kun ei parannu masennuksesta?

["vieras"]

[QUOTE="vieras";22208875]Enpä usko, että ennen on oltu sen onnellisempia kuin nykyään. Mielenterveyshäiriöt olivat silloinkin yleisiä, mutta niitä ei vaan hoidettu yhtä paljon kuin nykyään.[/QUOTE]

Niinpä. Esim. mun isomummo on tehnyt itsemurhan oltuaan kuulemani perusteella enemmän tai vähemmän masentunut koko elämänsä.

Ja maalaistalosta oli ja varmasti on töitä paiskinut ikänsä, vaan ei se häntä parantanut. Hän varmaan sitten päätti, ettei kuormita muita olollaan vaan lähti oman käden kautta ja muiden tehtäväksi jäi pitkien etsintöjen jälkeen löytää ruumis. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se ollut läheisille sitten jotenkin helpompaa tai vähemmän kuormittavaa.

Näin masentuneen läheisenä, myös itse masennusta sairastaneena (on tainnut meillä kulkea suvussa), voin sanoa että läheisellä itsellään on ensisijainen vastuu ja velvollisuus huolehtia omista rajoistaan. Kukaan muu kun ei niitä voi tietää. Kuunnella silloin, kun jaksaa. Silloin kun se on itselle liian raskasta, sanoa se suoraan, että nyt en jaksa kuunnella enkä tukea. Olen niin tehnyt itse ja mullekin on tehty niin. Se satuttaa masentunutta huomattavasti vähemmän kuin selän takana itsekkääksi omaan napaan tuijottelijaksi haukkuminen tai totaalinen hylkääminen. Masennuksen taudinkuvaan kuuluu, että masentunut ei itsessään paljon muuta näekään kuin vikoja. Jokainen osoitus siitä, että on paska tyyppi ja pelkkä rasite muille vaan syventää masennusta. Jos sitä tarpeeksi kauan jatkuu, jossain vaiheessa ihminen tulee siihen tulokseen, että muiden on parempi kokonaan ilman häntä. Koska kukaan ei pysty itseään terveeksi taikomaan, ei jää enää paljon vaihtoehtoja.

 

[BS]

[QUOTE="vieras";22208875]Enpä usko, että ennen on oltu sen onnellisempia kuin nykyään. Mielenterveyshäiriöt olivat silloinkin yleisiä, mutta niitä ei vaan hoidettu yhtä paljon kuin nykyään.[/QUOTE]

Ai et usko? Kyllä elämänhalu oli silloin ihan yhtä kohdillaan ja yhtä paljon ihmiset halusi silloin pysyä elossa. Jos sulla on parempaa infoa, niin laita tilastoja.

 

[BS]

BS:ää on oletus, ettei ennen vanhaan olisi ollut masennusta. Tai että silloin ei olisi ollut mahdollisuutta masentua. Tämän voi osoittaa olevan niiiiin monella tapaa täysin väärä oletus.

No, osoita.

 

["oooooooooo"]

Miten sinä kehtaat vähätellä jonkun toisen masennusta? Miten sinä voit sanoa, että sinä vaikka olit oikeasti masentunut, mutta ei joku toinen? Toi asia ei kuule ole noin helposti määriteltävissä, eikä TODELLAKAAN sinun määriteltävissäsi. Minusta se on niin, että on olemassa masentuneita ihmisiä, eikä rajoja voi vetää johonkin tiettyyn pisteeseen. Toiset näistä masentuneista ovat kyllä itsekkäämpiä kuin toiset. He ovat niitä, joilla se masennus tulee vaan esiin selvemmin, kun he sitä kailottavat. Sitten on niitä masentuneita, jotka ajattelevat, ettei halua olla vaivaksi kenellekään, joten ovat masentuneita, eikä kukaan edes huomaa. Onhan näitä, jotka kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä tekevät itsemurhankin. Sitten on niitä, jotka "yrittävät" monta krt ja aina "epäonnistuvat". Sehän on huomion hakua ja avunhuuto. Ei ole mikään ihme, että ne hiljaiset masentuneet oikeasti "onnistuvat" siinä, mutta nämä äänekkäämmät masentuneet "ei onnistu". Ei kukaan voi kiistää, etteikö näitä kahdenlaisia tyyppejä olisi olemassa. Toiset ihan oikeasti ajattelevat, ettei kuormita rakkaitaan, ja toisilla on enemmän sitä omaa tarvetta jakaa tuntojaan. HUOM! Toivon apua kaikille masentuneille, etteivät tohon pisteeseen joutuisi, että moisia temppuja edes yrittäisi!

