Kumpi sinusta on raskaampaa (lapsen kuolemasta)?

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei koskaan saa tuntea lapsensa persoonaa?

Juu tiedän, mutta sinulla ei ole yhteisiä muistoja hänen kanssa toisin kuin taaperon kanssa.

 

Ehdottomasti B

 

Minun poikani on kuollut 6-v.
Se on raskas kokemus jota en toivo kellekään.
Se asian lopullisuun on kauheaa ettei se lapsi enää koskaan tässä elämässä palaa luoksemme...

On niin paljon muistoja yhteisistä hetkistä . Kuusi vuotta täynnä muistoja ja asioita on mielestän eri asia kun keskenmeno mutta en silti vähättele ettei sekään helppoa ole muttei voi verrata ollenkaan.
Itselläni ollut keskenmeno myös mutta ennen rv12 ja sitä en ole surrut. Kyllä oikean lapsen 6.v kuolema kovempi kokemus vaan on ainakin minulle!

 

Ei ole ei, mutta edelleenkään en voi käsittää miten voidaan tulla sanomaan toisen surua jotenkin vähäisemmäksi. Kumpikin kamalaa, siinä se.

 

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei koskaan saa tuntea lapsensa persoonaa?

varmasti kamalalta, mutta se että menettää sen pienen ihmisen joka on hymyillyt, nauranut, sanonut äiti etc.
voi tuntua kylmältä ajattelutavalta mutta se mitä ei ole vielä käsinkosketeltavasti ollut (ja nyt en tarkoita etteikö raskausaikana lasta olisi vaan koska se lapsi on siellä mahassa ja se ei ole vielä käsinkosketeltavissa) sen menetys ei tunnu niin pahalta kuin sen jonka kanssa on jo elänyt, jonka kanssa on kasvanut.. ja siis tämä on MUN mielipide, ei tarkoita sitä että se olisi ainoa oikea

 

Minun poikani on kuollut 6-v.
Se on raskas kokemus jota en toivo kellekään.
Se asian lopullisuun on kauheaa ettei se lapsi enää koskaan tässä elämässä palaa luoksemme...

On niin paljon muistoja yhteisistä hetkistä . Kuusi vuotta täynnä muistoja ja asioita on mielestän eri asia kun keskenmeno mutta en silti vähättele ettei sekään helppoa ole muttei voi verrata ollenkaan.
Itselläni ollut keskenmeno myös mutta ennen rv12 ja sitä en ole surrut. Kyllä oikean lapsen 6.v kuolema kovempi kokemus vaan on ainakin minulle!

Varmasti, en voi tietää suruasi, mutta oikeastaan suututtaakin vain tämä koko ketju, kun oli ihminen kokenut keskenmenon tai lapsen kuoleman, sitä on niin herkillä ja rikki revitty, että miksi näitä täytyy edes avata näitä keskusteluja? Parempi olisi tietenkin pysyä poissa itse. Keskenmenon ymmärtää vain sen kokenut, vanhemman lapsen kuoleman vain sen kokenut. Ei voi ymmärtää eikä tietää, miltä se toinen tuntuu.

 

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei koskaan saa tuntea lapsensa persoonaa?

varmasti kamalalta, mutta se että menettää sen pienen ihmisen joka on hymyillyt, nauranut, sanonut äiti etc.
voi tuntua kylmältä ajattelutavalta mutta se mitä ei ole vielä käsinkosketeltavasti ollut (ja nyt en tarkoita etteikö raskausaikana lasta olisi vaan koska se lapsi on siellä mahassa ja se ei ole vielä käsinkosketeltavissa) sen menetys ei tunnu niin pahalta kuin sen jonka kanssa on jo elänyt, jonka kanssa on kasvanut.. ja siis tämä on MUN mielipide, ei tarkoita sitä että se olisi ainoa oikea

Voi helvetti, kun juuri tätä en ymmärrä että sanotaan, miten EI TUNNU NIIN PAHALTA.

