jakaa tietoa/kokemuksia.

Mitäs muille kuuluu? Onko Nippemme vielä hengissä? Ja onkos positiivinen mielentila pysynyt muilla? Mulle se on helppoa, koska kun kerran päästää irti, ei jatkuvasti joudu taistelemaan. Toki muakin surettaa joskus hetkellisesti, noin 5min, joka menee itsestään heti ohi, kun en elä siinä surussa. En ole lapsiasian suhteen optimistinen, vaan realisti/pessimisti. Sillä tavoin vältyn ikävyyksiltä ja voin mahdollisesti vielä joku päivä yllättyä positiivisesti. Mulle joskus neuvottin, että uskot vaan kovasti siihen lapseen, juttele sille jo jne. Eikös tuollainen saata saada jonkun mielen sekaisin...#%#%# Mä oon uskonut jo liikaa ja sks pettynyt niin pahasti, että realismi on nykyään paras kaverini! :D

Erittäin hyvää viikkoa ja kertokaahan kaikki mitä kuuluu?:flower:
 
Hengisä ollaan :) Ja positiivistaki mieliallaa on onnistuttu löytämmään! Toki välilä voi vielä tulla semmosia ei niin positiivisia mielialoja, mutta pääasiallisesti alakaa olla jo ihan hyvä mieli. Ja joitaki ajatuksia on mielesä pyöriny, mitä sinne ei kannattas päästää kovin pyörimmään kuten, että oliskohan tuo mies saanu kaipaamansa lapsen, jos olis ottanu vaimoksensa jonku muun ku minut.. Ei eelleenkään sillä, että enkö mieki sitä lasta haluais, mutta.. You know..

Olipa kyllä kiva lukia macy grayn juttua tuosta Femarista.. Alako vain tuntummaan, että se on se lääke, mitä minunki pitäs ottaa. Juuriki tuohon ovulaatioon, limakalavoihin ja kierron pittuuteen viitaten.. Pitänee ottaa asia puhheeksi lääkärin kans kuhan tämä yks testikierros saahaan pois eestä.

Tuosta lapsele puhumisesta yms., mistä Saigon puhu.. Mie olen kuullu sanottavan, että pitäs tehä sitä fyysistä tillaa sille lapsele jo ommaan asuntoon, että se tuntee ittesä tervetulleeksi ja tajuaa tulla. Ja lisäksi se, että lähettää positiivisia ajatuksia universumiin (?) ja niisä ajattellee saavansa sen lapsen, niin kas, sehän on jo kohta mahasa.. Voi kiesus sentään! Kyllähän sitä on josaki vaiheesa ajatellukki, että kyllä mie sen lapsen saan vielä, mutta kyllä sitä tämän ajan päästä alakaa toelaki olemaan realisti / pessimisti näitten toiveitten suhteen.

Mutta näilä ajatuksila on tätä viikkoa kulettu ja kuletaan vielä jatkosaki :) Onneksi tällä viikola on kuitenki mukavia asioita ottettavisa :)
 
Hello!

Kiva kuulla Nippe, että on positiivisiakin asioita tulossa. Täällä on aika hiljaista ja hyvä niin, siis että ihmiset keskittyy muuhun kuin lapsettomuuteen. :) Siihen keskittyminen kun on maailman turhinta!

Itsellä pyörii mielessä tuleva leikkaus ja sen esikäynti. Olis kiva skipata, mut en voi, koska haluan kuitenkin nyt nämä tutkimukset selvittää läpi. Ahdistaa niin, että itselle tehdään asioita, joita ei haluaisi. Verikokeet ja kaikki sellaiset on vielä helppoja, mutta esim. oli henkisesti vaikea pelkällä puudutuksella poistattaa luomet rinnasta: se on kai maailman luonnollisinta, ettei halua itseä vahingoitettavan(esim. viillettävän). Vaikka tietää, että lopputulos on vain hyväksi.

Mulla on nyt tunne, että kun tutkimukset saadaan kasaan, ei lähdetä mihinkään hoitoihin. En nyt sano ei koskaan, muttei ainakaan johonkin aikaan. Mulla oli hiljattain taas kemiallinen raskaus, menkat oli 3pv myöhässä ja oireitakin oli aika paljon taas. Se on mun arkea... En jaksa uskoa että mikään hoito auttais, vaan toivottavasti jokin hormonaalinenn tai rakenteellinen vika selviää tai jos ei, että raskaus kestäisi joku kaunis pv.

