Kun raskaus ja vauvan tulo ahdistaa ja pelottaa!! vertaistukea ja muuta pulinaa!

Et ole yksin noitten tunteiden kanssa. Täällä ihan sama meininki,nyt rv 7+1. Lisäksi 24/7 jatkuva pahoinvointi lisää ahdistusta ja pelkoa..paniikkioireet on tuttuja ja iltasin joudun ottamaan (kylläkin onneksi hyvin pienen määrän) opamoxia ahdistukseen.Muuten ei uni tuu.:( Joo ja sit ahistaa jo nyt se vauva-aika ku pelkään että vauva unen aikana lopettaa hengittämisen enkä huomaa sitä. En tiiä miten saan sit nukuttua yhtään ku kokoajan vaan vahtaan et lapsi hengittää.No,ensteks pitäis selvitä tästä pahoinvoinnista,voimat jo nyt lopussa.:( Niin että ei raskaana oleminen oo kyllä yhtään ihanaa.
 
Hei!

Hienoa, kun aloitit tämän ketjun. Olen kahden pienen pojan äiti ja odotan nyt kolmatta lastamme. Viikkoja on nyt 20+1. Kaikki kolme raskauttani ovat olleet psyykkisesti helvettiä. Olen koko ajan tuskainen ja pelkään taukoamatta sikiön kuolemaa. Tämän vuoksi käyn neuvolan sijaan äitiyspolilla aina samalla lääkärillä. Edellinen raskaus käynnistettiin, kun 38 viikkoa tuli täyteen, ja niin tehdään nyt myös. Lohdullista tässä on, että minulla tilanne on helpottanut kummankin synnytyksen jälkeen.
 
Kiitos viesteistänne :)!!
Täällä ei ole olo yhtään helpottanut, vaan ehkä jopa hieman pahentunut.
Kenestäkään ei saa keskustelukaveria, koska tämä raskaudenaikainen ahdistuneisuus on jonkunlainen tabu josta ei saisi puhua.
 
Viimeksi muokattu:
Täällä myös ilmassa ahdistusta ja pelkoa. En niinkään pelkää vauvan terveyden puolesta, vaan sen kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen takia, jonka vauva väistämättä meille aiheuttaa. En ole enää ollenkaan varma, että oliko koko yrityksen aloittaminen alkuunkaan järkevää ja voin sanoa katuvani jo nyt. Haluaisin vain kelata aikaa taaksepäin ja saada sen säälittävän siiderinhuuruisen elämäni takaisin. Olen psyykkisesti aika heikossa jamassa jo valmiiksi, enkä usko tämän vauvahomman nyt ainakaan helpottavan asioita.

Pelkään, että elämäni menee nyt pilalle, palan loppuun, saan hermoromahduksen ja että minua aletaan pitämään vain äitinä. Minun ei pitänyt koskaan haluta lapsia, mutta tammikuussa jokin vain napsahti päässäni ja aloitimme yrityksen. Tässä sitä nyt sitten ollaan, neljä kuukautta yritystä takana ja nyt mennään kuudennella raskausviikolla. Ensi viikolla pitäisi mennä jo neuvolaan, vaikken vielä ole edes sisäistänyt koko raskautta. Olo on ainakin tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten pilvien päällä leijailua. :(
 
Alexandra: Tunnistan nuo sun ajatuksesi kuin omiksi. Vielä muutama päivä sitten tunsin aivan samoin kuin sinä, mutta olo on alkanut helpottamaan. Koitan olla ajattelematta koko raskautta sen enempää ja elän päivän kerrallaan. Onko tämä sinun ensimmäinen lapsesi? Minua ahdistaa se jo saatu vapaus, itselläni 3 lasta ennestään ja vihdoinkin alkaa elämä olemaan todella helppoa ja vapaata, ei ole jatkuvasti joku kiinni helmassa ja täysin riippuvainen minusta. Nyt alkaa sama rumba sitten alusta ja se ahdistaa minua vielä ihan pikkuriikkisen, mutta koitan olla ajattelematta koko asiaa sen syvällisemmin.
 
Mä en tiedä sovellunko ihan tähän ketjuun. Mua ei niinkään vauvan tulo ahdista, mutta se, että lapsi pitäisi synnyttää. Välillä iskee semmoinen paniikki, että voiko tän perua? Onko pakko, mä en halua! Hassuinta tässä on se, että kaikki synnytykset on mennyt ilman pahempia repeemisiä ja yksi synnytetty todella kivuttomien supistusten kera pelkällä ilokaasulla, ilman että yksikään supistus sattui! Ja silti, mä kammoan kuollakseni sitä, että mun pitäis synnyttää :/ Ja tässä raskaudessa nää viikot menee hirveän nopeasti...paniikki iskee, kun mietin, että enää n. 29 viikkoa ja sitten on pakko...

Nuo ahdistuskohtaukset siitä, että elämä menee pilalle, niin sellaista funtsin kun odotin toista lastani..mutta se meni, kun vauva syntyi..onneksi!
 
PIKKUVIIKINKI: Kyllä, kyse on ensimmäisestä lapsesta ja varmasti siksi tämä ahdistus onkin näin suurta.

Olen kyllä tottunut ottamaan vastuuta eläinlaumastani jo hyvin nuorena, mutta onhan se vauva nyt aivan eri asia. Sitä kun ei voi jättää kauppareissun saati työpäivän ajaksi kotiin odottamaan. Olen siis ollut sidoksissa noihin elukoihinkin jo lähemmäs 10 vuotta (3 x päivässä ja vuoden jokaisena päivänä), niin sen perusteella voisi luulla, ettei vauvan tulo tuntuisikaan niin hirveältä "oman elämän menettämiseltä". Kyllä se piru vie vaan tuntuu! :(

Tänään olo on taas parempi, ainakin toistaiseksi. Nää fiilikset nyt heittelee ihan laidasta laitaan yhden päivänkin aikana. Eilen päivällä olin niin ahdistunut, että oikein mahaa puristi, mutta illalla olo olikin jo aivan hyvä. :O
 
Tärkeästä asiasta puhutaan täällä! Haluaisin lisätä ensi kertaa äidiksi tuleville jonain tsemppauksen sanana pari juttua, liittyen muutoksiin ja pelkoihin.