En edes jaksa alkaa korjaamaan näitä oletuksia. Hiljaiset onnistuvat ja sitten näitä epäonnistujia. Avunhuutajia ja huomionhakuisia. Tilastot kertovat toisin. Mutta ota selvää, kysy mielenterveysyhdistyksestä vaikka. Tai alan kirjallisuudesta. Nyt tuli mm. uunituore Psykiatria. Mielenterveyshäiriöistä ja niiden ilmenemisestä löytyy kirjastosta hyllyt pullollaan tietoja päivittämään aukkojasi.

 

[Kerro, kerro..]

[QUOTE="vieras";22208963]Niinpä. Esim. mun isomummo on tehnyt itsemurhan oltuaan kuulemani perusteella enemmän tai vähemmän masentunut koko elämänsä.

Ja maalaistalosta oli ja varmasti on töitä paiskinut ikänsä, vaan ei se häntä parantanut. Hän varmaan sitten päätti, ettei kuormita muita olollaan vaan lähti oman käden kautta ja muiden tehtäväksi jäi pitkien etsintöjen jälkeen löytää ruumis. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se ollut läheisille sitten jotenkin helpompaa tai vähemmän kuormittavaa.

Näin masentuneen läheisenä, myös itse masennusta sairastaneena (on tainnut meillä kulkea suvussa), voin sanoa että läheisellä itsellään on ensisijainen vastuu ja velvollisuus huolehtia omista rajoistaan. Kukaan muu kun ei niitä voi tietää. Kuunnella silloin, kun jaksaa. Silloin kun se on itselle liian raskasta, sanoa se suoraan, että nyt en jaksa kuunnella enkä tukea. Olen niin tehnyt itse ja mullekin on tehty niin. Se satuttaa masentunutta huomattavasti vähemmän kuin selän takana itsekkääksi omaan napaan tuijottelijaksi haukkuminen tai totaalinen hylkääminen. Masennuksen taudinkuvaan kuuluu, että masentunut ei itsessään paljon muuta näekään kuin vikoja. Jokainen osoitus siitä, että on paska tyyppi ja pelkkä rasite muille vaan syventää masennusta. Jos sitä tarpeeksi kauan jatkuu, jossain vaiheessa ihminen tulee siihen tulokseen, että muiden on parempi kokonaan ilman häntä. Koska kukaan ei pysty itseään terveeksi taikomaan, ei jää enää paljon vaihtoehtoja.[/QUOTE]

Onko joku sanonut, ettei kukaan ole ennen nykyaikaa tehnyt itsareita?

 

[oooooooo]

No, osoita.

Sama sinulle. Mene kirjastoon. Aloita vaikka tutkimalla historiaa tai mielenterveyden historiaa. Osoita sinä minulle. Sinulla on vastuu tästä, koska sinä väitteen esitit. Ja se on selvästi väärä.

 

["vieras"]

