Annette-79 harmaana
Liitän tähän kirjoitukseni, jonka kirjoitin eilen tuonne "omaan" Tammimasujen-pinoon.
Lisään, että toipuminen on ilmeisesti jo hyvässä vauhdissa. Kakka on edelleen suureksi osaksi ihan vetistä. Ja kyse on siis 4kk ikäisestä vauvasta.
Tässä tämä pitkä sepostus:
H.elvetillinen viikko (tai kaksi) takana.
Tästä saattaa tulla pitkä tarina, mutta lukekaa jos jaksatte.
Viime viikon keskiviikkona Joonaksen hengitys oli käynyt pinnalliseksi. Yskä oli kovaa ja poika oli tosi limainen. Lähdettiin sitten illalla taas päivystykseen, josta lääkäri passitti ensiapuun. Siellä lääkäri totesi pojan olevan niin tukossa, että vaati lääkehoitoa. Osastolle mars -kävi käsky. Kysyin siinä vaiheessa, eikö ole mahdollista hoitaa kotona ja käydä imettämässä limaa päivittäin (niin kuin joku täällä palstalla kertoi heidän tapauksessaan tehty). Ei onnistunut, vaan lasten infektio-osastolle oli mentävä.
Hoito aloitettiin saman tien. Inhalaationa Airomiriä ja limaa imettiin hengitysteistä aktiivisesti. Diaknoosi: RS-VIRUS.
Lauantaina alkoi näyttää tilanne jo hyvältä ja hoitaja informoi, että lääkäri saattaa kirjoittaa lääkereseptin , jolloin hoitoa voisi jatkaa kotona. Ja tarvittaessa käytäisiin osastolla imettämässä limaa. Kuulosti hyvältä- VAAN, huomattiin siinä lämpöä mitattaessa, että poika oli kuumeinen. Kainalolämpö 38.4. Lääkäri tuli kierrokselleen ja ilmoitti heti, ettei hän voi kuumeista potilasta kotiuttaa. Kuumeen syy selvisi saman tien, KORVATULEHDUS.
No kotiutus jäi siltä erää ja poika sai antibioottia tulehdukseensa. Korvatulehduksen oireena oli ainoastaan kuume, sekä huono ruokahalu.
Kuumetta oli vielä sunnuntainakin sen verran, että jäätiin osastolle. Mutta siinä vaiheessa kuulin vaivihkaa, että osastolla riehui Rotaripuli. Ajattelin kuitenkin, että ollaan turvassa kun ollaan infektio-osastolla, jossa erinomainen hygieniataso. Vaan toisin kävi.
Maanantaina alkoi ripulointi, rajuna. Illan aikana alkoi oksentelu. Ulostusnäytteestä selvisi syy: ROTAVIRUS. Maito upposi kuitenkin kohtalaisella menestyksellä ja pysyi jopa hetken mahassa, joten kukaan ei ollut huolissaan.. paitsi minä.
Tiistaina tauti vain paheni, kaikki tuli ulos samantien joko jommasta kummasta päästä, tai molemmista. Illalla huomasin pojan väsähtäneen ja olevan tosi kipeä. Hoitaja sanoi, että odotetaan aamuun josko lääkäri ehdottaisi tippaa. Poika valitti hiljaa sängyssään, ei itkenyt -vain valitti.. hiljaa. Siinä vaiheessa alkoi pala nousta kurkkuun. Siinä vaiheessa pojan silmät olivat jo kuopalla ja silmän ympärykset mustat. Pieni oli niiin väsynyt.