 

Eh,

jos joku saisi valita, että saako keskenmenon vai kuoleeko jo olemassa oleva lapsi, niin epäilemättä valitsisi keskenmenon. Siitä voi varmaan päätellä, kumpi on useimmiten raskaampi asia.

 

Tiedätkö miltä tuntuu, kun ei koskaan saa tuntea lapsensa persoonaa?

varmasti kamalalta, mutta se että menettää sen pienen ihmisen joka on hymyillyt, nauranut, sanonut äiti etc.
voi tuntua kylmältä ajattelutavalta mutta se mitä ei ole vielä käsinkosketeltavasti ollut (ja nyt en tarkoita etteikö raskausaikana lasta olisi vaan koska se lapsi on siellä mahassa ja se ei ole vielä käsinkosketeltavissa) sen menetys ei tunnu niin pahalta kuin sen jonka kanssa on jo elänyt, jonka kanssa on kasvanut.. ja siis tämä on MUN mielipide, ei tarkoita sitä että se olisi ainoa oikea

Voi helvetti, kun juuri tätä en ymmärrä että sanotaan, miten EI TUNNU NIIN PAHALTA.

no mä sanon niin koska mulla on 2,5v poika, ja jos nyt raskaaksi tulisin niin mun ei tarttis hetkeäkään miettiä sitä kumpi tuntuis pahemmalta, vatsassa olevan vauvan vaiko jo olemassa olevan pojan menetys, mun ei tarttis hetkeäkään miettiä kummasta mieluummin luopuisin. joten voin sanoa että jos olisin raskaana niin km tai kohtukuolema ei tuntuis niin pahalta kuin poikani menetys

 

En ole onneksi joutunut noista kumpaakaan kohtaamaan ja toivottavasti en koskaan joudukaan. Ainoa kokemus "lapsen" menetyksestä oli ensimmäisen raskauden keskenmeno rv12.

Mutta jos nyt yritän omasta puolestani noita kuvitella niin todella kokisin suurempana surune jo olemassa olevan lapsen kuoleman kuin tuon keskenmenon. Omissa raskauksissa on ollut sen verran ongelmia etten edes ole mieltänyt ennen rakenneultraa että meille on oikeasti lapsi tulossa, eli tuolloin rv19 tuo ei vielä olisi minulle edes kunnolla lapsi vaikka toki tuotakin surisin varmasti.

Mutta siis vaikka koen itse selvästi tuon elävän lapsen kuoleman raskaampana, niin ei se toki vähättele kenenkään muun keskenmenosta aiheutunutta surua. Se keskenmeno voi olla kokijalleen elämänsä kovin paikka ja hänen surunsa sillä hetkellä kaikki mitä hän ymmärtää. Eikä se että joku toinen on menettänyt 2v lapsen tee hänen tuskastaan sen pienempää.

Oma keskenmenoni tuolloin rv 12 oli kova paikka minulle. Raskaus oli niin toivottu ja olin siitä niin onnessani eikä keskenmeno ollut vakavasti edes tullut mieleen. Silloin sen selviäminen oli todellinen pudotus tyhjyyteen ja tuntui aivan kamalalle. Nyt kun perään sitten tuli kaksi lasta nopeaan tahtiin niin tuo kokemus on lähes pyyhiytynyt mielestä enkä voi sanoa enää sitä surevani millään tavalla. Mutta jos näiden viiden vuoden aikana ei olisikaan uutta raskautta tullut niin varmasti tuo keskenmeno satuttaisi yhä.