Miten sinä kehtaat vähätellä jonkun toisen masennusta? Miten sinä voit sanoa, että sinä vaikka olit oikeasti masentunut, mutta ei joku toinen? Toi asia ei kuule ole noin helposti määriteltävissä, eikä TODELLAKAAN sinun määriteltävissäsi. Minusta se on niin, että on olemassa masentuneita ihmisiä, eikä rajoja voi vetää johonkin tiettyyn pisteeseen. Toiset näistä masentuneista ovat kyllä itsekkäämpiä kuin toiset. He ovat niitä, joilla se masennus tulee vaan esiin selvemmin, kun he sitä kailottavat. Sitten on niitä masentuneita, jotka ajattelevat, ettei halua olla vaivaksi kenellekään, joten ovat masentuneita, eikä kukaan edes huomaa. Onhan näitä, jotka kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä tekevät itsemurhankin. Sitten on niitä, jotka "yrittävät" monta krt ja aina "epäonnistuvat". Sehän on huomion hakua ja avunhuuto. Ei ole mikään ihme, että ne hiljaiset masentuneet oikeasti "onnistuvat" siinä, mutta nämä äänekkäämmät masentuneet "ei onnistu". Ei kukaan voi kiistää, etteikö näitä kahdenlaisia tyyppejä olisi olemassa. Toiset ihan oikeasti ajattelevat, ettei kuormita rakkaitaan, ja toisilla on enemmän sitä omaa tarvetta jakaa tuntojaan. HUOM! Toivon apua kaikille masentuneille, etteivät tohon pisteeseen joutuisi, että moisia temppuja edes yrittäisi!

Mä kyllä todella hartaasti toivoisin, että jos joku läheiseni olisi masentunut, niin hän kuuluisi tuohon itsekkäiden porukkaan. Läheisen itsemurha on miljoona kertaa rankempi asia läheisille kuin mikään määrä valitusta, tai edes epäonnistuneita itsemurhayrityksiä. Siitä ei toivu koskaan.

Jos joku päivä on liian rankkaa, voi puhelimen laittaa kiinni tai muuten vaihtaa seuraa. Voi aina toivoa, että läheisen olo helpottuu, omina hyvinä hetkinä voi yritää auttaa häntä sen minkä voi (jos ei muuta osaa, niin aina voi sanoa edes "en nyt osaa auttaa sinua mitenkään, mutta toivon että olosi paranee", sekin on tyhjää parempi). Mutta sitä kuollutta läheistä ei tuo enää takaisin mikään. Ei ole enää mitään, mitä voisi tehdä sen enempää itseään suojellakseen kuin toista auttaakseen.

 

[Näinon]

[QUOTE="oooooooooo";22209009]En edes jaksa alkaa korjaamaan näitä oletuksia. Hiljaiset onnistuvat ja sitten näitä epäonnistujia. Avunhuutajia ja huomionhakuisia. Tilastot kertovat toisin. Mutta ota selvää, kysy mielenterveysyhdistyksestä vaikka. Tai alan kirjallisuudesta. Nyt tuli mm. uunituore Psykiatria. Mielenterveyshäiriöistä ja niiden ilmenemisestä löytyy kirjastosta hyllyt pullollaan tietoja päivittämään aukkojasi.[/QUOTE]

Siis, et voi korjata noita oletuksia. Kyllä se on ihan yleisessä tiedossa jokaisessa sairaalassakin, että ne itsarin yrittäjät hakevat sillä useimmiten huomiota. Sitähän ollaan julkisestikin harmiteltu, että kun potilas on itse aiheuttanut itselleen vakavan tilan, joka tuodaan päivystykseen, niin siinä tilassa se kuormittaa sairaalan resursseja, kun muutkin potilaat tarvitsisivat hoitoa.

 

[Dina*]

onko sulle tehty pään kuvauksia? jos sulla on joku härö siellä jossain tumassa, en kuollaksenikaan muista mikä se nyt oli nimeltään mutta siis se mikä säätelee just tunne-elämää, seksuaalisuutta yms. Voi ihan hyvin olla.

 

[oooooooooooo]

Siis, et voi korjata noita oletuksia. Kyllä se on ihan yleisessä tiedossa jokaisessa sairaalassakin, että ne itsarin yrittäjät hakevat sillä useimmiten huomiota. Sitähän ollaan julkisestikin harmiteltu, että kun potilas on itse aiheuttanut itselleen vakavan tilan, joka tuodaan päivystykseen, niin siinä tilassa se kuormittaa sairaalan resursseja, kun muutkin potilaat tarvitsisivat hoitoa.

