Lapsen antaminen adoptioon.. Tuttujen suhtautuminen?

Mulla oli samanlainen tilanne. En kyllä harkinnut adioptioita. Mutta en siis ollut koskaan hoitanut vauvoja enkä tykännyt lapsista. En tykkää edelleenkään lapsista paitsi omista jotka vei sydämen kun syntyivät ja jo silloin kun alkoivat mahassa liikkua. Näin on käynyt myös yhdelle ystävälleni. Opit hoitamaan vauvaa jos siis päätätkin pitää. Onko mies varmasti samaa mieltä kanssasi? Jos hän haluaakin vauvan synnyttyä olla isä?

 

En ole ikinä ajatellut, että haluaisin lapsia. Omakin lapsuus oli kurja kun vanhemmat oli vähän mitä oli... En myöskään ole lasten kanssa viettänyt aikaa. Kyllä mä nyt tietysti osaisin esim. vauvaa hoitaa jos joku pistäisi mut sellasia hommia tekemään mutta mitään "äidillisiä tuntemuksia" lapset eivät ole koskaan herättäneet. Vaivaantunut olo tulee jos pitää lasten kanssa telmiä.

Ja mies haluaisi lapsia, tosin ei ollut suunnitellut että vielä ainakaan viiteen vuoteen (ja ei minun kanssani, kun olen hälle tiedottanut etten lapsia halua) ja nyt on vaan sanonut että tämä on minun päätökseni kun minä olen se joka on raskaana ja hän tukee minua päätöksessä. En tiedä olisko hän siis valmis vielä isäksi, tosin tämä koko tilanne paljastui ihan vasta niin en tiedä mitä mieltä hän saattaa olla sitten kun on hetken sulatellut asiaa.

Hmm.
Itse olen vähän kuin sinä, vieläkin.

Meillä on pieni suku ja en elämässäni paljoakaan vauvojen tai lasten kanssa ole ollut tekemisissä.
Muutamalla läheisellä on lapsia.

Sanoit, että et tunne "äidillisiä" tunteita lapsia kohtaan.
Tiedätkö ei kaikki äidit rakasta kaikkia maailman lapsia.

Itse en ole luonteva lasten kanssa ja osaa leikkiä ja jutella.
Mutta sitten 6vuotta sitten sain oman lapsen.
Raskausaika meni, mutta kun sain hänet synnytyksen jälkeen syliini, en voi kuvata sitä tunnetta, joka minuun tuli kun näin hänet.
Tiesin, että hän on minun, rakastuin häneen heti. Suojelu ja hoivaamisvaisto iski.

Nyt hän on koko elämäni, leikitään, jutellaan, hän on maailman tärkein ihminen ja rakkain.
Muita lapsia kohtaan ei ole "äidillisiä" tunteita.
Leikkipuistossa katon kun lapsi leikkii muiden kanssa.
Oma on tärkeä, muut menee siinä, ei kiinnostusta.

Tiedätkö mitä, odota siihen kun lapsi syntyy.
Jos nyt ajattelet millaisia tunteita sinulla on joitain vieraita vekaroita kohtaan, niin ne tunteet eivät ole samoja mitä sinulla on odottamaasi lasta kohtaan.
Kun näet hänet, saat hänet syliisi.
Älä hätiköi nyt, odota sitä aikaa kun lapsi on sylissäsi

 

en minäkään osannut olla lasten kanssa tai tykännyt niistä tai edes kiinnittänyt mitään huomiota ennen kuin omani sain eikä oikeastaan senkään jälkeen toisten lapset paljon kiinnostanut. Oikeastaan vasta ihan nyt viime vuosina kun itsellä on toinenkin lapsi niin toisten vauvat on alkanut jotenkin näyttää söpöltä ja osaan myös olla muidenkin lasten kanssa, vaikka ei minua isommat lapset vieläkään kiinnosta. Omien lasten kanssa on kuitenkin hauskaa, ne on söpöjä ja rakkaita.