Äidiksi tuleminen ei tarkoita, että koko muu persoona lakkaa olemasta! Minusta siihen voi ja kannattaa asennoitua niin, että säilyttää tietoisesti elämässään ja olemuksessaan asioita, jotka ovat ennen vauvan saamistakin olleet tärkeitä ja niitä "itseä määrittäviä".

Tulin suht nuorena (siis omaan opiskeluporukkaani nähden) äidiksi, yllättäen vielä, ja muistan kelanneeni aika samantyyppisiä pelkoasioita silloin. Muistakaa toteuttaa sitä omaa tapaanne olla äiti, tuskin se "entinen minä" oli kuitenkaan niin huono, että sitä pitäisi korvata jollain "paremmalla äitiminällä"?! Miettikää sitä, kuka olette, miksi olette ja pitäkää siitä kiinni - äitinäkin :) Mä en voi kertoa muille, mitä se tarkottaa, mutta omasta elämästä vähän.

Sosiaaliset piirit: Ystäväpiirin ei tarvitse vaihtua, jos haluat itse keskustella muistakin kuin vauva-asioista. Jos taas muut asiat eivät tunnu niin tärkeiltä, niin silloin varmasti äitipiirit ovat siinä elämäntilanteessa se omempi vaihtoehto. Kumpikin on ihan fine! Ei pidä syyllistää itseään siitä, että ei jaksa vanhoja kavereita tai vaihtoehtoisesti ei jaksa muita äitejä :) Ja ehkä niitä molempia tarvitaan sopivassa määrin, ehkä ei. EI kannata tuntea huonoa omaatuntoa asiasta vaan toimia niin kuin itselle on hyvä.

Menemiset ja tekemiset: Harrastakaa samoja juttuja kuin ennenkin! Käykää kyläilemässä, tapahtumissa ja matkustakaa vauvan kanssa, jos siltä tuntuu. Parisuhteessa kannattaa muistaa olla myös mies ja nainen, mikä ei aina tapahdu ihan itsestään :) Vauvan voi myös huoleti jättää isälle/mummolaan/sukulaiselle/ystävälle/naapurille pienestä pitäen hoitoon (ikään suhteuttaen) ja käydä tekemässä niitä itselle tärkeitä asioita, yhdessä kumppanin kanssa tai yksin. Jos se tarkoittaa joogaa, laulutuntia, ralliautoilua, tai vaikka karaokebaari-iltaa, niin tehkää se, jälleen kerran hyvällä omalla tunnolla. Mitkä oli niitä asioita, jotka toi iloa elämään ennen vauvaa, niitä kannattaa yrittää integroida uuteen elämäntilanteeseen yhtä lailla. Se vaatii enemmän vaivannäköä, mutta kannattaa. Ehkä myöskään aina ei pysty ihan niin usein tekemään niitä asioita, mutta se ei tarkoita että niiden pitäisi kokonaan jäädä.

Niin ja jos kauniit vaatteet ja laitetut hiukset esimerkiksi ovat olleet niitä iloa tuottavia asioita, niin kyllä pienen lapsen äitikin voi olla nätti! Jos taas ei yhtään jaksa kiinnostaa kaivaa kreppirautoja esiin huutavan koliikkilapsen äitinä, niin sitten vedetään se hetki verkkareissa. Ja ne vanhat farkut mahtuu kyllä jonain päivänä, tai jos ei mahdu, niin sit uudempia ja paremmin istuvia löytyy kyllä maailmasta :D

Ylipäänsä mun mielestä äidiksi tuleminen ei tarkoita äidiksi "muuttumista" vaan yhden uuden ulottuvuuden löytämistä itsestään, niiden aikaisempien puolien lisäksi! Ja jokainen tekee siitä elämästään oman näköistään. Itse tavallaan näen asian niin, että lapsi tuli minun elämääni, yhdeksi osaksi. Ei niin, että lapsi söi elämäni. Mutta asennetta se vaatii. Elämä äitinä on jatkuvasti muuttuvaa (koko ajan tulee uusia vaiheita, lapsen kasvaessa), kannattaa siis yrittää pitää kiinni jostain pysyvästä itsessään.

Joskus ahdistaa, joskus pelottaa, joskus siitä selviää omin voimin, joskus ei. Ahdistuksen aiheet eivät odotusajan jälkeen lopu, vaan niitä tulee aina uusia, koska lapsen kasvaessa saa olla huolissaan taas uusista asioista, sen voin luvata. MUTTA aivan varmasti aktiivisella ajatustyöllä, kumppanin, ystävien ehkä tarvittaessa ammattiauttajien tuella, nuokin pelot ja ajatukset pystyy paremmin hyväksymään osaksi elämäänsä.

Isosti tsemppiä, siskot!

