Sinun iässäsi, minulla oli aika samanlaiset tuntemukset lasten saamisen suhteen. Kun meillä kävi lapsiperheitä kylässä aina huokaisin helpotuksesta, kun he lähtivät omaan kotiinsa. Ajattelin, että en ikinä jaksaisi pikkulapsi arkea- olla kokoajan läsnä lapselle, vahtia, opettaa, huolehtia perustarpeista, kestää univelkaa...Pelkäsin, ettei minusta olisi koskaan äidiksi. Syynä oli pitkälti myös oman lapsuuteni kipeät kokemukset. Lapsuudessani ulkoisesti kaikki vaikutti hyvältä, mutta sisäisesti minulla oli usein niin paha olo, että toivoin, etten olisi ikinä syntynyt. En halunuut, että mahdolliset lapseni joutuisivat ehkä kokemaan sitä samaa tunnetta. Mieheni oli varma, että haluaisi joskus lapsia ja en tiedä, mitä olisi suhteellemme tapahtunut, jos en lopulta olisi itse uskaltanut ottaa riskiä yrittää tulla äidiksi. Omalla kohdallani sanoisin, että se riski kannatti...nyt meillä on useampikin lapsi - vilkkaita ja äänekkäitä poikia, vaikka rakastankin itse hiljaisuutta ja rauhaa. Vähitellen äitiyteen on kasvanut ja se on kasvattanut myös minua ihmisenä. Olen pystynyt venymään tavalla, mitä en koskaan kuvitellut. Ja rakkaus lapsiin on myös löytynyt. Ehkä se onkin enemmän rohkeutta uskaltaa rakastaa lasta. Jos joku olisi kertonut minulle vuosia sitten, millainen perhe minulla tulee joskus olemaan, en olisi ikinä uskonut kertojaa... Toivon, että vähitellen tunnustellen löydät sen ratkaisun, mikä on sinulle ja lapsellei paras.
