Heissan Oodikas
Mä keväällä kirjoitin tästä mun synnytyskammosta tässä ketjussa, joka sai mut jopa pohtimaan, että voinko perua koko homman
Se pelko oli jotain niin hirveetä, että jopa valvoin öitä peläten synnytystä. Joten toivon, että mä voin tekstilläni lievittääs un pelkojasi hiukan. Olenhan kokenut neljä synnytystä ja nyt odotan uudestaan viidettä, kun sain keväällä keskenmenon (joka oli sellainen shokki, että se varmaan häivytti sen pelon, sillä nyt en pelkää yhtään).
Itse pelkään kanssa kipua aivan älyttömästi. Mä en meinaa pystyä antamaan edes hemppanäytettä, kun pelkääns itä nipistystä sormenpäässä niin paljon
Ja tottakai synnytys aina tavalla tai toisella huolettaa.
Mutta silloin kun ootin ensimmäistä, niin silloin pelkäsin hirveesti ihan viimeisille viikoille asti, kunnes tuskaannuin siihen raskaana oloon ja aloin odottamaan, että synnytys lähtisi käyntiin. Luin myös paljon tietoa synnytyksestä (mm. siitä miten lantio antaa periksi jne.) jotta aihe ei olisi niin tuntematon itselleni ja otin selvää kivunlievityksistä.
Kun synnytys alkoi, niin minua ei pelottanutkaan yhtään, vaikka kuvittelin olevani kauhuissani. En ollut. En ollenkaan.
Kaikissa sairaaloissa saa kivunlievitystä, joten sitä ei tarvitse pelätä. Epiduraalin saa kun on 3-7cm auki. Ja ensisynnyttäjällä usein tuo avautumisvaihe on niin pitkä, että sen kerkeää saamaan.
Ensimmäisen lapsen synnytin epiduraalilla ja synnytys oli tosi helppo. Olin 15-vuotias, eikä epin jälkeen edes ponnistaminen sattunut. Hyvin, hyvin vähän kirpaisi, kun lapsen olkapäät tulivat, mutta se oli kahdensekunnin kipu
Ja minulta leikattiin väliliha, eikä sekään sattunut ollenkaan.
Toisen lapsen kanssa epiduraali ei jostain syystä toiminut. Ja jouduin n. puolitoista tuntia makoilemaan sängyllä, kun en päässyt liikkumaan ja se pahensi supistuksia. Ponnistusvaihe oli helpotus silloin ja vaikka repesin (eikä minulla ollut mitään puudutetta, sillä epiduraali ei puuduttanut ollenkaan), niin sekään ei sattunut. Tuntui vain äkillinen polte, joka oli yhtä nopeasti ohi. Oikeastaan synnytystä kurje,mpia olivat jälkisupistukset, joita tuli n. kuukauden verran. Ja kun en tykkää syödä särkylääkkeitä, niin hikoilin ja tärisin kotona välillä kivuista. Muiden lapsien osalta tälläistä ei ole ollut (tai siis hyvin lieviä jälkisupistuksia kyllä).
Kolmannen kanssa, joka oli 4360g painava poju, en oikeastaan tuntenut supistuskipuja ollenkaan. Tappelin jopa ex-mieheni kanssa, että menemmekö sairaalaan vai odottelemmeko. Niin ivuttomia ne supistukset olivat, etten uskonut edes synnyttäväni..ei edes kätilö =D Onneksi mies sai tahtonsa läpi ja menimme, sillä kolmen tunnin päästä poika oli ulkona. Supistukset eivät sattuneet lainkaan ja pärjäsin pelkällä ilokaasulla. Ainoastaan ponnistusvaihe oli ikävä, sillä olen hoikka ja lyhyt ja lapsi tuntui valtavalta jättiläiseltä. Lapsen sain kuitenkin ulos ongelmitta ja ilman repeämiä. Yhtään tikkiä ei tarvinnut ja olisin ollut valmis jo muutamien tuntien päästä lähtemään kotiin
Energiaa riitti ja olo oli kuin ei olisi koskaan synnyttänyt.
Neljännen kanssa pelkäsin ponnistusvaihetta, koska kolmannen kanssa se oli niin tukalan oloista. En oikeastaan mitään muuta. Tiesin sen, etten epiduraalia jhalua, mutta ponnistusvaiheeseen kyllä kivunlievitystä eli kohdunkaulan piikit (kaksi eri piikkiä), koska synnytys jouduttiin käynnistämään, niin supistukset eivät olleetkaan ihan semmoisia, mitä luonostaan käyntiin lähteneissä synnytyksissä ja niitä tuli taukoamatta, niine tten osannut ajoittaa ilokaasua oikein. Lisäksi lapsen pää tökki ikävästi ja olin varma, että aikoi syntyä viidakkoveitsi kädessä
Tähän pistävään kipuun auttoi nuo puudutteet sitten. Ponnistusvaihe oli helpotus, jälleen. Ja vaikka poika oli tulossa käsiposkella (silloin usein saattaa tulla repeämiä) niin jälleen synnytin yli nelikiloisen ilman yhtään repeämää. Pelottavinta tuossa synnytyksessä oli ehkä se, että synnytyksen jälkeen meinasivat katetroida minut, kun en saanut pissaa tulemaan. Mutta itsepäisesti vaadin saada kokeilla rauhassa sitä pissaamista ja onnistuihan se. Tämän synnytyksen jälkeen olin tosi väsynyt, sillä Hb laski niin alas, että meinasin pyörtyä mennessäni vessaan. En jaksanut ottaa vieraita vastaan ja oikeastaan vaan nukuin vauvan kanssa.
Vaikak synnytyskipu on pelottavaa, niin kun se tilanne on siinä käsillä, katoaa se pelko jotenkin omituisesti. Vaikak pelottaisikin (niinkuin minua neljännen kanssa) niin silti se ei hallitse useinkaan tilannetta vaan sitä käpertyy itseensä ja siihen, että saa lapsen syntymään.
Voin rehellisesti kertoa, että synnnnytystä kamalampaa on julmettu hammassärky. JA pelottavampaa viisaudenhampaan poisto tai hammaslääkärillä käynti
Mutta puhu ihmeessä peloistasi neuvolassa. Jos ne eivät hälvene raskauden edetessä, niin pääset varmasti pelkopolille juttelemaan. Tsemppiä!