Pippurihäntä, poika ´03 (josta on tullut ihan kelpo koululainen nähtävästi) ja tulokas rv 27
 
Hei!
Ihanaa, että tämmöinen keskustelu löytyi. Itselläni on kaksi kouluikäistä lasta ja toisen lapsen jälkeen koin pahan synnytyksen jälkeisen masennuksen - josta selvisin ilman lääkkeitä tai terapeuttia. Meidän kunnalla kun ei ollut tarjota oikeata apua. Suunniteltu iltatähti, pieni salamatkustaja masussa kasvamassa rv 7+3. Minua ei pelota mikään muu, kuin vauvan yöheräilyt. Nyt kuopuksella on kova yskä ja on öisin heräillyt eikä ole meinannut saada enää unenpäästä kiinni, niin olen itse kuunnellut kun toinen yskii, enkä ole saanut itse kunnolla nukuttua. Joka yö kammoksun sitä etten saa nukuttua vauvan syntymän jälkeen, kun pelkään koska hän taas yöllä herää ja jos ei nukahdakkaan enää sen jälkeen. Esikoinen oli erittäin hyvä nukkumaan, mutta kuopus heräili öisin. Silloin oli tämä sama pelko. Yritin nukkua korvatulppien kanssa, peitto korvilla tms. etten kuulisi niitä pieniä ähinöitä, kun olin jokaisesta ähinästä hereillä. Yöt helpottivat kun lapset siirtyivät viereiseen huoneeseen nukkumaan, niin en kuullut jokaista käännöstä ja sain itsekin nukuttua. Mikään muu ei pelota muuta kuin yöt, mutta sekin tuntuu nyt elämää suuremmalta asialta XD
 
Tämä aloitus on tarkoitettu ihan kaikille ahdistuksen kohteeseen tai syyhyn katsomatta :), riittää ,että on ahdistunut tai ollut joskus ahdistunut. On ihanaa ,että ihmiset ,jotka ovat joskus olleet samasa tilanteessa, tulevat ja kertovat kokemuksistaan ja miten tästä ahdistuksesta pystyy selviämään :). Joskus se ahdistus voi meinaan olla jopa niin kovaa, että äiti päättää tehdä raskaudenkeskeytyksen. Raskaudenkeskeytys voi joskus olla tulevalle äidille oikea päätös, eikä siitä päätöksestä saisi ketään tuomita, mutta ensin kannattaa ottaa yhteyttä vaikka neuvolaan ja oman kunnan mielenterveystyöntekijään :), joskus voi pelkkä puhuminenkin helpottaa oloa. Itse olen varannut ajan mielenterveyshoitajalle ja olen menossa sinne huomenna :) vaikka minun ahdistus onkin jo lähes väistynyt ja ei toivon mukaan enää palaa takaisin.

Tsemppiä kaikille kovasti ja jatketaan tätä olon purkamista täälläkin ;).
 
  • Tykkää
Reactions: jeme81 ja Joosukka
Vaikka aihe on arka ja hankala, on tätä ketjua lohduttavaa lukea.

Odotan ensimmäistä lastani. Kuten nimimerkistä ehkä huomaatte, olen 35-vuotias. Raskaus oli minulle ihana yllätys. Olen aina halunnut lasta, mutta aloin jo psyykata itseäni sellaiseen ajatukseen, etten lasta koskaan tule saamaan. Olen seurustellut lapsen isän kanssa kohta 7 vuotta ja en ollut valmis luopumaan parisuhteesta sen vuoksi, että toinen osapuoli ei ollut lapsentekoon valmis. Mahdollisesti ikinä.
Lähimmillä ystävillä alkoi olemaan jo lapsia. He kaikki olivat siinä onnellisessa asemassa, että ovat voineet vain odotella oikeaa hetkeä lapsen hankkimiseen. Minä olen puolestani joutunut seuraamaan kaikkea tätä sivusta ja itkemään omaa "kohtaloani" pian keski-ikäisenä naisena, joka ei ikinä tule saamaan lasta.
Onni kuitenkin kääntyi ja tein positiivisen raskaustestin viime syksynä. Nyt ajattelette, että mikä tässä nyt sitten ahdistaa...

Laskettuun aikaan on vielä noin kolmisen viikkoa. Ja vaikka kaikki on tähän asti mennyt hyvin, olen jatkuvasti peloissani ja ahdistunut. Minua ei pelota synnytys, tai se miten itseni tässä kaikessa käy. Minua pelottaa koko ajan, 24/7, se miten pienen ihmisen sisälläni käy. Jos en tunne liikkeitä, teen hysteerisenä aamukolmelta liikelaskentaa. Jos päätäni särkee, minulla on raskausmyrkytys koska jalkani ja sormeni ovat myös turvonneet. Siispä ostin verenpainemittarin ja liuskoja, joilla mitata virtsan proteiinipotoisuus. Se, että verenpaineeni on hyvin matala ei tietenkään helpota oloa, koska verenpainemittarissa on tietenkin jokin vika - eikö niin? Luin opasta vauvan ensimmäisistä elinpäivistä ja vaikka minulla on kokemusta vauvojen hoidosta ja koen olevani varsin maalaisjärkevä kypsä ihminen, aloin itkemään hysteerisesti. Kuinka osaan pitää avuttoman pienen täysin minusta riippuvaisen ihmisen hengissä? Mistä tiedän, että vauva saa tarpeeksi ruokaa?

Pahimmillaan tämä olo valvottaa minua öisin. Ja nyt kun olen mammalomalla ja vietän paljon aikaa itsekseni, pelot täyttävät mieleni. Yritän saada ajatukset toisaalle, mutta se tuntuu mahdottomalta. Toivon vain koko ajan, että lapsi syntyisi jo ja huomaisin, että kaikki pelot ovat olleet turhia. Ja toivon, että joku lohduttaisi ja vakuuttaisi minut siitä, että pelkoni ovat normaaleja ja syytä huoleen ei ole.

