Kumpi sinusta on raskaampaa (lapsen kuolemasta)?

Jos on siis pakko valita vain toinen... Onko

A. Henkisesti raskaampaa saada keskenmeno raskausviikolla 19,

vaiko

B. raskaampaa, kun 2,5-vuotias oma lapsi menehtyy äkillisesti?

Olen varmaan vielä vähän herkkä lapseni kuolemasta puhuttaessa, mutta loukkasi kun puolituttu vertasi että hänellä on ollut raskaampaa kun tuli keskenmeno Toki hänelläkin on raskasta ja varmasti vaikeaa, mutta mielestäni näitä asioita ei kuitenkaan voi ihan samalle viivalle vetää.

No ei tosiaankaan voi vetää samalle viivalle. Tietenkin, että menetät lapsen, jonka olet saanut pitää 2.5vuotta. Keskenmenon tapahtuessa et vielä edes tunne sitä lasta, joka olisi ollut tulossa. Toki keskenmenokin on surullista, mutta näitä ei voi verrata keskenään.

 

jos lapsi kuolee kohtuun, toivottavasti kukaan törppö ei tule sanomaan " onneksi et vielä tuntenut lastasi". Sitten kyllä läjähtäisi

Niin... MOnikin on kyllä sanonu niin ikävästi päin naamaan, että monta kertaa tulin itkien kaupasta kotiin tai vastaavaa, kun joku puoli tuttu sanoi jotain ajattelematonta... :'(

Koskaan ei ole surussaan niin yksin, kun menettäessään lapsen joka ei vielä ole käynyt vatsan ulkopuolella :hug:

Vastauksena ap:n kysymykseen, ymmärrän kyllä loukkaantumisesi.
Mutta miksi vatvoa asiaa, turha suruja on vertailla keskenään.

 

B ehdottomasti... Lapseen kiintyy joka päivä enemmän ja enemmän...

 

Itse olen kokenut kaksi keskenmenoa rv 19, rankkaa on ollut, mutta on siitä selvitty. Itse en lähtisi vertaamaan näiden menetyksien suuruutta, sillä jokainen kokee asiat erilailla, mutta se joka kirjoitti, että jos saisi niin pitäisi sen keskenmenneen ja menettäisi vasta myöhemmin, on minun kohdallani oikeassa. Niin kovin monta kertaa olen surrut, etten ole kumpaakaan lasta saanut syliini. Ja kyllä, minulle he ovat olleet niin toivottuja ja odotettuja, etten soisi kenenkään vähättelevän suruani ja tuskaani. Sitä miettii niin kuin kaikki muutkin läheisensä menettäneet, että mikä kaikki jäi näkemättä ja kokematta.

Mutta loppujenlopuksi, 2,5 vuotiaan menetys on kyllä suurempi.

Lähtökohtaisesti mietin, että mikä tilanne on ap:lla miten pitkä aika näistä menetyksistä on? Voisiko olla niin, että km on lähempänä ja tuntuu nyt ystävästä sen takia niin järkyttävältä, ettei pysty suhtautumaan asiaan vielä.

Itseäni järkytti keskenmenon jälkeen eräs ystäväni joka sanoi tietävänsä miltä minusta tuntuu, takana ei menetyksiä, ei lapsia ei keskenmenoja mutta raskautuminen oli kestänyt puoli vuotta ja hän mietti ettei varmaan koskaan onnistu. Että ihmiset kokevat asiat niin kovin eri tapaan.

 

Ja vielä piti sanoa, että jos keskenmeno on luonnollista niin kyllä se on kuolemakin aivan luonnollinen asia, oli kyse sitten lapsesta tai vanhuksesta. Joskus käy vain niin, että elämänlanka katkeaa jostain oikusta liian varhain.

 

te ollenkaan mistä puhutte?! MITÄ?! Millä helvetin oikeudella teistä kukaan tulee sanomaan ettei alle 20 rv syntynyt ja kuollut ole lapsi ollenkaan? Mikä se sitten oli minkä minä synnytin rv 19+5?! Se pieni kaunis tyttö jolla oli pienet sormet, pienet varpaat, pienet kynnetkin sormissaan? Mikä se teistä oli jos ei ihminen? Se kuka kuoli kohtuuni ja joka kuolleena syntyessään näytti vain nukkuvan rauhaisaa unta? Mikä se teistä oli jos ei ihminen!!!!!!!!

Minkä minä synnytin? Minkä kannoin tuhkattavaksi? Minkä tuhkan kannoin uurnassa hautaan? Minkä haudalle meillä on hautakivi jolle jouluna ja syntymäpäivänä, äitienpäivänä ja nimipäivänä viedään kukkia? Mikä se teistä oli? Mikä?!!!

Jos mulle joku tulee sanomaan ettei pieni tyttäreni ollut ihminen niin lyön.

Älkääkä tulko sanomaan että se oli luonnollista. Ei ole perkele luonnollista synnyttää kuollutta lasta jota on rakastanut eikä ole mitään luonnollista haudata oma lapsensa, uskokaa tai älkää, kahden toistaiseksi elävän lapsen äitinä myös tämä pieni tyttö on minulle ihminen ja häntä rakastin jo ensi hetkestä kun sain tietää odottavani. Ja rakastan vieläkin.

