V
"vieras"
Vieras
[QUOTE="vieras";22208875]Enpä usko, että ennen on oltu sen onnellisempia kuin nykyään. Mielenterveyshäiriöt olivat silloinkin yleisiä, mutta niitä ei vaan hoidettu yhtä paljon kuin nykyään.[/QUOTE]
Niinpä. Esim. mun isomummo on tehnyt itsemurhan oltuaan kuulemani perusteella enemmän tai vähemmän masentunut koko elämänsä.
Ja maalaistalosta oli ja varmasti on töitä paiskinut ikänsä, vaan ei se häntä parantanut. Hän varmaan sitten päätti, ettei kuormita muita olollaan vaan lähti oman käden kautta ja muiden tehtäväksi jäi pitkien etsintöjen jälkeen löytää ruumis. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se ollut läheisille sitten jotenkin helpompaa tai vähemmän kuormittavaa.
Näin masentuneen läheisenä, myös itse masennusta sairastaneena (on tainnut meillä kulkea suvussa), voin sanoa että läheisellä itsellään on ensisijainen vastuu ja velvollisuus huolehtia omista rajoistaan. Kukaan muu kun ei niitä voi tietää. Kuunnella silloin, kun jaksaa. Silloin kun se on itselle liian raskasta, sanoa se suoraan, että nyt en jaksa kuunnella enkä tukea. Olen niin tehnyt itse ja mullekin on tehty niin. Se satuttaa masentunutta huomattavasti vähemmän kuin selän takana itsekkääksi omaan napaan tuijottelijaksi haukkuminen tai totaalinen hylkääminen. Masennuksen taudinkuvaan kuuluu, että masentunut ei itsessään paljon muuta näekään kuin vikoja. Jokainen osoitus siitä, että on paska tyyppi ja pelkkä rasite muille vaan syventää masennusta. Jos sitä tarpeeksi kauan jatkuu, jossain vaiheessa ihminen tulee siihen tulokseen, että muiden on parempi kokonaan ilman häntä. Koska kukaan ei pysty itseään terveeksi taikomaan, ei jää enää paljon vaihtoehtoja.
Niinpä. Esim. mun isomummo on tehnyt itsemurhan oltuaan kuulemani perusteella enemmän tai vähemmän masentunut koko elämänsä.
Ja maalaistalosta oli ja varmasti on töitä paiskinut ikänsä, vaan ei se häntä parantanut. Hän varmaan sitten päätti, ettei kuormita muita olollaan vaan lähti oman käden kautta ja muiden tehtäväksi jäi pitkien etsintöjen jälkeen löytää ruumis. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se ollut läheisille sitten jotenkin helpompaa tai vähemmän kuormittavaa.
Näin masentuneen läheisenä, myös itse masennusta sairastaneena (on tainnut meillä kulkea suvussa), voin sanoa että läheisellä itsellään on ensisijainen vastuu ja velvollisuus huolehtia omista rajoistaan. Kukaan muu kun ei niitä voi tietää. Kuunnella silloin, kun jaksaa. Silloin kun se on itselle liian raskasta, sanoa se suoraan, että nyt en jaksa kuunnella enkä tukea. Olen niin tehnyt itse ja mullekin on tehty niin. Se satuttaa masentunutta huomattavasti vähemmän kuin selän takana itsekkääksi omaan napaan tuijottelijaksi haukkuminen tai totaalinen hylkääminen. Masennuksen taudinkuvaan kuuluu, että masentunut ei itsessään paljon muuta näekään kuin vikoja. Jokainen osoitus siitä, että on paska tyyppi ja pelkkä rasite muille vaan syventää masennusta. Jos sitä tarpeeksi kauan jatkuu, jossain vaiheessa ihminen tulee siihen tulokseen, että muiden on parempi kokonaan ilman häntä. Koska kukaan ei pysty itseään terveeksi taikomaan, ei jää enää paljon vaihtoehtoja.