Voin, mutta sitä iloa en sinulle anna. Pyydänkin oikeasti sinua tutkimaan ennen hutkimista. ON tässä joutunut viimeiset 6 viikkoa oikeasti lukemaan niin paljon kyseistä kirjallisuutta, että se tunkee jo korvista ulos. Suosittelen sinulle samaa.

 

[fifiia]

Minusta usein kaikissa sairauksissa ihminen tietyllä tapaa käpertyy itseensä ja näin kai kuuluukin olla. Lähtökohtaisesti minusta vastuuta parantumisesta tai hoidon onnistumisesta ei voi siirtää kenellekään ulkopuoliselle. Masennus on siitäkin kiusallinen ja ikävä vaiva että voimia ei kuitenkaan itsestä huolehtimiseen ole, ei ole voimia etsiä sopivaa lääkitystä tai luotettavaa terapeuttia jonka kanssa synkkaa tavalla joka saa tervehtymisen alulle. Pitäisi pystyä luottamaan muihin ihmisiin silloin kun ei pysty luottamaan itseensäkään.

Läheisten on minustakin hyvä tiedostaa omat rajansa ja voimavaransa, aina ei vain yksinkertaisesti pysty toista auttamaan tavalla joka ei kohtuutomasti kuormita myös auttajaa. Ammattiauttajilla tätä varten on järjestetty työnohjaus. Ketään ei voi pakottaa parantumaan tai edes puhumaan niistä kaikkein henkilökohtaisimmista asioista jotka masennuksen takana voivat olla. Läheisiä ei myöskään voi syyttää siitä että lähelle on joskus todella vaikea nähdä, toisen pahaa oloa voi olla vaikea huomata jos hän ei siitä kerro.

Voimia ap:lle :hug:

 

[BS]

Sama sinulle. Mene kirjastoon. Aloita vaikka tutkimalla historiaa tai mielenterveyden historiaa. Osoita sinä minulle. Sinulla on vastuu tästä, koska sinä väitteen esitit. Ja se on selvästi väärä.

Miten niin selvästi? Minä olen sitä mieltä, että masentuneita on ehkä sama määrä nykyään kuin ennen, mutta ennen ei ollut aikaa voivotella, eikä jäädä siihen paikoilleen vaan yritys jatkui. Minulla ei ole mitään vastuuta mistään. Minua ei asia sen enempää kiinnosta, kun olen itse vakuuttunut asiasta, niin ei minun tarvitse sitä itselleni vakuutella, eikä sinulle minun kiinnosta vakuutella yhtään mitään. Jos sinä haluat mieleni muuttaa, niin ole hyvä ja esitä faktat.

 

["ooo"]

Miten niin selvästi? Minä olen sitä mieltä, että masentuneita on ehkä sama määrä nykyään kuin ennen, mutta ennen ei ollut aikaa voivotella, eikä jäädä siihen paikoilleen vaan yritys jatkui. Minulla ei ole mitään vastuuta mistään. Minua ei asia sen enempää kiinnosta, kun olen itse vakuuttunut asiasta, niin ei minun tarvitse sitä itselleni vakuutella, eikä sinulle minun kiinnosta vakuutella yhtään mitään. Jos sinä haluat mieleni muuttaa, niin ole hyvä ja esitä faktat.

Ei enää sinulle sanottavaa, koska uskon, että olen tehnyt selvästi ainakin osalle eron omien oletuksien ja tieteellisen tiedon välillä.

 

["vieras"]

Siis, et voi korjata noita oletuksia. Kyllä se on ihan yleisessä tiedossa jokaisessa sairaalassakin, että ne itsarin yrittäjät hakevat sillä useimmiten huomiota. Sitähän ollaan julkisestikin harmiteltu, että kun potilas on itse aiheuttanut itselleen vakavan tilan, joka tuodaan päivystykseen, niin siinä tilassa se kuormittaa sairaalan resursseja, kun muutkin potilaat tarvitsisivat hoitoa.