Mun mies sanoi, että haluaa ensin elää tosi terveellisesti, ennen kuin antaa spermanäytteen. (Pari vuotta sitten laadussa jotain pientä vikaa, mutta ainakin hedelmöitys onnistuu) Onhan se hyvä tietää, että laatu riittäis ainakin parhaimmillaan, mutta se on toisaalta väärin, koska hän ei normaalisti elä täysin ilman nautintoaineita... Vastaus ei silloin vastaa todellisuutta, jota ollut nämä vuodet. Mutta kyllä mä ymmärrän, itsekin tsemppaan, jotta pitkäaikaissokeri ois kokeeseen aina mahdollisimman hyvä jne. Ei sekään ole kokototuus silloin, mutta kai se on luonnollista haluta nähdä mitä tulos on parhaimmillaan, ei pahimmillaan.

Mutta oli miten oli. Rakastan aviomiestäni NIIIN paljon, että perjaatteessa hän riittää minulle, jos ei lapsia koskaan saada. Se ei olisi mikään kriisi meille, en usko. Siis se lopullinen tieto. Tämä lapsettomuushan on kriisi kaikille, mutta kuten monilla, on meilläkin parisuhde vain lujittunut. Me ollaan niin onnekkaat, että ollaan löydetty toisemme ja saatu tämä rakkaus ja huumorintajuinen suhde, jossa kummatkin tukee ja arvostaa toisiaan yli kaiken.

Nyt tää lähtee nauttimaan elämästään, eli muualle täältä! :) Kuulemiin ja plussatuulien lisäksi elämänilon tuulia kaikille! :D
 
Saigon > meillä on polilla mahtavat lääkärit. Seuraavassa kontrollissa on joku sijaistava, ihan uusi tuttavuus toisesta kaupungista. Toivottavasti on yhtä mukava kuin vakiporukka.

Tilannepäivitystä Femar-kuurin jälkeen: Eilen kp7 limis vain(?) 4mm ja molemmilla puolilla 9-10mm rakkuloita (oik3 ja vas4). Nyt pistelen viitenä päivänä Puregonia 75 annoksella ja sitten maanantaina seurantaultra. Ovista täytyy testailla viikonloppuna ja pistelyn voi lopettaa plussan tullessa. Itse en usko sitä tapahtuvan vielä vaikka follit kasvavatkin 1-2mm/vrk. Kerron jatkokuulumisia alkuviikosta, jos jotakuta kiinnostaa niitä lukea. :) Tuo limishän on nyt ohut, mutta lienee ihan ok kiertopäiviin nähden. Vastahan mulla menkkatiputtelut loppuvat tässä vaiheessa ja silti oli noinkin hyvän kokoisia rakkuloita molemmilla puolilla. :)

Kommentteja lisää myöhemmin, sillä nyt ei ole aikaa kuin nopeasti ilmoitella itsestä pinoihin. Voikaa hyvin!
 
Macy, hyvältä kuulostaa mielestäni! Minua ainakin kiinnostaa kuulumisesi, kerrohan ihmeessä miten asiat etenee! Nyt tulin vain ilmoittamaan, että tulen olemaan tavoittamattomissa jonkin aikaa. Tai siis nettiin pääsen, mutten usko ehtiväni reissussa.
<3:lla Saigon
 
Hyvät ihmiset, mitä kuuluu? :)

Meikäläinen on tämän ketjun otsikon mukaisesti selvinnyt lapsettomuudesta, ainakin toistaiseksi ilman sitä lasta. Suhteellisen harvoin käy asia edes mielessä, kun on muuta mieluisaa ajateltavaa. Operaationi peruttiin, mikä on aivan mahtavaa. Ei tarvitse tähystää, ei leikata.

Mulle kuuluu pelkkää hyvää, eikä oikein ole tullut roikuttua siksikään täällä. Onnellisuus on niin asenteesta kiinni, huomaan sen entistä enemmän. Tänä vuonna se ajatus on oikein tärähtänyt tajuntaani, ja olen ollut onnellisempi kuin vuosiin, tai ehkä koskaan? Kyllä minulla suruja ja vastoinkäymisiä on ollut tänäkin vuonna, ajatusmaailma vain on muuttunut yhä valoisammaksi ja siltä polkua haluan jatkaa.