Puhu vielä miehesi kanssa. Jos hän kerran haaveilee omista lapsista niin tässä olisi tilaisuus, joka ei välttämättä toistu. Voihan hän jäädä kotiin hoitamaan vauvaa, sinä voit jatkaa töissä.

 

[QUOTE="Helvi";29801804]Hei, tiedätkö, mä suunnilleen vihaan muiden ihmisten lapsia. Ne on ärsyttäviä räkänokkia, ei edes söpöjä. Muiden vauvat ei koskaan ole herättäneet mussa mitään tunteita, korkeintaan ärytystä.
En halunnut vauvoja pidellä enkä varsinkaan ottaa sukulaisten tai ystävien lapsia hoitoon.

Silti mulla itselläni on kaksi lasta. Ihania ja äärimmäisen rakkaita! Voisin vaikka kuolla heidän puolestaan mikäli sellaiseen tarvetta tulisi.
Alusta asti olen osannut heitä hoitaa, tulkita heidän tarpeitaan ja olla aidosti läsnä. Pusuttelen ja halailen lapsia useita kertoja päivässä, kerron rakastavani.

Oma lapsi on kuitenkin täysin eri asia kuin muiden mukulat.[/QUOTE]

En minä suoranaisesti muiden lapsia inhoa sentään.. Mutta ei ne sen kummempia tuntemuksia herätä. Ihan hauskoja ja söpöjä ne ovat, mutta sitten kun esim. lapsiperhe käy meillä kylässä niin jossain vaiheessa se sitten on sitä, että lapset hermostuu ja taaperoikäiset meluaa ja riehuu, vauvat itkee pää sinisenä ja sitten vanhemmat toteaa että noh, kyllä meidän pitää nyt lähteä kotiin.. Puolen tunnin istuskelun jälkeen, vaikka vielä ehtisi kuinka juttelemaan jne. Lapset tuntuu rajoittavan elämää niin kamalasti ja sanelevan kaikki uusiksi.

Tuota olen kuullut että oma lapsi on ihan eri asia, mutta silti epäilyttää. Mä en haluaisi lasta miksikään "koekaniiniksi" että jos äidinvaistot sitten sattuvat heräämään, vaan haluaisin että alusta asti, lapsella olisi perhe joka rakastaa sitä koko sydämestään ja osaa hoivata..

 

Niihin adoptiopapereihin tarvitsee sitten lapsen isänkin allekirjoituksen.

yksinhuoltaja ei tarvitse.

 

En olisi missään tekemisissä noin itsekkään ihmisen kanssa

 

En olisi missään tekemisissä noin itsekkään ihmisen kanssa

Miksi on itsekästä että haluan että tällä lapsella olisi hyvä koti ja hyvät vanhemmat?

 

yksinhuoltaja ei tarvitse.

Joo mut ap.llähän on mies. meillä molemmat laitettiin allekirjoitus adoptiopapereihin.

 

Tulin vahingossa raskaaksi itsekin, ja myös pinnallisesti käväisi mielessä adoptio, jota en loppujen lopuksi tehnyt, vaan pidimme miehen kanssa lapsen itse. En ollut suunnitellut tekeväni lapsia ikinä, enkä myöskään tykännyt toisten lapsista, ei minkäänlaista mielenkiintoa. Kun lapseni syntyi, ei minulla herännyt häntä kohtaan rakkaus, vaikka todella kaunis vauva olikin mielestäni ihan siitä lähtien, kun hänet ensi kertaa näin. Silloin, kun hän oli syntynyt, olin kuitenkin tyytyväinen itseeni, että hänet pidin.

Myöhemmin sitten heräsi lasta kohtaan rakkaus ja nyt kyllä rakastan häntä ihan äärettömästi, enemmän kuin mitään. Hän on yli 3 vuotta nyt. En sitä tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä. Tämä on ollut vaikea taival, lapsen saaminen, mutta minulle se on ollut kaiken vaivan arvoista loppujen lopuksi.

 

Se siitä tekee itsekästä, ettei ole valmis elämästään antamaan mitään kellekkään koskaan.