Oikeastiko olet sitä mieltä, että aivan terve ihminen silkkaa huomionkipeyttään pystyy pahoinpitelemään itsensä siihen tilaan, että hengenlähtö on lähellä? Ei kyllä multa ainakaan onnistuisi, aiheuttaa pahoinvointia ajatuskin että vaikka viiltelisin itseäni.

Kyllä tuo minusta jos mikä on vakava merkki siitä, että kyseinen ihminen on myös siinä määrin hoidon tarpeessa kuin kuka tahansa somaattisesti sairastunut joka päivystykseen kuskataan, ellei kipeämminkin. Suurin osahan jostain päivystysasiakkaistakin on joko juoppoja jotka kännipäissään ovat teloneet itseään tai muita (sekö sitten ei ole itse aiheutettua?) tai sit ihmisiä, joiden vaiva joutaisi ihan hyvin odottaa omalääkäriaikaakin (jos sellaisen vaan saisi järkevässä ajassa - itsemurhaa yrittäneet tuskin näitä aikoja ovat vieneet) tai paranisi useimmiten ilman hoitoakin (esim. lapsen korvatulehdus).

 

[Dina*]

muutamaan aikaisempaan kommenttiin viitaten: on todellakin väärin uskoa että ne, jotka on tosissaan tekemässä itsemurhan, ei huutelis ja puhuis asiasta. Toivottavasti en nyt kauheasti valehtele, kun muistelen että v.99 80% itsemurhan tehneistä oli maininnut siitä jossain vaiheessa tai puhunut enemmänkin.

On totta että on erikseen myös itsemurhaa yrittävät, joka on todellakin se hätähuuto heille, mutta kyllä ihan samallain heistäkin osa pitää asian sisällään ja hiljaa itsekseen toteuttavat yrityksen.

Se mikä nämä kaks ihmistä erottaa toisistaan, on se että itsemurhaa yrittävä tietää että apu tulee paikalle, itsemurhan tekijä taas varmistaa ettei apua ole saatavilla.

 

[oooooooo]

Vääntö loppui, keskustelu myös. Olen sanonut tarvittavat asiat. Enkä ala tappelemaan, koska sille ei ole tarvetta.

Ap:lle voimia. Se voi uusiutua, mutta siitä voi myös parantua. Hoito on saatava kohdalleen ja sinun tulee saada tuntea sitä toivoa. Voimia vielä kerran.

 

[bgf]

[QUOTE="vieras";22209043]Mä kyllä todella hartaasti toivoisin, että jos joku läheiseni olisi masentunut, niin hän kuuluisi tuohon itsekkäiden porukkaan. Läheisen itsemurha on miljoona kertaa rankempi asia läheisille kuin mikään määrä valitusta, tai edes epäonnistuneita itsemurhayrityksiä. Siitä ei toivu koskaan.

Jos joku päivä on liian rankkaa, voi puhelimen laittaa kiinni tai muuten vaihtaa seuraa. Voi aina toivoa, että läheisen olo helpottuu, omina hyvinä hetkinä voi yritää auttaa häntä sen minkä voi (jos ei muuta osaa, niin aina voi sanoa edes "en nyt osaa auttaa sinua mitenkään, mutta toivon että olosi paranee", sekin on tyhjää parempi). Mutta sitä kuollutta läheistä ei tuo enää takaisin mikään. Ei ole enää mitään, mitä voisi tehdä sen enempää itseään suojellakseen kuin toista auttaakseen.[/QUOTE]

Sinulla ei varmaan ole ollut tuollaista läheistä, ja jos olisit niin empaattinen, niin tietäisit, ettei niin tärkeälle henkilölle voi kääntää selkäänsä, valitti kuinka paljon tahansa. Ei sitä puhelinta siis voi sulkea. Hienoa sinulle, että olet niin kylmä, ja kykenet sulkemaan sen luurisi. Tai niin kylmä, että pystyt sulattamaan kaiken kuulemasi ja silti jatkamaan elämääsi. Minä en siihen kykenisi, sillä läheiseni ovat minulle niin tärkeitä!