Toivon vauvaa kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille, toki kaikille muillekin. En löydä katkeruutta mistään, se on kadonnut, toivon mukaan pysyvästi.

-Saigon
 
  • Tykkää
Reactions: macy gray
Ihanaa, Saigon! Juuri noin.

Täällä kolistellaan myös eteenpäin. Viime hoitoyritys meni melkein niin pieleen kuin vain voi mennä. Täydelliseltä limbolta "pelasti" vain se, että yksi alkio saatiin kuin saatiinkin siirrettyä hurjan hormonitankkauksen jälkeen. Eipä tehnyt elettäkään tarttuakseen. Siinä kohdassa kun ne luget saattoi heittää nurkkaan mielen täytti ainoastaan helpotuksen tunne ja toivo siitä, että elämä voi ehkä sittenkin olla taas elämisen arvoista.

Mä lähden nyt ulos syksyilemään. Valoa päiviinne, naiset!
 
Juuri näin se menee Polkka, mullakin menee parhaiten, kun ei tarvitse elätellä turhia toiveita, se on kuin kantais harteillaan jotains suurta taakkaa... Ja varmasti tollaiset tuhoon tuomitut kierrokset ne vasta turhauduttavimpia onkin. :hug:

ON: Mä toivoisin, ettei noita mun kemiallisia tulis enää, mutta mihinkäs ne sit loppuis kun ei ehkäisyä aloita, se nyt vaan on mun arkea ja koitan olla nostattamatta minkäänlaisia toiveita niin pysyy tää hyvä fiilis jatkossakin. :)
 
Viimeksi muokattu:
Heippa!

Tämä on ehkä minulle nyt sopivin kirjoittelupalsta.. Vinkkejä kaivataan selviytymiseen. Omat hoidot loppuivat nyt totaalisesti eli edessä on kysymys, kuinka tästä eteenpäin? Monella on suunnitelmissa, että kun hoidot loppuu, siirrytään adoptiojonoon tai sijaisperheeksi, mutta meille nämä eivät ole vaihtoehtoja. Yritän tehdä uusia suunnitelmia elämääni. 5 vuotta elämä on pyörinyt tämän lapsettomuuden ympärillä ja nyt kun luovun siitä, kyllä se pienen tyhjän tilan jättää. Olen jo suunnitellut hakevani opiskelemaan, mutta en pidä itseäni minään uraihmisenä..
 
Voi Sharlin. Mä olen sivusta seurannut sun kuulumisia luovutettu-ketjussa, ja tänään tuli siis kehnot uutiset. Voi itku. Kestää tosiaan tovin jos toisenkin päästä tuosta taas jaloilleen. Mutta mahdollista se on, tietenkin!

Itse saattaisin sun tilanteessa harkita hakevani vertaistukea Simpukan ryhmistä, Simpukka - Lapsettomien yhdistys.. Vai oletko jo kokeillut noita..? Simpukan kautta pitäisi joka tapauksessa löytyä kohtalotovereita joka tilanteessa, myös silloin kun lapsihaaveet on lopullisesti jätetty taakse. Siellä on kaksin jääville myös omat ketjut - oot varmaan tutustunutkin: Simpukka - Lapsettomien yhdistys..

Mullekin voit laittaa yksäriä jos siltä tuntuu. Mulla tää lapsetta jääminen ei ole vielä ihan lopullista, mutta tuntuu että ei siitä paljoa puutu. Kyllä mä mielelläni ajatuksia vaihdan.

Liikuntaa en voi kun suositella kaikissa muodoissaan ensiavuksi (ja jatkohoidoksi myös...). Jos sulla ei ole vielä sali- tai jumppakorttia, niin harkitse nyt hankkimista, jos sellaiset palvelut on sulla saatavilla. Tai aloita joku muu liikuntaharrastus, yksin tai jonkun kaverin tai oman miehen kanssa. Tai käy vain lenkillä syksyisissä maisemissa. Pitkät kävelylenkit on parhaimmillaan mainiota meditaatiota. Jos oot pk-seudulta niin voin lähteä lenkkiseuraksi. :)

Halaus ja kamalasti energiaa nyt. Pidä itseäsi hyvänä.
 
