Nonniin, ollaan kotiuduttu.
Pitkä ja piinaava tarina lyhyesti.
Mulla siis lähti synnytys käyntiin sillä toisella yrityksellä. Ekana päivänä sain kaksi puolikasta sytotecia, vauvan sydänäänet alkoi heittelemään ja lääkkeet lopetettiin. Aamulla taas jatkettiin - kokonaisilla tableteilla jostain kumman syystä. Annos oli liian tuju. Supistukset alkoivat päivällä yhdeltä. Ja sitten heti täydellä teholla: 3-4 minuutin välein, välillä minuutinkin välein sellaisia pitkäkestoisia supistuksia, että oli mennä taju. Pystyi vaan huutamaan, enkä saanut mitään muuta kivunlievitystä kuin suihkua ja ammetta. Sitä kesti sitten kahdeksan tuntia, kunnes joku kätilö tajusi antaa kipulääkettä. Se tuli aika viime tinkaan, mies kertoi, että oli aika karmean näköistä kun silmät alkoi pyöriä päässä... Kätilö oli vähän närkästynyt sairaalan käynnistelyistä, olin kuulemma jo kolmas sinä päivänä, jolla oli heti alusta lähtien sellaisia supistuksia, joita on normaalisti aivan synnytyksen lopussa. No, eka kipupiikki auttoi niin, ettei tarvinut huutaa ja toisen jälkeen nukuin yön keinutuolissa! Se oli kun olis taivaaseen päässyt! Olin helpottunut, koska jotenkin tiesin että kivun kannalta pahin vaihe on taatusti ohi.
Aamulla siirryttiin saliin, ja siellä puhkaistiin kalvot. Supistukset alkoivat kymmenen maissa. Sain ilokaasua ja epiduraalin, eli alatiesynnytysosuus oli ihan naurettavan helppo. Aukesin tunnissa 4 cm ja nukuin sillä välin. Kertonee jotain kivuista. Ponnistusvaihe lähti mukavasti käyntiin, osasin ponnistaa ja vauva alkoi tulla alas synnytyskanavassa. Ponnistusten aikana sydänäänet alkoi kuitenkin heikkenemään ja vauva juuttui kanavaan, koska oli tulossa pää vinossa. Paikalle soitetiin päivystäjä joka alkoi viritellä imukuppia ihan väkisin. Kokeili erilaisia viritelmiä ja soitti lopulta takapäivystäjän, joka myös yritti viritellä imukuppia. Lääkäri oli kuitenkin arvioinut korkeuden väärin, ja totesi heti, että vauva jumittaa. Aloin mennä paniikkiin, kun seurasin vauvan sydänkäyriä.
Mulle vakuuteltiin viimeiseen asti, että kaikki on hyvin - ja sitten yhtäkkiä mentiin niin että olin lentää kyydistä. Unta palloon ja vauva oli ulkona saman tien. Poika tuotiin heräämöön mulle ihan lyhyeksi hetkeksi ja samalla kerrottiin suoliston kehityshäiriöstä, jonka vuoksi poikaa lähdettiin heti viemään Tampereelle leikkaukseen. Mut jätettiin yksin sinne heräämöön itkemään. Ensin menetin lapseni syntymän ja sitten viedään koko lapsi...
Täällä sairaala oli ihan täynnä ja hoitajia sai odottaa. Hätäsektiossa tehtiin pystyviilto ja olin aika kipeä. Äiti tuli hoitamaan mua sairaalaan (ei siis ole siellä töissä). Onneksi tuli, koska lääkkeitä jäi tulematta eikä kukaan hoitaja auttanut pesuissa sun muissa. Mies lähti vauvan luo ja itse jäin ikävissäni sairaalaan. Mua ei siirretty vauvan luo rahasyistä, vaikka kyllä näkivät, että olin pimahtaa. En kuitenkaan luovuttanut, vaan aikani takuttuani siirto järjestyi.
Tampereella toipuminen sujui hyvin siihen asti, kunnes yksi tosi törkeästi käyttäytynyt hoitaja tyri ja meni poistamaan tikit ilman lääkärin lupaa alle neljän vuorokauden (!) ja sektiohaava repesi. En jaksa selittää tarkemmin, mutta se oli kaikkein järkyttävin kokemus ja viimeinen pisara kaiken päälle. Vauvan kanssa teholla vietetty aika oli jo vienyt kaikki ylimääräiset mehut.
Pääsimme kotiin kun vauva oli kahden viikon ikäinen. Meille on tulossa vielä leikkauksia parin kuukauden päästä ja ikinä ei tiedä miten hyvin ne onnistuvat ja mitä niistä vauvalle jää. Onneksi muita kehityshäiriöitä ei löytynyt, joita on 70 prosentilla saman häiriön jakavilla.
Nyt kuitenkin ollaan kotona ja leikitään kotisairaanhoitajia!