Asiaa ei tietenkään auta yhtään se, että kaiken valveillaoloajan vietän lukemalla kauhutarinoita netistä. En luota omaan järkeeni, vaan ennemmin jonkun tuntemattoman kenen lie kertomukseen kohtukuolemasta. Toivon, että neuvola olisi joka päivä. Kerta viikossa ei riitä. Se, että vatsani liikkuu tälläkin hetkellä näkyvästi, ei lohduta minua yön pimeinä tunteina. Ne 10 liikettä tunnissahan pitää tuntua joka ikinen tunti, niinkuin jollekin oli neuvolassa kerrottu. Se että kaiken järjen mukaan vauvakin nukkuu välillä pitkiä pätkiä, ei lohduta minua tippaakaan. Nousen yöllä tekemään kaakaota, huolestutan ja valvotan lapsen isää, kääntyilen kyljeltä toiselle, tökin vatsaani...oliko tuo liike? Ei. Entä tuo? Ei, se on vaan hengittäessä kohoileva vatsani. Nuo kaksi peräkkäistä liikettä lasken yhdeksi...Tuo oli varmaan vaan hikkaa... Äityispolille soittaminen ei tule kuuloon, koska olen aikuinen nainen ja minut naurettaisiin sieltä pihalle. Se olisi noloa.

Olen myös kävelevä (tai löntystävä) esimerkki naisesta, jolle tulee tietenkin raskauden jälkeinen masennus. Mielenterveyshistoriani tukee tätä tosiasiaa. Vauvani saa traumoja äidistä joka ei välitä ja huolehdi. Tämäkin vielä, vaikka olen niin jumalattoman onnellinen vauvasta, että sydämeni pakahtuu ja pelkkä ajatuskin pienistä sormista ja varpaista täyttää sydämeni sellaisella rakkaudella, että itken joka päivä. Miten niin lapseni ei tulee saamaan osakseen tätä ylitsepursuavaa rakkautta? No ei tietenkään, koska tietenkin kaikki menee pieleen. En ole kaiken sen onnen arvoinen mikä ystävilleni on suotu. Kohtaloni on elää ja kuolla yksin ja unohdettuna. Ilman rakkautta ja lapsia. Piste.

Tällaisen kanssa minä tässä odotan viimeisilläni. Raskausmörön. Jossain toisella kolmannella tuntui siltä, että hei! tämähän on ihan hauskaa ja helppoa. Aika kultasi muistot ja alkuajan fyysinen pahoinvointi oli tiessään. Energiaa oli loputtomiin ja olin luovimmillani kuin aikoihin. Koti oli tiptop ja kaikki vauvan tavarat nätisti puhtaissa pinoissa. Sitten alkoi viimeinen kolmannes ja sen mukana murheet. Olenko tulossa hulluksi? Kuinka selviän tästä? Mitä jos kaikki sortuu?

Hohhoijaa...
 
Mama35: Onko sulla jotain taipumusta ahdistuneisuus/paniikkioireiluun ollut muuten? Kuulostaa ihan siltä, että tuo oireilu on nyt löytänyt kohteekseen tämän vauva-asian. Mulla on samantyyppistä, ja kohteet tai voimakkaan ahdistuneisuusoireilun laukaisevat tekijät vain vaihtuvat elämän mittaan. Olen ehtinyt pelätä hysteerisesti elämäni aikana hiviä, sydäntauteja, ylipäänsä kuolemaa jne. Viimeksi taisi olla sikainfluenssa, joka sattui samaan aikaan yhteenmuuttoon nykyisen mieheni kanssa Ne tulevat aaltoina ja liittyvät elämän murrosvaiheisiin helposti. Kuulostaa siltä, että ahdistuneisuusoireilusi aidosti häiritsee elämääsi ja siihen kannattaisi hakea apua. Ymmärrän tunteesi siitä, että tavallaan järki sanoo, että tämä on ihan hullua, mutta samalla ei voi lakata murehtimasta.

Et ole ainoa, jolla näitä on ja ahdistuneisuustaipumuksen kanssa voi oppia elämään. Uusia kohteita nimittäin löytyy aina ja lapsen kanssa eläminen voi laukaista niitä uudestaan ja uudestaan. Suosittelen hakemaan ulkopuolista apua, itse kävin terapiassa vuoden verran erotessani exästä ja tämän jälkeenkin olen pari ahdistuskautta elänyt, mutta selvinnyt niistä jo paremmin. Itsellä auttoi "eroon ahdistuksesta" -kirja, jonka avulla olen tunnistanut oman ahdistus/paniikkityyppini. Samoin minua auttaa se, että tajuan jollain tasolla "tämän olevan taas tätä" vaikka laukaiseva syy olisikin eri asia. Olen opetellut rauhoittamaan itseäni joogan avulla (hengitysharjoitukset) ja saan myös tiukan paikan tullen lohtua eräästä mantrasta, jota lausun mielessäni muutaman kerran rauhallisen hengityksen tahtiin. Mieheni pitkämielisyys ja huumorintaju auttaa myös laittamaan asioita välillä mittasuhteeseen, kiitos hänelle siitä :)

Lapsen saaminen on NIIN valtava asia, että ei ihme, että meillä, joilla taipumus paniikkioireiluun on, tulevat niistä kärsineeksi tässä elämäntilanteessa. Lääkkeitä asiaan on olemassa, eikä ole mikään synti hakea niistä apua taittamaan terävin kärki oireilulta. Itse uskon myös siihen omien ajatusmallien tiedostamiseen ja tietoiseen muuttamiseen, joka on kyllä vaikeaa, ja vie aikaa, mutta siitä saa aidosti pitkäaikaisen avun.

Voimia!
 
Jep! On kuin onkin. Olen sairastanut paniikkioireita 19-vuotiaasta asti. Kävin useamman vuoden terapiassa silloin. Välissä oli pitkä (lähes) oireeton jakso, mutta pari vuotta sitten vanha mörkö nosti päätään ja aloitin miedon lääkityksen. Söin lääkkeitä raskauden puoliväliin asti, kunnes päätin kokeilla pärjäänkö ilman. Toistaiseksi olen selvinnyt ilman varsinaisia kohtauksia, mutta ehkä tämä selittää jotain tämänhetkisistä peloista ja ahdistuksesta. Jotenkin vauva ja masu kuitenkin antavat voimaa kohdata ulkopuolinen maailma. Ja en halua vielä antautua uudestaan lääkkeille.