 

Voisin kuvitella että ensimmäisen raskauden päätyminen keskenmenoon voisi olla kamala kokemus, ensimmäisen odotuksessa kun on se "tietty juttu". Jos ei siis ennestään ole hyvin päättynyttä raskautta ei voi ymmärtää miten jotkut "vähättelevät" keskenmenoa. Mutta jos on kokenut lapsen syntymän, ensimmäiset naurut, kävelyt ja tutustunut lapseensa muutenkin kuin neuvolan dobblerin kautta voi ymmärtää että silloin se lapsi on vasta ollut lapsi. Itse en ole osannut ajatella itseäni äitinä tai lastani lapsenani ennen syntymää vaikka kuinka olen miettinyt hänen tulevaa luonnettaan ja ulkonäköään. Eli ehdottomasti B on sellainen mitä en koskaan toivoisi kokevani.

 

B, koska lapseen on ehtinyt luoda vahvan tunnesiteen tuohon ikään mennessä.

Toki keskenmenokin on varmasti kova paikka, mutta kuitenkin, kun on lapsen kanssa elänyt nuinkin kauan, niin mitään kamalampaa ei voi kuvitella, kuin sen, että lapsi tuossa vaiheessa kuolee.

Olen pahoillani sun puolesta, ap.

 

B, koska lapseen on ehtinyt luoda vahvan tunnesiteen tuohon ikään mennessä.

Toki keskenmenokin on varmasti kova paikka, mutta kuitenkin, kun on lapsen kanssa elänyt nuinkin kauan, niin mitään kamalampaa ei voi kuvitella, kuin sen, että lapsi tuossa vaiheessa kuolee.

Olen pahoillani sun puolesta, ap.

 

Olen itse kokenut molemmat, sekä keskenmenon melkein puolivälissä raskautta, ja lapsen kuoleman,3v.
Molemmat raskaita kokemuksia, mutta surun määrää ei voi edes verrata!
Kyllä lapsen, jota on rakastanut ja hoitanut, jonka persoonallisuuden olet oppinut tuntemaan, hautaaminen on miljoona kertaa raskaampaa kuin kuolleen sikiön synnyttäminen.
Omaa rakasta lastaan ikävöi todellisena persoonana, keskenmennyttä sikiötä enemminkin menetettynä unelmana, toiveena, haaveena.

 

Ketä tahansa normaalisti tunteva äiti vastaa b.

 

Jos on siis pakko valita vain toinen... Onko

A. Henkisesti raskaampaa saada keskenmeno raskausviikolla 19,

vaiko

B. raskaampaa, kun 2,5-vuotias oma lapsi menehtyy äkillisesti?

Olen varmaan vielä vähän herkkä lapseni kuolemasta puhuttaessa, mutta loukkasi kun puolituttu vertasi että hänellä on ollut raskaampaa kun tuli keskenmeno Toki hänelläkin on raskasta ja varmasti vaikeaa, mutta mielestäni näitä asioita ei kuitenkaan voi ihan samalle viivalle vetää.

Luulenpa että tuttavasi on järkyttynyt keskenmenostaan eikä tajunnut mitä sanoi. Tai toivon.

Mutta toki suruja on ylipäätään älytön lähteä vertaamaan. Olette molemmat kokeneet kauheita ja toivottavasti voisitte tukea toisianne ilman tarvetta kilpailla kellä on ollut rankinta.

 

Jos A tarkoittas sitä, että uutta raskautta ei tulis koskaan, niin valitsisin B:n, silloin saisin edes hetken olla äiti. Muuten A.

Mutta suru on aina suru.

 

Jos A tarkoittas sitä, että uutta raskautta ei tulis koskaan, niin valitsisin B:n, silloin saisin edes hetken olla äiti. Muuten A.

Mutta suru on aina suru.

Ikävää kysyä tällä tavalla mutta sinä siis haluaisit että 10-vuotias lapsesi kuolee mieluummin kuin syntymätön vauvasi?

Jos siis olisi pakko valita jompi kumpi.

 

Jos A tarkoittas sitä, että uutta raskautta ei tulis koskaan, niin valitsisin B:n, silloin saisin edes hetken olla äiti. Muuten A.

Mutta suru on aina suru.

Ikävää kysyä tällä tavalla mutta sinä siis haluaisit että 10-vuotias lapsesi kuolee mieluummin kuin syntymätön vauvasi?

