Voisin yrittää helpottaa teidän korkeilta pudonneiden mieltä. Meillä siis kolmas yritteillä, mutta kertoisin aiemmista yrityksistä.
Esikoista yritimme (välillä jopa ihan vain yrittämällä) tasan kaksi vuotta. Ensimmäinen puoli vuotta meni melko helposti. En odottanut, että tärppäisikään mitenkään helposti. Sen jälkeen alkoi stressaaminen. Maailmani pyöri vain ja ainoastaan raskautumisen ympärillä. Itkin ja raivosin miehelleni ties kuinka monta kertaa. Yhdessäkin itkimme ja surimme kohtaloamme viettää elämä kahdestaan. Minnekkään tutkimuksiin emme menneet. Emme halunneet kuulla sitä tuomiota, että lapsia emme voisi saada. Lopulta annoin periksi ja aloin uskoa, että emme tule koskaan saamaan lapsia. Siitä hetkestä, kun "muutin" ajatteluani meni kaksi kuukautta, niin tajusin kuukautisteni olevan myöhässä jo kaksi viikkoa. En kuitenkaan testannut, koska olin testannut niin monta negaa, etten halunnut enää pettyä. Miehelleni sitten paljastin, että kuukautiseni ovat myöhässä jo aika reilusti ja hän patisti tekemään testin. Aamulla sitten tein testin ja menin suihkuun "jäähylle", kun en uskaltanut katsoa mitä se näyttäisi. Mieheni tuli ovelle kysymään, että "Noh?" ja minä vastasin, että "En ole pystynyt katsomaan. Katso sinä, jos haluat, mutta älä kerro minulle." Hän kurkkais testiä ja meni takaisin olohuoneeseen. Suihkussa olin aivan murtunut, että negahan se sitten oli, kun mieheni ei sanonut mitään. Kuivatessani itseäni uskaltauduin sitten vihdoin katsomaan testiä ja niin räikyvän punaiset kaksi viiva oikein huusivat minulle, että RASKAANA OLET. Olin niin järkyttävän onnellinen ja sekaisin, että valahdin vain istumaan vessan lattialle ja itkin, itkin ja itkin... En meinannut millään tajuta, että se on totta. Mieheni tuli lattialle viereeni istumaan ja rutisti kainaloonsa ja itki myös. Se hetki oli elämäni paras siihen mennessä.
Toista lastamme yritimme vain kaksi kuukautta. Olimme varautuneet yrittämään paljon kauemmin ja en meinannut millään uskoa todeksi sitäkään, että esikoisen kahden vuoden yrityksen jälkeen tarvii vain kaksi kuukautta odotella. Lapsillemme tuli sitten ikäeroksi 1v 7kk.
Nyt taas yritellään rauhallisin mielin. Kiirettä ei ole. Kuopus on reilu 1-vuotias menijä ja esikoinen vajaa 3-vuotias.
Toivotan paljon onnea yritykseen kaikille ja erityisesti kauan yrittäneille. Kyllä se lahja on teillekin suotu. Ehkäpä se onni tupsahtaa elämäänne juuri silloin, kun vähiten odotatte. :heart:
Olotilaa pahentaa se, että mies oli niin kovin varma että olis tärpännyt. Eilen kun haki minut tanssitunnilta, niin kyseli miten minulla ja pikku möhkyllä oli tanssit mennyt. Ei ole kivaa nähdä kuinka toinen joutuu pettymään...