Mahtaakohan minulla olla hyllyssä juurikin tuo sama kirja. Vapaaksi ahdistuksesta työkirja. Työterveyspsykiatri suositteli sitä. Pitääkin ehkä ottaa se uudestaan työn alle.
 
miss_piggy
Kyllä se pelottaa, kun vasta helmikuussa oli keskeytynyt keskenmeno ja olin tietämättäni kantanut sisälläni kuollutta lapsen alkua noin 3 viikkoa. Eka ultra paljasti totuuden. Tiputtiin siis kovaa ja korkealta.
Nyt uusi raskaus menossa ja rv 5+3, eikä oireita ole juuri ollenkaan. Arvatkaa vaan, pelkäänkö että tämäkin on mennyt kesken.
 
Ihanaa, että löytyy tällaisia kohtalotovereita ja voi huomata ettei ole ainut joka tällaista kokee.. Olen nyt 11 viikolla raskaana ja näihin viikkoihin on mahtunut todella paljon, ehkä vähän liikaakin kaikenlaisia tunnetiloja. Muutin toiselta paikkakunnalta mieheni kanssa, ja juuri kun olin muuttanut huomasin olevani raskaana. Vaikka tämä pieni on ollut pitkään toivottu, silti tuntui että kaikki tapahtui niin äkkiä. Uudella paikkakunnalaakaan ei tunne ketään ennestään ja sitä on sitten niin miehessä kiinni, koska hän on ainut läheinen. Olen aina ollut menevä ja urheillut paljon, viettänyt minuutti aikataulua elämässä ja ollut kovin urakeskeinen. Voi sitä ahdistuksen määrää, kun pahoinvoinnit alkoivat ja jäin "kotiin loukkuun". Monta monta viikkoa makasin vain sängyssä, oksensin tai sitten söin siihen pahoinvointiin. Kroppa alkoi muuttua ihan hetkessä isommaksi, turvotusta ja rinnatkin kasvoivat. Minun hyvin treenattu vartalo muuttui sellaiseksi palloksi äkkiä, vaikka alkio oli vielä ihan mitättömän kokoinen.
Välillä tunsin sellaista vihaa, että voiko tästä vielä perääntyä? Eikö raskauden pitäisi olla ihanaa aikaa? Välillä taas itkin, kun rakastin lastani niin sydämestäni. Tunteet heittelehtivät niin laidasta laitaan ja monta monta viikkoa, varsinkin kun elämänmuutos tapahtui niin sekunneissa. Yhtäkkiä en enää nähnytkään ystäviäni, olen vieraassa kaupungissa enkä pääse edes liikkumaan kotoani. Kaikki oli tuolloin mieheni varassa. Enkä IKINÄ olisi uskonut, että tällaisia tunnetiloja minulle edes tulee, koska olen aina ollut vahva ja tiennyt mitä teen, mutta nyt olin todellakin hyvin heikoilla. Nyt viikolla 11 oloni on paljon pirteämpi ja pääsen touhuamaan kaikenlaista, jopa vähän töihinkin olen pystynyt menemään.
Voin vain tsempata muita, että pitäkää mieli virkeänä, älkääkä antako ahdituksen ottaa valtaa. Itse ainakin laskin päiviä että milloin pahoinvointi voisi helpottaa, että mielikin muuttuisi. Ja tähän on myös suurena pelkona tullut mukaan nyt se, että onko lapsi terve ja kuinka voin tarkkailla lapsen terveyttä, nukkumista ja sitä että kaikki on hyvin? Tiedän olevani äitihahmo ja antavani kaikkeni lapselleni, mutta ahdistus on vain niin suuri, että jotakin sattuu omalle vauvalleni :((
 
Etsimällä löytyi juuri oikea ketju mullekin purkaa tuntojani. Ja olipa tosiaan huojentavaa lukea muiden kirjoituksia... En ehkä olekaan ainoa pelkojeni kanssa.

Minua pelottaa synnytys niin paljon, etten pysty edes ajattelemaan sitä. Naureskellen voin puhua siitä ja luulen, ettei miehenikään tajua, miten kauhuissani oikeasti olen asian kanssa. Enkä tiedä, miten se vauva sitten ulos saadaan ja miten selviän, mutta kun nyt olen raskaana niin jotenkin se varmaan sitten tapahtuu. Pelkään kipua ja sitä, ettei siihen saa helpotusta eikä tilanteesta pääse pois. Minua kammoksuttaa ajatus venyvistä ja repeilevistä paikoista. Pitää ottaa tämä asia puheeksi heti ekalla neuvolakäynnillä niin ehkä tähän joku tolkku saadaan ennen kuin laskettuaika koittaa. Nyt menossa rv 4+3 eli aikaa pelkojen työstämiseen on vielä reilusti.

Sitten minua pelottaa, miten meidän parisuhteen käy, kun vauva tulee... Muututaanko me etäisiksi ja erotaan kohta? Meillä on tosi hyvä ja ihana suhde enkä tahtoisi sitä menettää. Väistämättähän tilanne muuttuu, kun tulee vauva. Osataanko me sitten olla vielä nainen ja mies eikä vain äiti ja isä... Saadaanko me seuraavaan 18 vuoteen olla ikinä enää kahdestaan? Voidaanko käydä viikonloppureissuja niin kuin nyt? Onko elämä vain vauvaa ja kakkavaippoja eikä mitään muuta? Haluanko ikinä enää seksiä? Onko siihen ikinä enää mahdollisuutta? Ja mitähän vielä...

