Mä toivoin ihan hirmuisesti tyttöä. Niin kovasti, että oli työn takana pidätellä pettymyksen kyyneliä, kun ultrassa kuulimme pojasta. Siitä sitten aloin pikkuhiljaa totutella ajatukseen ja nyt kun tuo ihana poikavauva on viikon vanha, en vaihtaisi mihinkään. Mieluummin kävin läpi sen pettymyksen jo talvella, niin pystyi ongelmitta vastaanottamaan oman pojan.
Meidän suvussa on paljon tyttölapsia, joten siksikin tuntui jotenkin vieraalta, että minulleko muka poika. Nyt se taas on ihan luonnollista ja tuskinpa se tyttövauva olisi ollut yhtään sen rakkaampi, kuin mitä tämä.
Ja minä olen tästä ihan avoimesti puhunut, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät pysty samaistumaan tällaiseen. Mutta kun en ymmärrä mitä pahaa on sukupuolen toivomisessa, niin enpä sitä lopeta. Ja yllättävän moni sukulaiseni on myöntänyt vahvoja toiveitaan myös, mummuni mukaanlukien. Kukaan ei ole rohjennut paheksua.
Seuraavasta mahdollisesta toivon myös tyttöä, koska mulla on valmiina hälle uniikkinimi, mutta enää tuskin juurikaan petyn, jos tuleekin pikkuveli.