 

[masennuskausia kokenut]

Masentuneen läheiset, pliis olkaa masenuneen tukena ja auttakaa hakemaan apua. Kukaan ei oikeasti halua kokea tätä

 

[a.p]

no menipä tämä ketju nyt tälläiseksi inhottavaksi. minä kun kysyin kokemuksia niiltä joilla ei hoito eikä oma yritys tunnu auttavan.... no, elkää ihmiset tapelko. kukaan kun ei voi toisen housuihin astua oikeesti ja ymmärtää mitä kukakin omassa tykönään kokee.

 

[Dina*]

Sinulla ei varmaan ole ollut tuollaista läheistä, ja jos olisit niin empaattinen, niin tietäisit, ettei niin tärkeälle henkilölle voi kääntää selkäänsä, valitti kuinka paljon tahansa. Ei sitä puhelinta siis voi sulkea. Hienoa sinulle, että olet niin kylmä, ja kykenet sulkemaan sen luurisi. Tai niin kylmä, että pystyt sulattamaan kaiken kuulemasi ja silti jatkamaan elämääsi. Minä en siihen kykenisi, sillä läheiseni ovat minulle niin tärkeitä!

onnea ja menestystä vaan valitsemallesi tielle. Jokaisen joka on tekemisissä mielenterveysongelmaisen ihmisen kanssa, tulis muistaa ettei ole kaikkivoipainen auttaja joka pystyy ja jaksaa kantaa kaiken mikä vastaan tulee. Meilläkin suvussa paljon näitä sairauksia ja riippuvuuksia, omassa perheessä myös jo noin 10 vuoden ajan, joista 5v diagnoosilla vaikea masennus ja nyt kaksisuuntainen mielialahäiriö. Totta kai perheenjäsen on rakas, mutta jos en irrota sairaudesta välillä itseäni, olisin jo varmaan itsekin sairastunut. Jos ihan oikeasti pitää huolta, siis ihan toden teolla oikeasti yrittää jatkuvasti päivästä toiseen auttaa masentunutta, se täyttää koko elämän. Melkein voi sanoa että silloin luopuu omasta elämästään.

 

["Noora"]

Tiedättekö mitä? Minusta on todella itsekästä rypeä itsesäälissä. Tai ei siinä mitään, jos pitää asian itsellään, mutta minusta on väärin kuormittaa muita asialla. Kun minä olen kokenut itseni masentuneeksi, niin en siltikään todellakaan valita asiasta muille. Minusta se on todella ajattelematonta. Kyllä minusta itseä vaivaavista asiasta voi keskustella joidenkin kanssa, mutta ne henkilöt on valittava tarkasti. Esimerkiksi hyvin läheiset täytyy säästää suurista huolista! Ei sellaista jaksa kuunnella, joka koko ajan puhuu vain itsestään ja elää vaan itsesäälissä. On eri asia keskustella joistain huolista, kuin rypeä itsesäälissä muiden edessä. Niistä huolista keskustelu tarkoittaa sitten sitä, että niistä puhutaan hetki, ja sen jälkeen taas ollaan iloisia, ja ne jätetään taka-alalle. Jos tarvitsee enemmän keskusteluapua, niin ne jutellaan sitten ammattilaisten kanssa. Läheisiä ihmisiä ei ole koulutettu kantamaan niin suuria huolia, kun monet masentuneet heille sysäävät, joten nämä masentuneet sairastuttavat läheisensäkin sillä menolla. Minä en ole mikään ammattilainen, joten olen pahoillani, jos jotain tällä loukkasin, mutta voin sanoa, että näin minä asian todellakin näen. Minua suututtaa, kun joku masentunut kehtaa olla niin itsekäs, että kuormittaa minua isommilla asioilla, kuin minä pystyn korjaamaan. Tottakai olen muuten valmis tekemään mitä vain läheisteni eteen, mutta jos ammattilainenkaan ei siihen kykene, niin voitko kuvitella kuinka AVUTON OLO ammattimaidottomalla läheisellä on?! Minulla on myös ystäviä, jotka ovat joutuneet kärsimään tästä samasta ilmiösta näiden masentuneiden itsekkäiden ihmisten takia. Toivon siis todella, että jos mitenkään mahdollista, niin säästäkää se itsesääli itsellenne, ja vaikka ette itsestänne välitäkään, niin koittakaa nyt edes sen verran muista välittää, ettette heitäkin tartuttaisi. Olen siis todella pahoillani, jos tämä jotain satutti, enkä todellakaan tiedä, miten homma oikeasti toimii, mutta itse asian kanssa tekemisiin joutuneena, olen joutunut näkemään asian tältä kantilta. Toivon todella,että paranemisia teille!