Lisäksi minua tietenkin huolettaa osaanko ja jaksanko olla hyvä äiti. Muutun helposti todella äreäksi jos en saa nukuttua kunnolla. Mitä sitten, kun vauva valvottaa? Itketäänkö me yhdessä vai jaksanko kuitenkin. Itselläni on ollut vaikea suhde äitiin ja koen, ettei äitini vastannut tarpeisiini. Mitä jos olen samanlainen ja teen samat virheet? Jos mulla onkin yhtä heikot hermot enkä osaa olla oikealla tavalla läsnä sitten, kun lapsi on vanhempi ja tarvitsee minua. Olen lukenut, että omaa tapaa olla äiti pitää miettiä ja samalla miettiä omaa äitiään sekä sitä, mitä hän teki oikein ja mitä väärin. Että missä asioissa haluaa olla samanlainen ja mitä välttää. Ja olen jo nyt yrittänyt pohtia ja miettiä mutta pelkään, etten käytännössä osaa sitten kuitenkaan.

Ja toki näin raskauden alussa pelottaa ihan hulluna, että saan keskenmenon. Vähintään tämän kaiken pelkäämisen ja stressaamisen takia. Ajattelen ehkä muutenkin aina kaikkia asioita liikaa... Kymmeneltä eri kantilta ja raskaudessa & äidiksi tulemisessahan tuota mietittävää riittää. Tulen varmaan hulluksi ennen kuin vauva syntyy Kas, siinä uusi pelko. ;)



Muokattu typo pois.
 
Viimeksi muokattu:
Heissan Oodikas :)

Mä keväällä kirjoitin tästä mun synnytyskammosta tässä ketjussa, joka sai mut jopa pohtimaan, että voinko perua koko homman :D Se pelko oli jotain niin hirveetä, että jopa valvoin öitä peläten synnytystä. Joten toivon, että mä voin tekstilläni lievittääs un pelkojasi hiukan. Olenhan kokenut neljä synnytystä ja nyt odotan uudestaan viidettä, kun sain keväällä keskenmenon (joka oli sellainen shokki, että se varmaan häivytti sen pelon, sillä nyt en pelkää yhtään).

Itse pelkään kanssa kipua aivan älyttömästi. Mä en meinaa pystyä antamaan edes hemppanäytettä, kun pelkääns itä nipistystä sormenpäässä niin paljon :D Ja tottakai synnytys aina tavalla tai toisella huolettaa.

Mutta silloin kun ootin ensimmäistä, niin silloin pelkäsin hirveesti ihan viimeisille viikoille asti, kunnes tuskaannuin siihen raskaana oloon ja aloin odottamaan, että synnytys lähtisi käyntiin. Luin myös paljon tietoa synnytyksestä (mm. siitä miten lantio antaa periksi jne.) jotta aihe ei olisi niin tuntematon itselleni ja otin selvää kivunlievityksistä.

Kun synnytys alkoi, niin minua ei pelottanutkaan yhtään, vaikka kuvittelin olevani kauhuissani. En ollut. En ollenkaan.

Kaikissa sairaaloissa saa kivunlievitystä, joten sitä ei tarvitse pelätä. Epiduraalin saa kun on 3-7cm auki. Ja ensisynnyttäjällä usein tuo avautumisvaihe on niin pitkä, että sen kerkeää saamaan.

Ensimmäisen lapsen synnytin epiduraalilla ja synnytys oli tosi helppo. Olin 15-vuotias, eikä epin jälkeen edes ponnistaminen sattunut. Hyvin, hyvin vähän kirpaisi, kun lapsen olkapäät tulivat, mutta se oli kahdensekunnin kipu :) Ja minulta leikattiin väliliha, eikä sekään sattunut ollenkaan.

Toisen lapsen kanssa epiduraali ei jostain syystä toiminut. Ja jouduin n. puolitoista tuntia makoilemaan sängyllä, kun en päässyt liikkumaan ja se pahensi supistuksia. Ponnistusvaihe oli helpotus silloin ja vaikka repesin (eikä minulla ollut mitään puudutetta, sillä epiduraali ei puuduttanut ollenkaan), niin sekään ei sattunut. Tuntui vain äkillinen polte, joka oli yhtä nopeasti ohi. Oikeastaan synnytystä kurje,mpia olivat jälkisupistukset, joita tuli n. kuukauden verran. Ja kun en tykkää syödä särkylääkkeitä, niin hikoilin ja tärisin kotona välillä kivuista. Muiden lapsien osalta tälläistä ei ole ollut (tai siis hyvin lieviä jälkisupistuksia kyllä).

Kolmannen kanssa, joka oli 4360g painava poju, en oikeastaan tuntenut supistuskipuja ollenkaan. Tappelin jopa ex-mieheni kanssa, että menemmekö sairaalaan vai odottelemmeko. Niin ivuttomia ne supistukset olivat, etten uskonut edes synnyttäväni..ei edes kätilö =D Onneksi mies sai tahtonsa läpi ja menimme, sillä kolmen tunnin päästä poika oli ulkona. Supistukset eivät sattuneet lainkaan ja pärjäsin pelkällä ilokaasulla. Ainoastaan ponnistusvaihe oli ikävä, sillä olen hoikka ja lyhyt ja lapsi tuntui valtavalta jättiläiseltä. Lapsen sain kuitenkin ulos ongelmitta ja ilman repeämiä. Yhtään tikkiä ei tarvinnut ja olisin ollut valmis jo muutamien tuntien päästä lähtemään kotiin :) Energiaa riitti ja olo oli kuin ei olisi koskaan synnyttänyt.