Mutta joo, toki TODELLAKIN on lapselle parempi, että saa rakastavan perheen. Surullista sulle, ettet voi koskaan sitä rakkautta tuntea.

 

Miksi on itsekästä että haluan että tällä lapsella olisi hyvä koti ja hyvät vanhemmat?

Minusta sinun ajatus on ihan jalo, mutta tosielämässä se ei ole noin yksinkertaista. Aika moni adoptiolapsi kärsinee juurettomuudesta ja pelkäävät hylätyksi tulemista. Nämä ovat lapsia, joita oma äiti ei ole halunnut. Se on rankkaa tiedostaa. Sinun tarttee vaan uskoa, että olet paras äiti lapsellesi. Sulla on monta hyvää asiaa. Mies joka haluaa lapsia, turvaverkkoa toisen puolen isovanhemmista. Muistan kun oma esikoinen syntyi suuresti odotettuna. En rakastanut häntä yhtään, enhän edes tuntenut häntä. Sieltä se rakkaus tuli. En edelleenkään ole lapsi-ihminen, mutta omiani jumaloin. Adoptio on iso päätös. Jos et ole täysin aukottomasti varma, niin älä edes mieti sitä, vaan hae keskusteluapua jo raskausaikana ja luota siihen, että ne tunteet tulee sieltä. Voimia sinulle mihin ratkaisuun päädytkin.

 

Tee lapsi ja ota ero - yhteishuoltajuudessa ja viikko-viikko systeemissä ei tarvitse pyhittää koko elämäänsä lapselle

Myös psykoterapia lapsuuden traumoista auttaa. Kyky hoivata tulee paljolti lapsuudesta.

 

Joo mut ap.llähän on mies. meillä molemmat laitettiin allekirjoitus adoptiopapereihin.

Mutta jos ei olla naimisissa, niin isän mielipiteellä ei ole väliä. Avioliiton ulkopuolella synytynyt lapsi on äidin.

 

Jos päädyt antamaan lapsen adoptioon, sinulla on vielä lapsen synnyttyä 8 viikkoa harkinta-aikaa. Sen ajan lapsi on perhehoidossa sijaisperheessä, ja voi käydä siellä tapaamassa ja hoitamassa lasta niin paljon kuin haluat ennenkuin sinun pitää tehdä lopullinen päätös lapsen adoptioon antamisesta. Jos tulet siihen tulokseen, että haluat pitää lapsen, voitte päästä opettelemaan yhteiselämää ensikotiin.

En lukenut koko ketjua, mutta ymmärsin että sinulla on mies kuvioissa. Onko hän lapsen isä? Hän voi yhtälailla tulla mukaan tapaamaan lasta sijaisperheeseen ja ensikotiinkin.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Olet ison asian edessä. Puhu neuvolassa tuntemuksistasi ja ajatuksistasi.

 

Joku toikin jo tärkeän asian esille - sanoit että omat vanhempasi olivat "sitä ja tätä" ja oma lapsuus vaikuttaa suuresti siihen kuinka raskauteen suhtautuu. Samoin voi synnytyksen jälkeen puhjeta voimakkaita muistoja mieleen. Mielestäni tämä on sellainen hetki elämässäsi, jolloin kannattaisi palata omaan lapsuuteen ja ehkä ammatti-ihmisen opastuksellakin työstää menneisyyttä, JOTTA se ei olisi se asia, minkä vuoksi luovut ehkä suurimmasta siunauksesta ja onnesta, mitä ihmissydän voi kokea.

Se kertoo jo paljon, että mietit adoptiota lapsen parhaaksi, koska uskot että joku muu voisi tarjota paremman kodin. Ajattelet jo nyt lapsen parasta, moni muu päättäisi pitää lapsen vaikka tietäisi ettei jaksa kantaa vastuuta. Se on hienoa.