Aamulla heräsin todellisuuteen. Poika ei jaksanut syödä, ei liikkua, ei itkeä... ei pitää silmiään auki kuin hetken, kunnes ne taas sulkeutuivat. Jäivät vähän raolleen. Siinä tilanteessa lapsi näytti niin kuolleelta. Elonmerkkinä oli ainoastaan pieni liike rintakehällä. Ihokin oli niin kylmä, että jos voin arvailla miltä tuntuu kuollutta koskettaa, voisin väittää, että likimain samalta. Sanoin hoitajalle, että nyt on tehtävä jotain. Hoitaja sanoi, että lääkäreillä on keskiviikkoisin kokous, kierrolle tulevat tavallista myöhemmin, puoliltapäivin. En ollut uskoa korviani. Olin niin sokissa, etten osannut sanoa mitään. tyydyin vain katsomaan hänen peräänsä kun lähtiessään sulki oven. Menin keittämään kahvia vanhempien kahvihuoneeseen... siellä sitten tuli itku. Palasin huoneeseen ja istuin sängylleni itkemään, katselin vain poikaa ja itkin. Siivooja tuli eikä edes vilkaissut minuun. Vain lähtiessään pahoitteli oven kolahtamista. Unohdin mainita, että aamupunnituksessa pojan paino oli tippunut 7880g:sta (mitattiin kun mentiin osastolle) 7090g:aan. Liki 800g viikossa. Sitten otin puhelimen käteeni, laitoin miehelle viestin, että nyt ei ole tilanne enää hyvä. Mies soitti minulle ja sanoi, että hän tekee jotain. Ei mennyt aikaakaan kun hoitaja tuli huoneeseen ja sanoi, että hän lähtee hakemaan lääkäriä. Kysyi, soittiko mieheni. Oli soittanut ja hoitajalla oli itku kurkussa, hän sanoi ymmärtävänsä meidän huolemme ja totesi, että olisi itsekin hyvin huolissaan. Lääkäri tuli muutamassa minuutissa, perässään hoitajat kanyyleineen, tippaletkuineen..... Lääkärin oli haettava ylilääkäri paikalle, koska ei onnistunut saamaan kanyylia Joonaksen päähän. Pienellä vauvalla kun on niin ohuet suonet ja saati sitten kun on kuivunut. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tippa oli saatu onnistuneesti laitettua.
Sen päivän Joonas vain nukkui. Mutta olin varma, että toipuminen alkoi. Luotin siihen.
Torstaina lääkäri ilmoitti, että pojalla oli NORO-VIRUS. En ollut enää uskoa korviani. Neljäs infektio peräjälkeen. Mutta toipuminen oli silloin jo käynnissä. Väri alkoi pikkuhiljaa palata kasvoille. Juotin Joonakselle Osmosalia pahimpaan imemisen tarpeeseen (tai mielihyvän tyydyttämiseen).. Sekin maistui vaikka jokainen joka sitä on maistanut voi varmaan sanoa, että pahaa on. Torstain ja perjantain välisen yön Joonas nukkui heräämättä (tipan ansiosta ilmeisesti) klo 20-6.30.
Tänään aamulla tipan määrää pienennettiin ja aloin pikkuhiljaa tarjota maitoa. Maito maistui ja pysyi sisällä kohtuu hienosti. Kakka on tosin osaksi vieläkin vetistä, mutta se mikä on kiinteää, on keltaista ja oikean vauvakakan hajuista. Voitteko uskoa kuinka onnellinen äiti voi lapsensa kakasta olla. Edellisten päivien vihreät, limaiset ja järkyttävän hajuiset tuotokset on historiaa. Ainakin toivottavasti.
Ylilääkäri antoi luvan lähteä kotiin jos ruoka maistuu hyvin ja tuntuu, että pärjätään kotona. Ja jos lähipäivinä tuntuu, että tilanne huononee taas, voidaan mennä ilman lähetettä takaisin. Toivon vaan että toipuminen olisi nyt alkanut kunnolla ja nuo vesikakatkin pikkuhiljaa loppuisivat. Kotiuduttiin tänään viiden aikaan.
Olisittepa kuulleet sen kikatuksen kun poika pääsi puuhamatolleen. Heti muisti tutun lelunsa.
En tiedä kuinka lähellä kuolemaa tuo pikku mies kävi, mutta näin äidin silmin katsottuna se oli järkyttävän lähellä. Pojan sairaat kasvot palaavat varmasti mieleen vielä pitkään ja sen ajatteleminen itkettää niin kovin. Mutta nyt pitää luottaa tuohon meidän sisupussin voimistumiseen. Pidättehän peukkuja sen puolesta...
Menen nyt ja sipaisen poskesta kaikkia rakkaitani... ja ennen nukahtamistani kuiskaan kiitoksen sille enkelille, joka varjeli pienokaistamme.