Neljännen kanssa pelkäsin ponnistusvaihetta, koska kolmannen kanssa se oli niin tukalan oloista. En oikeastaan mitään muuta. Tiesin sen, etten epiduraalia jhalua, mutta ponnistusvaiheeseen kyllä kivunlievitystä eli kohdunkaulan piikit (kaksi eri piikkiä), koska synnytys jouduttiin käynnistämään, niin supistukset eivät olleetkaan ihan semmoisia, mitä luonostaan käyntiin lähteneissä synnytyksissä ja niitä tuli taukoamatta, niine tten osannut ajoittaa ilokaasua oikein. Lisäksi lapsen pää tökki ikävästi ja olin varma, että aikoi syntyä viidakkoveitsi kädessä :D Tähän pistävään kipuun auttoi nuo puudutteet sitten. Ponnistusvaihe oli helpotus, jälleen. Ja vaikka poika oli tulossa käsiposkella (silloin usein saattaa tulla repeämiä) niin jälleen synnytin yli nelikiloisen ilman yhtään repeämää. Pelottavinta tuossa synnytyksessä oli ehkä se, että synnytyksen jälkeen meinasivat katetroida minut, kun en saanut pissaa tulemaan. Mutta itsepäisesti vaadin saada kokeilla rauhassa sitä pissaamista ja onnistuihan se. Tämän synnytyksen jälkeen olin tosi väsynyt, sillä Hb laski niin alas, että meinasin pyörtyä mennessäni vessaan. En jaksanut ottaa vieraita vastaan ja oikeastaan vaan nukuin vauvan kanssa.

Vaikak synnytyskipu on pelottavaa, niin kun se tilanne on siinä käsillä, katoaa se pelko jotenkin omituisesti. Vaikak pelottaisikin (niinkuin minua neljännen kanssa) niin silti se ei hallitse useinkaan tilannetta vaan sitä käpertyy itseensä ja siihen, että saa lapsen syntymään.

Voin rehellisesti kertoa, että synnnnytystä kamalampaa on julmettu hammassärky. JA pelottavampaa viisaudenhampaan poisto tai hammaslääkärillä käynti :)

Mutta puhu ihmeessä peloistasi neuvolassa. Jos ne eivät hälvene raskauden edetessä, niin pääset varmasti pelkopolille juttelemaan. Tsemppiä!
 
Kiitos, Joosukka, kun kerroit kokemuksiasi. Kaikki aina sanoo, että se tukala olo saa toivomaan, että vauva vain tulisi ulos eikä siinä enää paljon kiinnostaa sattuuko se vähän vai ei. Voihan sitä toivoa, mutta voi se silti sattua kauheasti ja tulla repeämiä ja hyi kauhea. Mulla on myös todella paha neulakammo (yllätys, yllätys) kipukammon päälle. Meinaan verikokeisssakin pyörtyä, kun en pysty edes hengittämään, kun neula on suonessa. Niinpä nyt sitten synnytyskivun rinnalla kauheana kummittelee ne puududukset. Selkäydinkanavaan? No ei helvetti sentään! Kohdunkaulaan? Sinne EI tosiaankaan pistellä neuloilla eikä muuten laiteta tikkejäkään. Että tällainen jänishousu täällä. :ashamed: Äitini kanssa ollaan joskus tästä synnytyspelosta keskusteltu. Myötätuntoa ei herunut, sillä äitini on synnyttänyt meidät kaikki kolme ihan ilman mitään puuduksia ja ilokaasuja. Nuorin veljistäni painoi syntyessään 5,2 kg. Ei voi kuin nostaa hattua. Ja itsekin on vauva jotenkin ulos puserrettava, kun nyt kerran kuitenkin äidiksi haluan ja olen raskaana. Ajattelin, että tärppäämisen kanssa menee hieman kauemmin niin samalla saan aikaa kypsytellä asiaa mielessäni. No perskutarallaa, kun heinäkuussa jätin pillerit pois ja nyt ollaan jo raskaana. Mikään ei elämässä mene suunnitelmien tai oletusten mukaan... Ei hyvässä eikä pahassa.
 
Oodikas Synnytyskipu on sillä tavalla erilaista, että siitä on tulossa vauva. Joten vaikka itse kammoan kipua yli kaiken ja välillä ihmettelen, että olen saanut nämä neljä maailmaan, niin jostain syystä synnytyksessä itsessään se kammo katoaa ja kivusta tulee tavallaan kaveri, koska se työstää lasta ulos.

Noita kivunlievityksiä on monia erilaisia ja varmasti pääset jo neuvolassa ja sitten pelkopolillakin käymään läpi, että mitä kaikkea niitä on. Itse toivon, että tämän viidennen saisin mahdollisimman vähin lääkityksin ulos ja synnytys olis enemmän kolmosen kaltainen. Siinä paras kivunliveitys oli seistä ja ja supistusten kiristyessä ilokaasu. Ei mennyt pönttösekaisin, mutta ei myöskään sattunut avautumisvaihe ollenkaan.

Ja mä lohdutan, että sulla on yhdeksän kuukautta aikaa käsitellä asiaa (tai no, siihen synnytykseen asti ainakin :D) ja useinmiten se aika riittää siihen vallan hyvin :) Mä toivon, että sulla on helppo ja ihana synnytys :)
 
  • Tykkää
Reactions: Oodikas
Oodikas Synnytyskipu on sillä tavalla erilaista, että siitä on tulossa vauva. Joten vaikka itse kammoan kipua yli kaiken ja välillä ihmettelen, että olen saanut nämä neljä maailmaan, niin jostain syystä synnytyksessä itsessään se kammo katoaa ja kivusta tulee tavallaan kaveri, koska se työstää lasta ulos.

Noita kivunlievityksiä on monia erilaisia ja varmasti pääset jo neuvolassa ja sitten pelkopolillakin käymään läpi, että mitä kaikkea niitä on. Itse toivon, että tämän viidennen saisin mahdollisimman vähin lääkityksin ulos ja synnytys olis enemmän kolmosen kaltainen. Siinä paras kivunliveitys oli seistä ja ja supistusten kiristyessä ilokaasu. Ei mennyt pönttösekaisin, mutta ei myöskään sattunut avautumisvaihe ollenkaan.