Ota kuitenkin huomioon se, että et voi mitenkään tietää millainen side sinulla kasvaa lapseesi. Itse pelkäsin pitkään, etten kykene rakastamaan lapsiani, koska lapsuuteni "oli mitä oli". Mutta esikoisen synnyttyä olin täysin eri ihminen - kasvoin muutamassa päivässä äidiksi, joka halusi antaa lapselle sen peruskallion ja ehdottoman rakkauden mitä en itse saanut. Ja nyt kahden lapsen äitinä voin sanoa, ettei mitään niin ihmeellistä ole kuin seurata lapsensa kasvua, eikä mitään niin suurta kuin rakkaus lapsiaan kohtaan.

Anna itsellesi mahdollisuus kasvaa äidiksi, käsittele ne asiat miksi luulet ettet voisi. Jos sinusta vielä tuntuu että et ole oikea ihminen äidiksi, niin mieti vielä kerran... Kaikella on tarkoitus. Mutta päätät mitä tahansa, niin onnea matkaan. Kirjoituksistasi heijastuu joka tapauksessa se että haluat lapselle parasta, mikä on kunnioitettavaa.

 

Miten mies suhtautuu adoptioajatukseen? Saatoit jo asian mainita, mutten ihan koko ketjua lukenut. Sen kyllä, että mies haluaa ainakin joskus perheen.
Oletko varma, että lapsi on väärä sinulle? Ettei vain ole niin, että mies on se, joka on väärä, etkä halua miehen lasta?
Minun tuttavani, joka on menettänyt ajan saada lapsia, sanoi, että haluaisi kyllä lapsen, muttei kyseisen miehen kanssa eikä sitten koskaan tullut eronneeksi.
Ja toinen tuttavani sanoi, ettei ikinä ikinä ikinä tee enää lisää lapsia (3 jo oli). Mutta kuinkas ollakaan, kun tuli ero ja uus mies rinnalle, niin kummasti sitä sitten vaan lapsi tuli ja kovasti oli äiti tulokkaastaan onnellinen.

 

En pidä aloittajaa itsekkäänä, vaan arvostan tätä järkiratkaisuna, jos on varma, ettei lasta halua. Tosin asiasta olisi kyvä olla samaa mieltä miehesi ja lapsen isän kanssa, jos aiotte suhdetta jatkaa. Tästä voi muuten tulla teille kriisi ja jopa ero. Koskaan ei voi elämässä tietää, saako enää toista tilaisuutta raskautua ja mitä omalle kropalle tapahtuu. Lapsia ei välttämättä tehdä tekemällä, ne ovat myös lahjoja. Olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitse saada lapsia ja elämä on ihan yhtä hyvää ellei parempaa (osalle sopii vapaaehtoinen lapsettomuus hyvin ja ovat onnellisia ja psyyke tasapainossa). Lapsia syntyy tänne kyllä ihan tarpeeksi ja valitettavan usein niille, jotka eivät ole sopivia vanhemmiksi. Adoptio antaa lapselle mahdollisuuden hyvään elämään ja aivan varmasti lapsi saa kodin, jossa häntä rakastetetaan ja hoivataan hyvin. Vauvana tehty adoptio ei jätä hylkäämiskokemusta, tosin silloin vauva ei saa mahdollisuutta rintaruokintaan, mutta se ei olle maailman kamalin asia. Imetyksessä tärkein on ternimaito, joka käynnistää immuunijärjestelmän, tämän jälkeen korvikkeellakin pärjää. Tosin raskausaika on pitkä ja tulet väkisinkin luomaan jonkun mielikuvan vauvasta, näet hänet ultrissa ja sitten se on synnytettävä. Kun pieni nyytti laitetaan syliisi ja hän alkaa hamuta rintojasi, voi olla, että adoptio ei ole enää ajankohtainen. Aika näyttää, kuitenkin et ole huono ihminen, jos annat vauvasi adoptioon. Huonompaa on mielestäni antaa lapsi joillekin isovanhemmille, jotka eivät välttämättä halua enää pikkuvauvan vanhemmiksi, mutta tekevät sen velvollisuudesta. Suomessa adoptiolapsista on huutava pula ja perheet valitaan tarkoin. En pitäisi adoptiota huonona ratkaisuna ollenkaan. Voimia päätökseesi ja raskauteen. Aurinkoista kevättä!