Jos siis olisi pakko valita jompi kumpi.

En ole se keltä kysyt mutta mielestäni nämä on tosi hankalia kysymyksiä ja toisaalta tällainen teoreettinen pyörittely on ihan typerääkin. Mutta jos nyt sitä kuitenkin jatketaan...

Itselläni on nyt 4v kehitysvammainen lapsi jolla nyt on isommat riskit ties mihin ja siksi olen tuota kuolema-asiaakin jonkin verran miettinyt. Mutta jos mietin että hän olisi ainoa lapseni (mitä hän ei ole) ja sairastuisi vaikka leukemiaan ja kuolisi 10v ikäisenä. Meillä olisi silti ollut monta, ihanaa yhteistä vuotta takana. Haluaisinko mielummin pyyhkiä kaikki ne pois ja toivoa ettei häntä ikinä olisi syntynyt tai että raskaus olisi siis mennyt kesken? Olen varmasti itsekäs, sen tiedänkin, mutta nyt tuntuisi kamalan tyhjältä ajatella että nuo kuluneet vuodet vaan olisivat poispyyhityt ja olisin lapseton sellaisena pysyen.

Toisaalta olen realisti siinä että jos minulta olisi lapsettomana kysytty kumpi olisi pahempi, se että ainoa raskauteni menisi kesken vai että siitä syntynyt lapsi kuolisi niin silloin olisin ilmanmuuta valinnut sen keskenmenon. Mutta siinä vaiheessa kun lapsi on jo olemassa, oma ihana persoonansa joka nauttii täysillä elämästä niin kysymys on vaikeampi... :/

Alkaa jo lähennellä sarjaa "jos sinulla on kaksi lasta ja pystyisi tulipalon syttyessä pelastamaan vain toisen heistä, kumman valitsisit ja miksi?".

 

Sairasta.

 

Jos A tarkoittas sitä, että uutta raskautta ei tulis koskaan, niin valitsisin B:n, silloin saisin edes hetken olla äiti. Muuten A.

Mutta suru on aina suru.

Ikävää kysyä tällä tavalla mutta sinä siis haluaisit että 10-vuotias lapsesi kuolee mieluummin kuin syntymätön vauvasi?

Jos siis olisi pakko valita jompi kumpi.

Niin en todellakaan haluais valita kumpaakaan, mutta jos ois ihan pakko, ja JOS ei enää toista lasta sais, niin todellakin valitsisin ennemmin sen hetken äitiyden kuin ei äitiyttä ollenkaan. Luojan kiitos tämmösiä valintoja ei oikeesti piä tehä.

 

jos pakko valita niin b tietenkin

 

Vieläkö tähän joku edes viitsii vastata?

 

Jos on siis pakko valita vain toinen... Onko

A. Henkisesti raskaampaa saada keskenmeno raskausviikolla 19,

vaiko

B. raskaampaa, kun 2,5-vuotias oma lapsi menehtyy äkillisesti?

Olen varmaan vielä vähän herkkä lapseni kuolemasta puhuttaessa, mutta loukkasi kun puolituttu vertasi että hänellä on ollut raskaampaa kun tuli keskenmeno Toki hänelläkin on raskasta ja varmasti vaikeaa, mutta mielestäni näitä asioita ei kuitenkaan voi ihan samalle viivalle vetää.

Tuo B.

 

mä en vertailisi suruja keskenään, koska se ei anna mitään. Molemmat on tosi kipeitä juttuja. Omalla kohdalla kyllä huomasin kuopusta odottaessani käyväni samoja tunteita läpi kun keskimmäisen kuoleman jälkeen (2 viikon iässä), kun oli viikon verran epätietoisuus voisiko hänellä olla vakava kromosomihäiriö - tuolloin tuntui ajatus 20 viikkosen kuolleen lapsen synnyttämisestä ja hautaamisesta yhtä pahalta kun vauvamme kuolema ja hautaaminen oli ollut...