Kiitos Polkka!

Liikuntaa olen harrastanut aktiivisesti jo pitkään. Nyt uutena harrastuksena olen alkanut myös meditoimaan..

Kyllä tää tästä pikkuhiljaa. Nyt odotan vaan, että alkaispa ne menkat nopeesti, et tää hoito olis ohi ja kaikki turvotus ja pinekys helpottaisi!
 
Mä olen myös miettinyt tuota meditaatiota... Mutta vielä ei ole valjennut, että miten, missä ja milloin siihen paneutuisin, ja niinpä homma on mulla jäänyt ihan tuohon kävelymeditaatioon. Ehkä kirjastosta voisi löytyä lisäinspiraatiota. NLP:hen perehtymistä olen myös harkinnut jo pitkään.

Tuntuu mielekkäältä kehittää eri puolia itsestään. Juuri nyt haluaisin esimerkiksi parantaa keskittymiskykyäni, siinä on selviä puutteita.

Voimia tähänkin iltaan, Sharlin. Levollisia unia!
 
Hei vaan kaikille,

Tulin parin vuoden tauon jälkeen katsomaan tätä keskustelupalstaa ja ilahduin löytäessäni tällaisen ketjun. Jossain välissä luin todella aktiivisesti lapsettomuusjuttuja; varmaan liikaakin, koska lopetin lukemisen. Ehkä noin 3. IVF:n kohdalla en enää saanut mitään asian jauhamisesta. Lapsettomuus on toki ollut mielessä, mutta olen sen välillä pystynyt unohtamaankin.

Nyt on tilanne, että 4. IVF:n ja ties kuinka monen alkion siirron jälkeen, emme saa enempää hoitoja julkisella puolella. Ikä ja hoitomäärät ovat tapissaan. Emme aio myöskään aloittaa hoitoja yksityisellä puolella. Adoptioon alamme olla myöskin liian vanhoja. Viimeisin IVF oli "helpompi" siinä mielessä, että tuloksena oli vain kaksi alkoita. Silloin tiesi, että nyt tämä vihdoinkin loppuu ja että olemme jaksaneet loppuun asti. Molemmat kaksi alkiota siirrettiin pari viikkoa sitten. Menkat alkoivat eilen, joten se on siinä sitten. Ei enää PAS:ja ja jännittämistä. Edessä on sopeutuminen hoitojen jälkeiseen aikaan. Pienenpienenpieni mahdollisuus on tulla raskaaksi luomuna. Tosin, jos ei ole tähänkään mennessä onnistunut, ei kovin todennäköisesti onnistu tulevaisuudessakaan.
Olen kahden viimeisimmän hoitojakson aikana alkanut alitajuisesti asennoitua ajatukseen, että hoidot eivät välttämättä onnistu. On se silti jonkinlainen pettymys, ellei shokki, kun asia todellisuudessakin on näin. En osaa sanoa vielä. On aika sumuinen, turta olo. En ajattele, ettemme mieheni kanssa voisi olla onnellisia kaksin. Meillä on monia hyviä asioita elämässä: koiranpentu, ystäviä, mökkeily, mukavat työt, ihana uusi koti, harrastuksia jne. Suurimman osan aikaa nautin elämästäni. Suurin asia minulle on juuri nyt yrittää hyväksyä se, että olen jatkossakin se, joka ulkopuolisena kuuntelee juttuja lapsista tai lapsenlapsista.

Meditaatiota olen alkanut harrastaa tänä syksynä mindfulnessin muodossa.
 
Viimeksi muokattu:
Polkka <3, oot aina niin empaattinen! täällä on niin paljon helpompi tilittää asioita, kun omille lähiystäville, jotka eivät ole kokeneet samaa.

