Sanle: :hug: voi ei!!
durasel1: Muistan tuon tunteen omilta lapsettomuusajoilta eikä se vieläkään ole ohi vaikka itsellä on kaksi lasta. Se on kamala tunne, koska järjellä tietää ettei se ole kenenkään muun vika jos jollain onnistuu ja itsellä ei, eikä itseltä pois, mutta tunteet silti voittaa järjen. Tuntuu vaan tosi epäreilulta, kun muut tekee toista eikä itsellä ole vielä yhtään :hug: Se kaihertaa tuolla sisällä ja tekee oman menetyksen ehkä vielä pahemmaksi. Sitä kuvittelisi, että P:n määrä olisi vakio, mutta kun ei se tunnu olevan. Jollain ihmisillä tuntuu kaikki AINA menevän putkeen ja itselle alkaa tuntumaan, että eikö oman osansa surusta ole jo saanut. Itse olen huomannut katkeruuden nousevan itsellä jälleen pintaan. Olen viimeisen vuoden aikana menettänyt molemmat vanhempani ihan yllätyksenä, siksi viimeisessä raskaudessa, kun mies pelkäsi keskenmenoa, vakuuttelin hänelle et kyllä me olemme oman osamme surusta saaneet hetkeksi ja kyllä tämä raskaus menee loppuun. No eipä oltukaan, kun syke loppui rv 10. Tämän jälkeen ajattelin, että kyllä se seuraava raskaus on pakko onnistua, kun joka toinen raskaus meillä on mennyt kesken ja nyt sitten vuoden sisään oli noi kuolemat ja keskenmeno, mutta eipä olla taidettu saada vielä omaa osaamme. Jotenkin vaan sellainen olo sisällä, että kaikki ei ole hyvin tässä raskaudessa, koko ajan vaan tuhruttaa ja tuhruttaa... :'(