Kotiäitiys

[joikaa79]

Moi

Onko kellään samansuuntaisia kokemuksia...

...että tämä vauva-aika on ihan älyttömän vaikeeta??

Miehen kanssa tapellaan ihan sikana, vaikka ennen ei juuri tapeltu, seinät kaatuu päälle joka päivä, pinna on sentin mittainen ja kaikki ottaa vaan päähän koko ajan. Tuntuu, että tässäkö tämä elämä nyt on; tuijotat samoja seiniä, peset samat pyykit, hyvä kun vaihdat vaatteita koskaan ja naama sen kun rupsahtaa.
Vauva nukkuu ok jo, yritän käydä itse ulkoilemassa tai esim kirjastossa välillä mutta mikään ei auta. Aina tänne joutuu palaamaan. Kaikki päivät tuntuu tervalta ja iloa ei saa mistään, ei vaikka kuinka yrittäisi harrastaa jotain. Töihin voisi toki palata, mutta kuitenkin tuntuisi kamalalta laittaa pieni hoitoon nyt jo ( 11kk).
Masennusta on ollut synnytyksen jälkeen ja saan hoitoa siihen.

Mutta onko tämä siis ihan normaalia ja yleistä, että lapsen/ lasten ollessa pieniä kotona on vaikeampaa, kuin normaalisti tai ennen? Ja jossain vaiheessa helpottaa??

:ashamed:

 

[Nanna1980]

kyllä 11 kk ikäisen voisi jo laittaa hoitoon, voisi olla hyvä juttu sun jaksamisen kannalta, mun tyttö meni hoitoon 1v 1 kk iässä ja hyvin on sujunut: ) onko sinulla ystäviä, varsinkin samassa elämäntilanteessa olevia?...saisit vertaistukea ja jakaa kokemuksia, voisitte mennä toistenne luo kahville yms. =)

lisään vielä että mun henkireikä, kun olin äippälomalla, oli vaunulenkit vauvan kanssa, saa itse raitista ilmaa, ja pääsee 4 seinän sisältä pois.

 

[Longchamp]

Tuntuu ihan samalle!!
Paitsi meidän vauva on vielä pienempi enkä ole ollut masentunut,mutta ajatukset on niin tuttuja!!!

 

[Keijupöly]

Toiset reagoivat myös masennuslääkkeisiin niin, että olo muuttuu ärtyisäksi, ja "mikään ei oikein tunnu enää miltään". Onko sulla lääkitystä käytössä? Jos on, niin kannattaa kertoa lääkärille noista tuntemuksista. Joskus lääkkeen vaihto voi olla paikallaan

 

[joikaa79]

Kiitos teille, aina helpottaa kuulla ettei yksin sekoile

Ystävät ovat tosi kaukana, mutta ehkä sitä pitäisi yrittää mennä johonkin kerhoon tms. , jos saisi uusia kavereita.

Helpottaako ajan kanssa se, että kotona on vaikeaa, esim miehen kanssa? Univelan helpotuttua? Jos se koskaan helpottaa :attn:

 

[Beep]

Mulla oli jotain tuon tyyppistä esikoisen syntymän jälkeen. Kaikki oli niin uutta ja elämänmuutos isoine vastuineen olikin paljon suurempi juttu kuin mitä ajattelin. Tai oikeastaan en mä ollut pystynyt etukäteen niin paljoa ajattelemaankaan käytännönläheisesti sitä hommaa, kun mun kaikki energia meni synnyttämisen pelkäämiseen. Pelkäsin ihan sairaasti synnytystä ja se ei ollut edes kovin mukava kokemus. Valtavat hormonimuutokset ja vauva joka ei ei huolinut rintaa... ja täysin uutena asiana tuli silloin tää imetyshysteria... kyllä masensi ja otti päähän! Ei ollut tarpeeksi tukijoita, äitejä joilla olisi pieniä joilta kysellä neuvoja... netti jäi ainoaksi paikaksi, varsin hyödyllinen kuitenkin!

Siitä se elämä vaan pikkuhiljaa alkoikin tuntumaan just oikeanlaiselta. Lapsi oli niin ihana, kiltti ja hoitaminen maailman ihaninta... tulinkin uudelleen raskaaksi, kun haluttiin pikkusisarus pienellä ikäerolla...Sit tuli esikoiselle diabetes mpr-rokotteen jälkeen 1,5-vuotiaana ja pisti pakan niin täysin uusiksi, että kaikki toi ajateltu "kotona on tylsää"- homma tuntui ihan helkutin typerältä. Sen jälkeen jokainen päivä, jolloin lapset terveitä on tuntunut ihanalta päivältä (lukuun ottamatta ihan tervettä vitutusta, hehe) koska kotona oleminen voittaa sairaalassa olemisen ihan sata-nolla!

Nyt kun lapsia on kaksi, on menoa ja meininkiä enemmän kun tarpeeksi! Ja ihanaa on... :heart:

Edit: Vasta juniorin syntymän jälkeen musta on tuntunut täysin äidilliseltä... en osaa selittää. Mä kai tarvitsin kokemuksen toisenlaisestakin vauvasta, kun esikoinen oli erilainen kun perinteisesti vauvat on.