MUTTA!!!!

Mitä kauemmin saa rakastaa sitä raskaampaa suru todennäköisesti olisi.

Minun ystävältäni myös kuoli lapsi, vain viikko sen jälkeen kun itse sain elävän pienen lapsen. Mutta kertaakaan hän ei ole mulle tullut sanomaan etteikö mullakin edelleen olisi oikeutta kaivata omaa tytärtäni jonka menetin. Enkä minä vertaa omaa menetystä hänen menetykseensä, en suruni suuruutta hänen suruunsa. Vaan yritetään parhaamme mukaan toisiamme tukea.

 

Kuka voi verrata suruja keskenään? Lapsen menetys on aina menetys! Keskenmenon "saadessa" on todellakin niin yksin... Lasta ei kenellekään muulle ehkä ollut edes olemassa, kun eihän se ollut edes vauva! Muuttuuko se yhtäkkiä ihmiseksi vasta syntyessään? Minä myös rakastan lastani, ja hän on meille mieheni kanssa vauva, persoona ja ihminen vaikka menikin sellaisilla viikoilla, että osa teistä varmasti nauraisi päin naamaa jos kuulisi meidän surevan ja polttavan kynttilää pikkuisen muistoksi. Toki mitä aiemmin menetys tapahtuu, sitä vähemmän on ehtinyt tottua raskauteen, mutta jotkut kun toivovat sitä niin kovasti ja elävät raskautta täysillä alusta asti. Miettikää, miltä se tuntuu, kun et koskaan saanutkaan nähdä lastasi, et pitää sylissä, ostit jo ehkä jotain, odotit, juttelit vauvanalulle, rakastit häntä ja sitten, kaikki valuu verenä viemäriin?! Miltä tuntuu kun joku tulee sanomaan, että ei sitä vielä ollutkaan. Menetimme siis sellaisen, mitä ei koskaan ollutkaan, mistä tämä tuska sitten tulee? Kertokaa. Loppuelämämme joudumme elämään sen kanssa, etä meillä _olisi_ lapsi, elävä lapsi, millainen hänestä olisi tullut isompana jne. Se on TUSKAA.


En todellakaan vähättele jo syntyneen lapsen kuolemaa, en voi edes kuvitella sen kauheutta, mutta juuri keskenmenon kokeneena puran itseäni, anteeksi jos se jotakin häiritsee. Suru on suuri.

 

Ja miltä tuntuukaan kun kämmentä reilusti pienempi vauva putoaa vessanpönttöön jos ei muualle voi. Vaikka se teille olisikin solumöykky, kyllä sillä sydän on, joka löi, jo pienet sormenalut, varpaanalut, kaikki.

 

Missään en ole mittaria nähnyt, jolla voisi mitata surun määrän.
Oliko minulla asteikolla enemmän surua kuin sinulla ? - Luojan kiitos, sellaista tuskin koskaan valmistetaankaan.
Se, että minä suren tätä, ei vie pois sinulta oikeutta omiin tunteisiisi, omaan suruusi.
Minun elämäni suurin suru voisi jollekkin olla helpotus, onnen potku. - Enkö saisi silti surra elämäni pahinta asiaa. ( Minä suren amputoitua jalkaa, sinä kuolemaa. )

 

B.

 

Tää on jotenkin ihan sairas ketju. en vaan osaa sanoa että mitenkä..

 

Ehdottomasti B. Kohdussa olevaa sikiötä ei kuitenkaan tunne.

 

On totta, että suruja, tuskia, taakkoja ei ole järkevää mittailla ja vertailla keskenänsä. Mutta, kyllä tässä tapauksessa voi sanoa että 2,5-vuotiaan menettäminen on ilman muuta kovempi paikka kuin sikiön menettäminen raskausaikana. Sitä kovempi menetys on, mitä enempi ehtii ihmiseen kiintyä.

Kyllä. Samaa mieltä, ei tarvi kauan edes miettiä.

 

Tää on jotenkin ihan sairas ketju. en vaan osaa sanoa että mitenkä..

Mun mielestä ainakin on sairasta tapella siitä kuka on kokenut raskaimman surun ja se että vähätellään kohdussa kuollutta ym...

 

Varmaan ottaa keskenmeno koville, mutta ihan 100-varmana vielä pahempaa tekee kohdata 2.5 v kuolema ja saattaa hänet hautaan.

 

Sairas tämä tosiaan on! Miksi pitää vertailla? Sairasta oikeasti on kysyä, kumpi on raskaampaa... Miten sitä voi edes kysyä? Toinen menettää lapsen jo kohtuun, toinen sen 2-vuotiaan. Miten kumpikaan voi tulla sanomaan että toisen suru olisi pahempi?