Jutuistasi näkee ettet ole sairastanut vaikea-asteista masennusta muuten et puhuisi tuohon sävyyn. Masennus ei ole itsekkyyttä, se on SAIRAUS!!! Ja erittäin vakava sellainen.

 

["minä"]

Ei ole tarkoitus loukata, mutta kysyn silti, käytätkö ap minkä verran alkoholia/muita päihteitä? Vai käytätkö ollenkaan? Siksi kysyn kun ne pahentavat masennusta.

Itse olen myös ollut elämässäni aivan suossa.. Joillakin on taipumus masennukseen ja sen uusiutumiseen. Itse olen kahdesti jo sairastanut masennusta ja minulla on vahva uusiutumisriski ja tiedän että masennus voi uusiutua.

Tuo tyhjyyden tunne on todella tuttu. Minulla oli pitkiä aikoja kun en tuntenut mitään muuta kuin ahdistusta. Jatkuva puristava tunne kurkussa ja rinnassa. Muistan kun poljin pyörällä jostain kotiin ja näin leijaa lennättävän pojan ja aloin itkemään, itkin kun näin iloisia ihmisiä, en kestänyt. Välillä lääkitsin itseäni viinalla ja lääkkeillä ja se vaan pahensi kaikkea.
Erakoiduin kaikesta. Lopetin harrastukset, en tavannut ihmisiä. En siivonnut, en syönyt, saatoin nukkua 20 tuntia vuorokaudessa, itkin 4 tuntia ja nukuin taas. Olin terapiassa, söin lääkkeitä, olin sairaalassa.

En osaa sanoa mikä auttoi. Ehkä se oli muutto, paikkakunnanvaihto, päihteiden lopettaminen, jotain. En tiedä. Pelkään milloin taas uusiutuu..

 

[Näinon]

[QUOTE="vieras";22209130]Oikeastiko olet sitä mieltä, että aivan terve ihminen silkkaa huomionkipeyttään pystyy pahoinpitelemään itsensä siihen tilaan, että hengenlähtö on lähellä? Ei kyllä multa ainakaan onnistuisi, aiheuttaa pahoinvointia ajatuskin että vaikka viiltelisin itseäni.

Kyllä tuo minusta jos mikä on vakava merkki siitä, että kyseinen ihminen on myös siinä määrin hoidon tarpeessa kuin kuka tahansa somaattisesti sairastunut joka päivystykseen kuskataan, ellei kipeämminkin. Suurin osahan jostain päivystysasiakkaistakin on joko juoppoja jotka kännipäissään ovat teloneet itseään tai muita (sekö sitten ei ole itse aiheutettua?) tai sit ihmisiä, joiden vaiva joutaisi ihan hyvin odottaa omalääkäriaikaakin (jos sellaisen vaan saisi järkevässä ajassa - itsemurhaa yrittäneet tuskin näitä aikoja ovat vieneet) tai paranisi useimmiten ilman hoitoakin (esim. lapsen korvatulehdus).[/QUOTE]

Eihän kukaan ole sanonut, että itseään vaikka viiltelevä ihminen olisi terve. Täällä on sanottu, että osa masentuneista hakee huomiota masennukseensa, johon tällainenkin temppu liittyy. Sinulta on selvästi jäänyt olennainen huomiotta. Ei juoppokaan, eikä korvatulehduspotilas sinne sairaalaan vapaaehtoisesti mene, vaan kyse on heillä joko tapaturmasta tai sairaudesta. Siellä sairaalassa on muitakin, kuten sydänpotilaita ja muita akuutteja tapauksia, jotka hekin tarvitsevat hoitoa.