 

Jos isyys vahvistetaan, myös isän suostumus tarvitaan.

 

Anna lapsi isänsä hoidettavaksi, palaa itse töihin. Ja jos ero tulee niin rupea etä-äidiksi. Aika julmaa että olisit viemässä mieheltä lapsen ja miehen vanhemmilta lapsenlapsen. Miksi koet että sinulla olisi siihen oikeus?

 

Käy katsomassa lisää tietoa sivuilta http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/adoptiot/kotimaiset-adoptiot/

Sieltä löytyy opas, josta on sinulle varmasti apua (http://www.pelastakaalapset.fi/@Bin/1386651/OPAS+SYNTYMÄVANHEMMALLE.pdf).

Voimia!

 

Kylläpä täällä muutamat tuomitsevat innolla äidin, joka antaa lapsen adoptoitavaksi. Ja sitten samat ihmiset vinkuvat, että adoptiojonot ovat niin pitkiä ja suomalaisen lapsen saaminen melkein mahdotonta. Mikään ei ilmeisesti ole hyvä.

 

Jos joku lapsista moista meinais niin toivoisin, että vois harkita sellasta, että mieluummin antais sijaishuoltajuuden meille isovanhemmille. Minustabon väärin lasta kohtaan repiä hänet juuriltaan, ihmisten luota jotka välittävät hänestä.

Meinaatko, että adoptiovanhemmat eivät sitten välittäisi hänestä? Ovat luultavasti nuoremmatkin kuin isovanhemmat, eikä lapsi olisi jatkuvasti maisemissa muistuttamassa biologiselle äidilleen olemassaolostaan.

 

Lopultakin lapset ovat meille lainaa vain. Mun ajatukset ovat tällaiset nyt, kun esikoinen 18v on pian muuttamassa pois kotoa. Omaan lapseen kannattaa ehdottomasti tutustua ja tuntea hänet. Ompahan sitten joku vanhuuden turvana(kin), jos näin ajatellaan.

Vanhemmuuteen kasvaa olemalla vanhempi. Jo raskausaika muuttaa sua ihmisenä enemmän kuin mikään muu tähän saakka. Olipa päätöksesi mikä tahansa, niin anna sille aikaa ja tee se rakkaudella.

 

Olen ihan kamala ihminen varmaan kaikkien mielestä, mutta vaikka aborttia ei enää saakaan, niin kyllä siitä pääsee silti eroon jos on suht. alkuraskaus kuitenkin. Tarpeeksi moraaliton tai rahankipeä eläinlääkäri auttaa (eläinlääkärien ammattitauti on keskenmeno, vink vink) tai miksei vaikka Roaccutan kuuri yms. Itse en halua lapsia, enkä missään nimessä synnyttää ja ennen sterilisaatiota pelkäsin yli kaiken että en saisikaan ajoissa aborttia jos vahinko kävisi, mutta ostin sitten Cytoteceja nettituttavuudelta itselleni mielenrauhaksi.

 

[QUOTE="vierailija";29802231]Kylläpä täällä muutamat tuomitsevat innolla äidin, joka antaa lapsen adoptoitavaksi. Ja sitten samat ihmiset vinkuvat, että adoptiojonot ovat niin pitkiä ja suomalaisen lapsen saaminen melkein mahdotonta. Mikään ei ilmeisesti ole hyvä.[/QUOTE]

No niinpä. Aborttiketjuista löytyy kyllä adoption puolustajia vaikka kuinka, mutta nyt sekään ei käy.

AP:lle suosittelen kyllä jonkinlaista konsultaatio- tai keskusteluapua koska tuntuu vähän vielä epävarmalta meininki ja kyseessä on kuitenkin (kumpaan tahansa suuntaan) iso päätös. Tsemppiä joka tapauksessa.