Tervetuloa Kerttu-Kaarina! Ollaan siis hyvin paljon samanlaisessa tilanteessa. Mulla kävi tänään niin, että yhtäkkiä töissä alkoi pyörryttämään, en onneks sentään pyörtynyt. Olin tosi kalpea ja olo oli muutenkin omituinen. Verenpaineet olivat korkealla. Olen tässä pelännyt viimeisen hoidon jälkeen, että saan kohdun ulkopuolisesta raskaudesta johtuen jonkun repeämisen munasarjaan, joka voi johtaa sisäisen verenvuodon kautta hengenvaaralliseen tilaan. Tässä ennakoivana oireena voi olla pyörtyily. Tätä kun oikein mietin, oli lähellä, etten saanut lisäksi paniikkikohtausta. Tähän asti olen mielestäni selviytynyt muuten hyvin hoidon lopettamisesta. En kuitenkaan pystynyt keskittymään töihin, joten oli pakko lähteä kotiin kesken työpäivän. No, kun pääsin kotiin, menkat alkoivat. Luulen, että outo pyörryttävä olo johtui siitä ja lisänä kaikki lääkemuutokset, hormonien lopettamiset ja kortisonin vähentäminen. Nyt olen vaan onnellinen, että ne menkat alkoivat ja alkio ei repinyt munasarjojani. Olen ollut viime päivinä niin hermona, kun ensin oli piinaa, että nouseeko HCG vai mitä tapahtuu, kun raskaustesti näytti haaleaa plussaa.. Nyt olen tosi tyytyväinen, että kaikki se stressaaminen on ohi. Toisaalta ihmettelen jopa itsekkin sitä, että en ole ollut niin surullinen. Tänään ensimmäistä kertaa vähän itketti, kun kerroin omalle esimiehelleni tilanteestani ja näin, että hänen silmänsä kostuivat.

Kyllähän tämä surutyötä vaatii ja varmaan lapsettomuus jättää jonkinlaisen arven ikuisiksi ajoiksi sydämeen, mutta ehkä se suru hälvenee hieman ajan myötä.

Vähän olen alkanut avaamaan mielestäni silmiä muidenkin ongelmille viime aikoina.. Silloin kun oli itse aktiivisesti hoidot päällä ja syvällä niissä, tuntui, että näki vain ne omat ongelmat. Nyt pystyn katsomaan jälleen itsestäni ulospäin ja näkemään muidenkin ongelmia. Tuntuu, että muillakin on ihan hirveästi vastoinkäymisiä..

Mindfulness on tosi hyvä, kokeile säkin Polkka sitä ihmeessä! Kirjastosta saa lainata.. Itse olen kokenut myös tosi hyvänä Tarja Salomaan Sydänmeditaatio-cd:n, sekin löytyy pääkaupunkiseudun kirjastosta, tosin saattaa joutua jonottamaan.

Yritetään ajatella positiivisesti ja olla onnellisia pienistä asioista. Ihanaa, että on lämmin syksy.
 
Näin metrossa tämän julisteen:
Salong Giraff: Euphoria - show & dinner | Cirko

En tiedä tarkasti miksi, mutta tulin tuosta ihan mahdottoman hyvälle tuulelle ja iloiseksi ja toiveikkaaksi. Luultavasti se oli tuo ulvoa husky, jonka alakulmahampaat vilkkuvat mustasta kidasta. ;)

Kuva on täynnä kaikenlaisia elämän iloja: viherkasveja, kukkia, perhosia, tuttuja ja outoja herkkuja. Lähetän tämän nyt tänne ihan siltä varalta, että josko tämä onnistuisi ilahduttamaan jotakuta toistakin.

Hyvää viikonloppua!
 
Polkka, kiitos julistelinkistä, oli todella hauska ja muistutti, että asiat voivat joskus järjestyä vähän nurunkurisestikin.

Sharlin, onneksi munasarjasi eivät repeytyneet. En ole osannut edes ajatella tuota mahdollisuutta, vaikka kyllä joskus luin kaikista mahdollisista vaaroista, joita hoitoihin voi liittyä. Itselläni oli ensimmäisessä IVF:ssä hyperstimulaatio lähellä.

Olen aloittanut kv adoption selvittämistä. Mies ei ole vielä kertonut selkeää kantaansa asiaan - ei vastusta, muttei ole täysin varmakaan. Keskustelimme asiasta ja sain luvan selvitellä, milloin on seuraava alkuinfo. Totesin, ettei se vielä sido häntä mihinkään. Aiemman perusteella tiedän, että Etelä-Afrikka Helsingin kontaktilla on meille ehkä ainoa mahdollisuus. Ihan pientä (0-2v) emme luultavasti edes saisi. Kunhan nyt selviäisi, milloin on seuraava alkuinfo.... Itseäni auttaa se , että on vielä jotakin odotettavaa. Itse asiassa olen viikonlopun aikana uskaltautunut haaveilemaan lapsesta enemmän kuin pitkästä aikaa (vaikka tiedän, ettei asia välttämättä toteudu). Ajattelen, että on vähän isompi mahdollisuus kuin hoitojen kanssa, jotka siis ovat loppuneet.