 

["vieras"]

Sinulla ei varmaan ole ollut tuollaista läheistä, ja jos olisit niin empaattinen, niin tietäisit, ettei niin tärkeälle henkilölle voi kääntää selkäänsä, valitti kuinka paljon tahansa. Ei sitä puhelinta siis voi sulkea. Hienoa sinulle, että olet niin kylmä, ja kykenet sulkemaan sen luurisi. Tai niin kylmä, että pystyt sulattamaan kaiken kuulemasi ja silti jatkamaan elämääsi. Minä en siihen kykenisi, sillä läheiseni ovat minulle niin tärkeitä!

On omakohtaista kokemusta. On kokemusta myös siitä, että läheisen masennus on "tarttunut", koska en ole osannut pitää omia rajojani siinä, mikä määrä kuuntelua käy minulle niin rankaksi etten kestä. Kärsi parisuhde, työ, opinnot ja koko muu elämä kun toimin 24/7 auki olevana hätäpuhelimena. Ammattilaisilla on koulutuksensa, työnohjausta ja työajat. Mulla saattoi puhelin piristä milloin tahansa keskellä yötäkin ja olin iältäni niin kakara, ettei mulla ollut mitään valmiuksia käsitellä sitä ahdistusta, mitä sieltä purkautui. Ei siis ihme, että omakin mieli alkoi järkkyä. Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin opetella mihin pystyn ja mihin en ja että kukaan muu ei sitä rajaa pidä ellen minä itse.

Ei se helppoa ole ja tietysti siitä seuraa aina kamala syyllisyydentunne, mutta oikeasti omista rajoista kiinnipitäminen on masentuneelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin se, että läheinen masentuu itsekin (jolloin hän ei enää jaksa auttaa koska on itsekin avun ja tuen tarpeessa - pahimmillaan kaksi masentunutta ihmistä vaan ruokkii toistensa masennusta lisää sensijaan että yhdessä onnistuisivat räpistelemään siitä kuiville, koska masentuneen vääristyneet ajatukset alkavat niin helposti tuntua tosilta, kokemusta tästäkin) tai läheinen väsyy muuten, katkeroituu masentuneelle siitä että tämä vie hänen voimansa ja pahimmassa tapauksessa pistää välit kokonaan poikki.

Minulle on itsellekin sanottu suoraan, että anteeksi mutta tänään en jaksa kuunnella. Se tuntui tietysti pahalta sillä hetkellä, mutta pahemmalta olisi tuntunut, jos tuo ihminen olisi kuunnellut siitä huolimatta ettei jaksa. Olisi ihan kamala lukea jonkun kaverin kirjoittavan tänne palstalle ja haukkuvan minua itsekkääksi siksi, että olen olettanut hänen haluavan auttaa ja kertonut hänelle ongelmistani, eikä hän sanallakaan ole kuitenkaan ilmaissut, että se kuormittaa häntä liikaa.

 

[Dina*]

[QUOTE="Noora";22209230]Jutuistasi näkee ettet ole sairastanut vaikea-asteista masennusta muuten et puhuisi tuohon sävyyn. Masennus ei ole itsekkyyttä, se on SAIRAUS!!! Ja erittäin vakava sellainen.[/QUOTE]

todellakin peesaan. Ja siis sehän on aivan perusfaktaa masennuksen hoidossa, että ammattilainen ei paranna ketään,vaan on sen prosessin tukena ja vauhdittajana. Mutta, se läheisten merkitys on niin suuri, että ilman niitä, harvoin ammattilainenkaan pystyy auttamaan. Me voidaan järjestää verorahoilla vaikka kuinka hienoja toimintaterapioita ja työpajoja, mutta ei niillä ole mitään merkitystä jos ihmisellä ei oo aitoja, luonnollisia ihmissuhteita ja läheisiä tukemassa toipumisessa.