Heipähei!
Tunkeutuisin tänne teidän joukkoon! Olen nyt keskiviikosta tai torstaista asti kahlannut noita teidän kirjoituksia ihan alusta asti, kovasti olen päättänyt kaikki läpi lukea, mutta nyt päätin tässä kesken kaiken tänne kumminkin kirjoitella. Jonkin verran noiden 40 sivun aikana olen teitä oppinut "tuntemaan", joten uskon että otatte uuden surullisen joukkoonne ihanaan mielellänne.
Meillä siis tausta sellainen, että ollaan molemmat 22v, minä ja avomies siis, ja ensimmäistä lasta yritetään. Lopetin e-pillerien syömisen tammikuussa, mies oli silloin vielä intissä, joten periaatteessa meillä kai tärppäsi ihan ekasta kerrasta kun siemenet olivat munasolun luona oikeaan aikaan, eli tuossa maaliskuun lopulla.
Keskenmenon olen siis joutunut nyt itsekin kokemaan, kaikennäköistä on tähän raskauteen mahtunut, mutta kuitenkin kaikki ollut hyvin. Pientä veristä vuotoa ollut vähän väliä, siis sellaista rusehtavanpunaista valkovuotoa, vain parina kertana juhannuksen aikoihin housutkin menivät punaisiksi ja silloin suuntasinkin kättärin päivystykseen. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja sikiö näytti vastaavan viikkojaan eli tuolloin 13+2. Vuodotkin sitten loppuivat muutama päivä sen jälkeen. Sanoi niiden johtuvan joko verestävästä limakalvosta kohdunsuun luona tai sitten istukasta joka sijaitsi aivan kohdunsuulla.
Nyt sitten sunnuntaina 22.7. aloin saamaan aaltoilevaa alavatsa särkyä, en ymmärtänyt sitä "miksikään", se jatkui yön yli ja heräilinkin niihin kipuihin muutamaan otteeseen, sama jatkui maanantaina ja illalla menin taas päivystykseen, sillä tuttava sanoi niiden kipujen todennäköisesti olevan supistuksia. Ensimmäistä kertaa raskaana olevana en niitä sellaisiksi tajunnut. Kätilö totesi sikiön kuolleen viikolle 14+4, vaikka tuona maanantaina 23.7. oli viikkoja kasassa jo 17+2. Siellä meidän vauva oli ultralaitteen näytöllä elottomana lysyssä.
Aika lääkkeelliseen tyhjennykseen järjestyi vasta keskiviikolle ja minulle sanottiin, että voin jäädä heti osastolle jos haluan, mutta en kestänyt ajatusta olla yksin sairaalassa odottamassa keskiviikkoon asti, joten sanoin haluavani mennä kotiin rakkaani kanssa. Kätilö sanoi, että saan tulla koska tahansa takaisin sairaalaan, jos minusta sille tuntuu.
Yöllä en saanut nukutuksi, pelkäsin lapsen syntyvän kotiimme ja olin muutenkin kauhusta kankea kun jouduin kantamaan kuollutta lastamme sisälläni. Aamulla veljen vaimon kanssa juteltuani (kätilö myös) lähdin takaisin sairaalaan, supistukset tulivat 10 min välein ja jouduin odottamaan lääkäriin pääsyä tunnin ajan. Onneksi pääsin makuupaikalle odottamaan, kivut äityivät sellaisiksi että luulin kuolevani, supistukset tulivat ihan putkenaan. Lääkäri määräsi minut siirrettäväksi osastolle, minne minut sängyllä kuljetettiin, koska kävelemään minusta ei ollut.
Loppuen lopuksi pieni ihmeemme syntyi tiistaina 24.7. klo 11.15, (kamala kokemus, pelkäsin kamalasti) kaikki tuli kerralla ulos paitsi pari pientä palaa istukkaa. Pieni (hieman kättäni pienempi) avaruusolion näköinen lapsemme isoine päineen ja hoikkine pitkine vartaloineen (niinkuin noilla viikoilla yleensä) oli kuulemma selkeästi sairas. Pääsin yöksi kotiin ja aamulla palasin tarkastukseen ja "jouduin" kaavintaan, oli ehkä helpoin osio koko asiassa. Kiitos kaavinnan kivutkin loppuivat.
Nyt alle viikko tapahtumista elämä menee ylös ja alas. Menetys oli suuri, vähän väliä itkettää, vaikka olenkin kiitollinen että luonto teki tehtävänsä eikä antanut hänen kärsiä, emmekä me joutuneet tekemään tuota vaikeaa päätöstä! Koitan kuitenkin vaihtelevalla menestyksellä suunnata katseeni tulevaan, ja uusi vauvakuume jo polttelee. Mies vaan haluaisi odottaa, minä en, paitsi sen mitä lääkäri käski. Jotenkin en edes osaa vielä pelätä uutta raskautta, ajattelen sen vain parantavan näitä haavoja.
Tässä siis tämä meidän tarina, pitkästi lyhyesti.