 

täytyy sanoa että ehdottomasti b olisi pahempi, en ajattele etteikö keskenmeno olisi raskas kokemus tai ettei sitä voisi surra, tietenkin ja pitääkin surra.. mutta ajatus siitä että mun 2,5v poika nyt kuolis, se saa ahdistumaan, itkettämään, ei mulla olis elämää sen jälkeen, ei mitään miksi elää, jos mun nyt täytyisi valita, niin mä synnyttäisin vaikak 4 lasta kuolleena jos saisin tuon mun rakkaan pojan pitää.. ei suruja voi verrata, mutta tietyissä tilanteissa olisi itse kunkin hyvä miettiä mitä toiselle sanoo, esim. mun kaveri kun alkoi puhumaan koiransa kuolemasta ja siitä että hän tietää miltä tuntuu siskostani jonka vauva kuoli kohtuun... samalla tavalla voi ajatella että joku joka on menettänyt jo syntyneen lapsensa, jonka kanssa on elänyt, josta on muistoja ja jota rakasti voi todellakin loukkaantua kun sitä verrataan keskenmenoon.. siis surua on noissa kaikissa, mutta erilaista, ja niiden vertaaminen keskenään.. hölmöä.. en mä halua vähätellä kenenkään surua, mutta jos mä lapseni menettäisin niin en todella haluaisi kuulla ystävältä että hän tietää miltä tuntuu kun on saanut km, tai menettänyt koiran tai mummon

 

Vastaamatta itse kysymykseen haluan kertoa, että minulle on sattunut tuo A. Kun palasin sairauslomalta töihin, työkaveri kuittasi asian sanomalla, että onneksi ei ollut täysiaikainen!

Ja mitä helvetin väliä sillä on, oliko täysiaikainen??

Tämän jälkeen "toivoin" salaa, että hänen ala-asteikäinen poikansa kuolisi, jotta pääsisin kommentoimaan "onneksi hän kuoli nyt, eikä rippikoulun jälkeen.

Ei, surua ei voi verrata. Oman lapsen menetys on aina oman lapsen menetys. Jos minulta kysytään, monettako lasta odotan, vastaan neljättä. Yhden kuolleen, kaksi elävää olen synnyttänyt.

 

Ja millä hel******* sitä mitataan?!

 

Vastaamatta itse kysymykseen haluan kertoa, että minulle on sattunut tuo A. Kun palasin sairauslomalta töihin, työkaveri kuittasi asian sanomalla, että onneksi ei ollut täysiaikainen!

Ja mitä helvetin väliä sillä on, oliko täysiaikainen??

Tämän jälkeen "toivoin" salaa, että hänen ala-asteikäinen poikansa kuolisi, jotta pääsisin kommentoimaan "onneksi hän kuoli nyt, eikä rippikoulun jälkeen.

Ei, surua ei voi verrata. Oman lapsen menetys on aina oman lapsen menetys. Jos minulta kysytään, monettako lasta odotan, vastaan neljättä. Yhden kuolleen, kaksi elävää olen synnyttänyt.

Näinpä. Meidän esikoinen kuoli kohtuun, seuraava on toinen, elävä lapsemme.

 

B. Kaverisi ei taida olla ihan järjissään.

 

Ja millä hel******* sitä mitataan?!

eihän sitä voi mitata, mutta ne joilla on kokemusta molemmista osaavat lopulta kertoa kumpi sattui enemmän, kumpi oli pahempaa, ikinä ei voi sanoa että mikä tuntuu pahalta, ennenkuin sen itse kokee, ja se että on itse kokenut jotain kamalaa, ei tarkoita sitä etteikö voisi olla jotain vielä kamalempaa.. onneksi vain harvoille meistä tapahtuu nuo kaikki kamalat asiat, joten sinänsä kenenkään ei pidä lähteä niitä vertaamaan

 

täytyy sanoa että ehdottomasti b olisi pahempi, en ajattele etteikö keskenmeno olisi raskas kokemus tai ettei sitä voisi surra, tietenkin ja pitääkin surra.. mutta ajatus siitä että mun 2,5v poika nyt kuolis, se saa ahdistumaan, itkettämään, ei mulla olis elämää sen jälkeen, ei mitään miksi elää, jos mun nyt täytyisi valita, niin mä synnyttäisin vaikak 4 lasta kuolleena jos saisin tuon mun rakkaan pojan pitää.. ei suruja voi verrata, mutta tietyissä tilanteissa olisi itse kunkin hyvä miettiä mitä toiselle sanoo, esim. mun kaveri kun alkoi puhumaan koiransa kuolemasta ja siitä että hän tietää miltä tuntuu siskostani jonka vauva kuoli kohtuun... samalla tavalla voi ajatella että joku joka on menettänyt jo syntyneen lapsensa, jonka kanssa on elänyt, josta on muistoja ja jota rakasti voi todellakin loukkaantua kun sitä verrataan keskenmenoon.. siis surua on noissa kaikissa, mutta erilaista, ja niiden vertaaminen keskenään.. hölmöä.. en mä halua vähätellä kenenkään surua, mutta jos mä lapseni menettäisin niin en todella haluaisi kuulla ystävältä että hän tietää miltä tuntuu kun on saanut km, tai menettänyt koiran tai mummon

Totta...

 

B. Lapsella on jo persoona.

 

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei koskaan saa tuntea lapsensa persoonaa?