Ja mä lohdutan, että sulla on yhdeksän kuukautta aikaa käsitellä asiaa (tai no, siihen synnytykseen asti ainakin :D) ja useinmiten se aika riittää siihen vallan hyvin :) Mä toivon, että sulla on helppo ja ihana synnytys :)
Kiitos taas rohkaisevista sanoista. Kaipa siitä selviää. Ja vaihtoehtojahan on aika vähän eli pakkohan se on selvitä. :D Minun täti on kätilö niin voin myös hänen kanssaan keskustella asioista.

Tuosta nilyn kirjotuksesta tuli mieleeni, että itse mietin pitkään tätä vauva-asiaa just iän kannalta. Mie olen kohta 35 ja mies vuoden vanhempi. Mietin, että ollaanko me ihan vanhuksia vanhemmiksi ja onko elämä ihan ohi sitten, kun lapsi on aikuinen ja meillä taas aikaa toisillemme. Sitten olen ajatellut, että omat vanhempani on nyt 57- ja 60-vuotiaat eikä ne kyllä toinen jalka haudassa vielä ole. Että kai sitä ehtii tehdä vielä kaikenlaista sen jälkeen, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Välillä mietin, että olenko vain jotenkin kauhean itsekäs, kun pelkään elämän muuttumista ja ettei mulla ole enää itselleni aikaa eikä meillä mieheni kanssa toisillemme. Mutta olen päättänyt, että sitä aikaa otetaan ja sillä siisti. Kaverit on jo luvanneet, että voivat ottaa vauvaa sitten hoitoon, jotta päästään raflaan tai leffaan tai vain saadaan olla muutama tunti kahden. Olen ajatellut, että jaksaisin arkea paremmin, jos välillä saa siitä tauon. Nytkin tulee hetkiä, että kaipaan meidän kahden aikaa, kun miehen tytär asuu enimmäkseen meillä. Äitipuolenkin rooli kuitenkin välillä raskas, kun pitää säätää miehen eksän ja kaiken kanssa.
 
  • Tykkää
Reactions: Joosukka
Nostelen vanhaa ketjua, koska aihe on varmasti ajankohtainen muillekin kuin minulle.

Itse olen raskausviikolla 7+4. Raskaus oli yllätys kahdella tapaa: minun ei pitänyt saada lapsia ilman hoitoja, ja söin pillereitä. Syön kuitenkin samalla vahvoja mahansuojalääkkeitä refluksitaudinn takia, joten ne estivät ilmeisesti pillereitä imeytymästä. No, summa summarum, testiin ilmestyi kaksi viivaa heinäkuussa.

Olemme jo 34 ja 38 -vuotiaita ja olimme tottuneet ajatukseen, ettei lapsia tule. Mies ei ole eläessään halunnut lapsia eikä halua vieläkään. Minä olen halunnut joskus, mutta tämän parisuhteen valitseminen, siinä pysyminen ja lopulta tuo oma lisääntymisrajoite ratkaisivat sen, että olin ihan tyytyväinen ilman lasta. No, toisin kävi.

Aluksi testin tehtyäni olin ihan hyvillä mielin. Mies ilmoitti, ettei halua lasta, mutta ei painosta minua aborttiin, eli jos minä haluan, eletään sen mukaan. Mies on myös toki ollut ahdistunut ja selkeästi sanonut, ettei halua isäksi, mutta kunnioittaa minua ja minun päätöstäni lapsesta ja on valmis sopeutumaan. katselimme jo tarvikkeita ja teimme suunnitelmia. Pelotti, mutta hyvällä tavalla.
Kun kova raskauspahoinvointi ja jatkuva väsymys alkoi viikolla 5, alkoi myös ahdistus. Ajatukset pyörivät tätä kehää: Voinko tehdä lapsen, jota mies ei halua? Miksi en itse halua enempää? Minä olen vastuussa haluamisesta, pitäisikö haluta enemmän? Ajatus vauvasta ei herätä minussa mitään positiivisia tunteita -pitääkö tällaisten ihmisten edes pitää sitä vauvaa? Loppuuko kaikki elämä? Onko minusta äidiksi, vai olenko vain vääränlainen persoona? Menetänkö kaiken, mistä pidän? Olenko kotini vanki? Loppuuko parisuhteen läheisyys, hauskuus ja seksi? Mitä jos kadun hitosti kun vauva tulee? Mitä jos ajattelen, että pilasin elämäni?

Olen nyt vajaan viikon harkinnut jo tosissani siis myös keskeytystä, mutta proseduuri itsessään on niin karmaiseva, että sekin ahdistaa. Ja voisinko elää itseni kanssa sen jälkeen vai masentuisinko? Ja tuntuisiko siltä, että tein abortin koska mies ei halunnut lasta. Syyttäisinkö miestäni? Minulla on taustalla yksi keskeytys teini-ikäisenä, jota en ole katunut, koska elämäntilanne oli vaikea. Nyt kaikki on periaatteessa valmista vauvan tulolle, paitsi kumpikaan vanhemmista.

Minne ihmeeseen katosi se alun ihan hyvä fiilis raskaudesta ja äitiydestä? Jos nyt teen keskeytyksen, kadunko sitä, etten koskaan enää saa mahdollisuutta?
Loppuuko tämä ahdistus ja alan haluta vauvaa? Vai olisiko vain parempi kaikille tehdä keskeytys, ettei lapsi tule perheeseen, jossa sitä ei haluta tarpeeksi ja jossa molemmat ovat täysin ahdistuneita ja henkisesti ja fyysisesti loppu, kun vauva tulee.

Toivoisin kovasti keskustelua aiheesta. Neuvolan psykologille on viikkojen jono ja jos mietin keskeytystä, minulla ei ole niin paljon aikaa. Miten tämän valtavan ahdistuksen saa loppumaan? Keskeytykselläkö?

Olisi myös kiva kuulla teiltä, helpottiko ahdistus ja muuttuiko kaikki pumpulinpehmeäksi vauvan syntymän jälkeen?
 

Yhteistyössä