Ihanaa syksyistä viikon alkua kaikille! Olen muuten innostunut puhelimeeni lataamastani Sport Trackerista, joka mm. laskee askelia koira kanssa tehdyistä lenkeistä :)
 
Viimeksi muokattu:
Hei kaikki ja ihan alkuun kiitos Saigonille tästä ketjusta :)

Kerron oman tarinamme!

Me olemme olleet viisi vuotta yhdessä, minä olen 33vuotta ja mieheni 42vuotta. Miehelläni on edellisestä liitosta jo kaksi isompaa lasta, jotka ovat meillä joka toinen viikonloppu. Meillä on enemmän ja vähemmän yritystä takana kolme vuotta. Muutamia hoitojakin on kokeiltu ja yksi raskaus saatiin myös alkuun, joka meni kesken kolme kuukautta sitten rv6+3.
Me olemme olleet mieheni kanssa myös sijaisvanhempina väliaikaisesti pikkusiskoni kahdelle lapselle puolen vuoden ajan. Kokemus oli äärimmäisen rankka, mutta antoisa!

Luin aika pitkälle teidän muiden tarinoita ja haluankin kannustaa täällä monia olevia omalla tarinallani!
Täällä monelle biologisuus äitinä on ainoa vaihtoehto kun taas minulle se on oikeastaan melkeinpä päinvastoin. Olen aina halunnut adoptoida lapsen, se on ollut unelmani jo siitä asti kun ensimmäisiä kertoja pystyi omalta osalta ajattelemaan äidiksi ryhtymistä. Lapsettomuushoidot eivät ole olleet minulle oikeastaan millään tavalla rankkoja eikä oma keskenmenokaan juurikaan maailmaani ravisuttanut. Monet ovat kysyneetkin, että miten minä jaksan, vastaan, että on täysin omasta itsestään kiinni, miten annat "negatiivisten" asioiden vaikuttaa omaan elämääsi.
Minä käännän negatiivisetkin asiat kokemukseksi ja niistä opin aina olemaan vahvempi ihminen. Jos en omaa biologista lasta saa, saan joka tapauksessa olla ÄITI! Ja se on minulle tärkeintä! Saan olla äiti lapselle, joka sitä tarvitsee äärimmäisen paljon. Itse saan voimaa jo pelkästään siitä ajatuksesta, että minä omana itsenäni pystyn pelastamaan pienen viattoman lapsen elämän ja antamaan hänelle mahdollisuuden tulla paremmaksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Adoption olemme hylänneet jo siitäkin syystä, että meillä molemmilla on sen verran ikää ettei yksinkertaisesti ole aikaa lähteä jonottamaan.
Tällä hetkellä olemme sijaisvanhemmuus-kurssilla, josta valmistumme helmikuussa. Ensi kesänä meillä saattaa jo olla ihana pikkuinen meidän paijattavana! Saan tehdä lasten huoneen, ostaa lapselleni vaatteita, työntää kuin kuka tahansa äiti pientä kaupungilla rattaissa ja tuntea olevansa ehjä :heart:
Ja miksi en ole kovin surullinen siitä, että en todennäköisesti tule koskaan raskaakasi (vaikka emme ole edes kaikki hoitomuotoja vielä kokeilleet), on syynä siihen se, että minulla on elämässäni kaikki asiat todella hyvin! Olen saanut kaiken sen, mitä olen unelmoinut ja kaiken päälle saan nyt myös olla äiti.
Minulla on ihana, rakastava aviomies, meillä on yhteinen yritys. Saan tehdä työtä, joka on ollut unelma-ammattini, meillä on hyvä taloustilanne, kaksi vuotta vanha koti ja kolme viikkoa sitten sain aivan uuden autonkin :) Minulla on ystäviä ja iso suuri suku, paljon sisaruksia, joiden kanssa pidän yhteyttä lähes päivittäin.