Annette ja Joonas
Lisään, että toipuminen on ilmeisesti jo hyvässä vauhdissa. Kakka on edelleen suureksi osaksi ihan vetistä. Ja kyse on siis 4kk ikäisestä vauvasta.
Tässä tämä pitkä sepostus:
H.elvetillinen viikko (tai kaksi) takana.
Tästä saattaa tulla pitkä tarina, mutta lukekaa jos jaksatte.
Viime viikon keskiviikkona Joonaksen hengitys oli käynyt pinnalliseksi. Yskä oli kovaa ja poika oli tosi limainen. Lähdettiin sitten illalla taas päivystykseen, josta lääkäri passitti ensiapuun. Siellä lääkäri totesi pojan olevan niin tukossa, että vaati lääkehoitoa. Osastolle mars -kävi käsky. Kysyin siinä vaiheessa, eikö ole mahdollista hoitaa kotona ja käydä imettämässä limaa päivittäin (niin kuin joku täällä palstalla kertoi heidän tapauksessaan tehty). Ei onnistunut, vaan lasten infektio-osastolle oli mentävä.
Hoito aloitettiin saman tien. Inhalaationa Airomiriä ja limaa imettiin hengitysteistä aktiivisesti. Diaknoosi: RS-VIRUS.
Lauantaina alkoi näyttää tilanne jo hyvältä ja hoitaja informoi, että lääkäri saattaa kirjoittaa lääkereseptin , jolloin hoitoa voisi jatkaa kotona. Ja tarvittaessa käytäisiin osastolla imettämässä limaa. Kuulosti hyvältä- VAAN, huomattiin siinä lämpöä mitattaessa, että poika oli kuumeinen. Kainalolämpö 38.4. Lääkäri tuli kierrokselleen ja ilmoitti heti, ettei hän voi kuumeista potilasta kotiuttaa. Kuumeen syy selvisi saman tien, KORVATULEHDUS.
No kotiutus jäi siltä erää ja poika sai antibioottia tulehdukseensa. Korvatulehduksen oireena oli ainoastaan kuume, sekä huono ruokahalu.
Kuumetta oli vielä sunnuntainakin sen verran, että jäätiin osastolle. Mutta siinä vaiheessa kuulin vaivihkaa, että osastolla riehui Rotaripuli. Ajattelin kuitenkin, että ollaan turvassa kun ollaan infektio-osastolla, jossa erinomainen hygieniataso. Vaan toisin kävi.
Maanantaina alkoi ripulointi, rajuna. Illan aikana alkoi oksentelu. Ulostusnäytteestä selvisi syy: ROTAVIRUS. Maito upposi kuitenkin kohtalaisella menestyksellä ja pysyi jopa hetken mahassa, joten kukaan ei ollut huolissaan.. paitsi minä.
Tiistaina tauti vain paheni, kaikki tuli ulos samantien joko jommasta kummasta päästä, tai molemmista. Illalla huomasin pojan väsähtäneen ja olevan tosi kipeä. Hoitaja sanoi, että odotetaan aamuun josko lääkäri ehdottaisi tippaa. Poika valitti hiljaa sängyssään, ei itkenyt -vain valitti.. hiljaa. Siinä vaiheessa alkoi pala nousta kurkkuun. Siinä vaiheessa pojan silmät olivat jo kuopalla ja silmän ympärykset mustat. Pieni oli niiin väsynyt.
