Heippa, olen ihan uusi täällä ja tuntuu, että tästä ketjusta on hyvä aloittaa.
Olen 31-v ja mieheni 35-v ja lasta yritettiin luomusti 4 vuotta ennenkuin mentiin ronkittaviksi.
Onneksi mentiin..
Mua kiukuttaa ihmiset jotka sanoo iloisesti, et "Yksihän onneksi riittää!" Meillä sellanen tilanne, et miehen näytteistä on löytynyt vain 3 kpl simppoja kokonaisuudessaan ja joutuu nyt biopsiaan, joka tehdään vielä avobiopsiana. Kiukuttaa kun ei päästä aloittamaan hoitoja ennenkuin Biopsian vastaus tulee, eli uusi jono, urologit kun on Niin kiireisiä, sitten tuleekin sopivasti heinäkuun tauko. Naikkarilla kun ollaan.
Ei se yksi riitä, ei kolmekaan. On kuulemma epäeettistä pistää mua IVF:n läpi, jos ei ole kuin 3 simppaa käytössä, totta varmasti onkin, mutta jotenkin odotin, että suunnittelukäynnistä olis voinu aloittaa.
Sisko ilmoitti raskaudestaan näin: Olisi ihana jos sulla olis mulle tälläsiä uutisia joskus kertoa, mutta mä odotan toista lasta. Olis edes ilmoittanut tavallisesti, ilman sääliä.
Ihanaa, uusi siskontyttö syntyi ja söpö on niin...
Kiukuttaa ihmiset, jotka työntää vauvansa syliin, että herättelis jotain kuumetta ja samalla ne ihmiset, jotka hyvää hyvyyttään antaa harjoitella syöttämistä ja röyhtäyttämistä omalla vauvallaan, että sitten osaa jo valmiiksi
Kiukuttaa, että pelottaa. Jotenkin aluksi aattelin että onhan se raskasta varmasti, mut kannattaa, nyt pelottaa, et mihinkä tässä on oikeen rupeemassa. Pettymykset pelottaa ja odottelu kiukuttaa.
Hyvin alkoi palstailu täällä, onneksi on tällainen palsta ja ketju.