En ole antanut oman mieleni katkeroitua, vaikka neljällä siskollani kaikilla on lapsia! Olen täti yli kahdelle kymmenelle lapselle. Sisaruksillani on lapsia, mutta minulla on taas paljon sellaista, mitä he haluaisivat minun elämästäni. Kenelläkään heistä ei ole esim. työtä, jota rakastaa tehdä ja minusta se on aika tärkeä asia.

Kannustan teitä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta! Siinä on todella paljon hyviä puolia ja lupaan, että se tulee antamaan teille aivan yhtä paljon ellei jopa enemmänkin kuin oma biologinen lapsi antaisi.
Itse olen ihan innoissani tästä kaikesta ja mikä parasta, mieheni on myös! Hän lupasi, että saan tapetoida lasten huoneen juuri sellaiseksi kuin itse haluan :heart: Meille on ostettu jo autoon lapsen turvaistuin.... :D

Hirmuisen paljon voimia kaikille, jotka taistelevat oman lapsettomuuden kanssa! Toivottavasti minun tarinani antoi jollekin voimaa uskoa parempaan huomiseen :heart:
 
  • Tykkää
Reactions: Joku_päivä
Moi kaikille pitkästä aikaa! Tervetuloa Kerttu-Kaarina ja Sati ja muut jos en jotakuta huomannut. Meikäläisellä pyyhkii edelleen lapsettomuudesta huolimatta hyvin! Huomasin aikaisemmin, että kun aloin pyöriä tässä keskustelussa, keskityin taas vaihteeksi liikaa koko lapsettomuusasiaan, vaikka erityisen positiivisesti koitankin suhtautua, kuten ketjua lukeneet tietävät.

Tuo mitä Sati kerrot, kuulostaa loistavalta jutulta sinulle! Juuri näin! Pitää oppia nauttimaan siitä mitä on. Kaikilla löytyy varmasti monia asioita, joista voi iloita, kunhan vaan avaa silmänsä. Ethän pahastu, vaikka minulle sijaisvanhemmuus ei ole koskaan ollut mikään vaihtoehto. Ei edes adoptio... Jotenkin haluan kaiken tai ei mitään tässä lapsiasiassa. Ehkä minussa ei luonnostaan ole sellaista yltiöäitiyttä, ja äitiyteen kuitenkin uskoisin kasvavani mahdollisen raskauden myötä. Olen viettieni alainen, ja vietit sanoo, että haluan oman biologisen lapsen. Mutta on upeaa, että maailmassa on kaltaisiasi ihmisiä! Ehkä vielä itsekin joskus kasvan tasollesi tai sitten en. :)

ON: mulla tutkimukset ovat edenneet... olen joutunut yksityisellä testauttamaan mm. vasta-aineet, koska julkinen on pihi ja tökkivä. "Tehdään ensin 3vuotta epäonnistuneita hoitoja ja tutkitaan vasta sitten mistä kiikastaa". Kuulostaa liioittelulta, mutta näin se vaan menee. Ei siis kannata jäädä tuleen makaamaan, vaan opiskella kaikki mahdollinen aiheesta ja vaatia/kustantaa itse tutkimukset, joiden epäilisi olevan hyödyksi. Kilpirauhasvasta-aineita löytyi ja jotain muutakin häikkää. Mulla on autoimmuunisairauksia, joten ei ihme. Nyt saa sitten nähdä saanko hoitoa julkisella (lähinnä kortisoni), vai haluavatko ensin kokeilla "3 vuotta hoitoja ilman kortisonia, jonka jälkeen voidaan arvioidaan tarve". Naurattaa, kun oma kapinani nousee pintaan ja se välittyy hyvin tässä tekstissä. Mihinkään hoitoihin emme lähde, koska raskaudun kyllä luomuna, sanottakoon se tässä.

Mulla siis saattaa raskauden jatkumisen mahdollisuudet vihdoin nousta tässä jossain vaiheessa, mutta en anna yhtään toivon herätä, en ala taas haaveilemaan ja suurin odotuksin pilaamaan elämääni. Se on hyvää näin ja loppupeleissä haaveilu on ajanhukkaa!

Pidetään lippu korkealla, eikä anneta lapsiasian pilata elämäämme! Hyviä vuodenvaihteita kaikille!:heart:
 

Yhteistyössä