Aamulla heräsin todellisuuteen. Poika ei jaksanut syödä, ei liikkua, ei itkeä... ei pitää silmiään auki kuin hetken, kunnes ne taas sulkeutuivat. Jäivät vähän raolleen. Siinä tilanteessa lapsi näytti niin kuolleelta. Elonmerkkinä oli ainoastaan pieni liike rintakehällä. Ihokin oli niin kylmä, että jos voin arvailla miltä tuntuu kuollutta koskettaa, voisin väittää, että likimain samalta. Sanoin hoitajalle, että nyt on tehtävä jotain. Hoitaja sanoi, että lääkäreillä on keskiviikkoisin kokous, kierrolle tulevat tavallista myöhemmin, puoliltapäivin. En ollut uskoa korviani. Olin niin sokissa, etten osannut sanoa mitään. tyydyin vain katsomaan hänen peräänsä kun lähtiessään sulki oven. Menin keittämään kahvia vanhempien kahvihuoneeseen... siellä sitten tuli itku. Palasin huoneeseen ja istuin sängylleni itkemään, katselin vain poikaa ja itkin. Siivooja tuli eikä edes vilkaissut minuun. Vain lähtiessään pahoitteli oven kolahtamista. Unohdin mainita, että aamupunnituksessa pojan paino oli tippunut 7880g:sta (mitattiin kun mentiin osastolle) 7090g:aan. Liki 800g viikossa. Sitten otin puhelimen käteeni, laitoin miehelle viestin, että nyt ei ole tilanne enää hyvä. Mies soitti minulle ja sanoi, että hän tekee jotain. Ei mennyt aikaakaan kun hoitaja tuli huoneeseen ja sanoi, että hän lähtee hakemaan lääkäriä. Kysyi, soittiko mieheni. Oli soittanut ja hoitajalla oli itku kurkussa, hän sanoi ymmärtävänsä meidän huolemme ja totesi, että olisi itsekin hyvin huolissaan. Lääkäri tuli muutamassa minuutissa, perässään hoitajat kanyyleineen, tippaletkuineen..... Lääkärin oli haettava ylilääkäri paikalle, koska ei onnistunut saamaan kanyylia Joonaksen päähän. Pienellä vauvalla kun on niin ohuet suonet ja saati sitten kun on kuivunut. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tippa oli saatu onnistuneesti laitettua.
Sen päivän Joonas vain nukkui. Mutta olin varma, että toipuminen alkoi. Luotin siihen.
Torstaina lääkäri ilmoitti, että pojalla oli NORO-VIRUS. En ollut enää uskoa korviani. Neljäs infektio peräjälkeen. Mutta toipuminen oli silloin jo käynnissä. Väri alkoi pikkuhiljaa palata kasvoille. Juotin Joonakselle Osmosalia pahimpaan imemisen tarpeeseen (tai mielihyvän tyydyttämiseen).. Sekin maistui vaikka jokainen joka sitä on maistanut voi varmaan sanoa, että pahaa on. Torstain ja perjantain välisen yön Joonas nukkui heräämättä (tipan ansiosta ilmeisesti) klo 20-6.30.
Tänään aamulla tipan määrää pienennettiin ja aloin pikkuhiljaa tarjota maitoa. Maito maistui ja pysyi sisällä kohtuu hienosti. Kakka on tosin osaksi vieläkin vetistä, mutta se mikä on kiinteää, on keltaista ja oikean vauvakakan hajuista. Voitteko uskoa kuinka onnellinen äiti voi lapsensa kakasta olla. Edellisten päivien vihreät, limaiset ja järkyttävän hajuiset tuotokset on historiaa. Ainakin toivottavasti.
Ylilääkäri antoi luvan lähteä kotiin jos ruoka maistuu hyvin ja tuntuu, että pärjätään kotona. Ja jos lähipäivinä tuntuu, että tilanne huononee taas, voidaan mennä ilman lähetettä takaisin. Toivon vaan että toipuminen olisi nyt alkanut kunnolla ja nuo vesikakatkin pikkuhiljaa loppuisivat. Kotiuduttiin tänään viiden aikaan.
Olisittepa kuulleet sen kikatuksen kun poika pääsi puuhamatolleen. Heti muisti tutun lelunsa.
En tiedä kuinka lähellä kuolemaa tuo pikku mies kävi, mutta näin äidin silmin katsottuna se oli järkyttävän lähellä. Pojan sairaat kasvot palaavat varmasti mieleen vielä pitkään ja sen ajatteleminen itkettää niin kovin. Mutta nyt pitää luottaa tuohon meidän sisupussin voimistumiseen. Pidättehän peukkuja sen puolesta...
Menen nyt ja sipaisen poskesta kaikkia rakkaitani... ja ennen nukahtamistani kuiskaan kiitoksen sille enkelille, joka varjeli pienokaistamme.
Annette ja Joonas
