Kertokaa yksi hauska, mieleenpainunut, pelottava, hurja, tmv. juttu synnytyksestänne!

Toisessa synnytyksessä ehdin jo huokaista helpotuksesta, että nyt se syntyy, on tääkin ohi. Vaan ei ollutkaan, vauva jäi hartioista jumiin ja sitä sitten kätilöt kiskoi niin että luulin tippuvani siitä sängyltä. Tuntui kestävän ikuisuuden ja ei ollut kivaa. No vauva tuli ulos, murtunut solisluu siitä seurasi.

 

Se kun selitin miehelle, että nyt tiedän miltä tuntuu kun on pilvessä/aineissa.. Olin siis napannut ilokaasua ja selittelin miltä se tuntuu.. Kyllä se miekkonenki sitte kerran sitä vetäsi..

 

Lapsivesi suihkusi ryöppynä kätilön kasvoille...

kas vain en sitte olekkaan ainoa joka on kätilön kastellu, joutu lähteen vaihtaan vaatetta .

 

Heräsin siihen kun lapsi alkoi ponnistelemaan itseään ulos. Olin ollut epiduraalipuudutus-unessa pitkän valvomisen päätteeksi.

Silmäni lävähtivät lautasiksi ja pyysin epiduraalin uusiksi kivun takia. Mutta en saanut koska vauva oli jo tulossa. Ponnistin kymmenessä minuutissa lähes nelikiloisen pojan ulos ja sattui ihan simona!!!!!! Zissus mikä kokemus! Sitä paitsi.. kyllä se tikkien ompelu tuntui ikävälle vaikka sanoivat etukäteen ettei muka satu. Murrrr

 

kolmas ku synty niin mies luki kaikessa rauhassa jotain jännittävää tarinaa lehdestä ja säikähti ihan puolihengiltä ku kuuli vauvan rääkäsyn. Oli meillä kaikilla hauskaa.
Ja tämä viimenen ku synty kans tosi nopeesti ja mieheni on iso ja pitkä ihminen. Niin soitin et alappa tulla. ja kätilöt oli tosi toimissa ku ovi avautu ja iso karsin näkänen äijä ilmesyt siihen. Meni molemmilta kätilöiltä vähän aikaa et tajusivat jatkaa hommia. Ens kerralla (jos tulee vielä) niin pitää varoittaa sekä kätilöä sekä miestä et olkaa valmiina

 

Me ei oltu varsinaisesti harjoiteltu mitenkään miehen kanssa synnytyskivun lievittämistä hieromalla tai opeteltu mitään asentoja, jossa mun olisi helpompi kestää ja mies olla tukena. Siinä sitten alkoi supistukset olla sen verran kovia, että pakotin miehen hieromaan joka ikisellä supistuksella mun alaselkää niin lujaa kun vaan lähtee. Se auttoi juuri ja juuri sietämään kipua. Seuraavana aamuna sitten synnytyksen jälkeen suihkussa pohdin, että minkä hemmetin takia mun alaselkä on niin kipeä, ettei siihen voi koskea! Varmaan oli vähintäänkin mustelmat selässä....

Mulla oli sama juttu. Lisäksi ihmettelin seuraavana päivänä miten ihmeessä mun polvet on ihan kipeät, mitä ihmettä on tapahtunut. Kunnes muistin, että olin pitkiä aikoja ollut polvillani ja heijannut itseäni, kun se helpotti oloa.

 

Nuorimmaisen synnytyksessä oli tulee mieleen yksi hetki, jota en varmasti unohda..

Kätilö totesi, että olen 8cm auki ja puhkaisi kalvot, koska kalvorakko esti lasta laskeutumasta kokonaan. Välittömästi puhkaisun jälkeen tuli AIVAN JÄRKYTTÄVÄ supistus, joka avasi kerralla viimeiset kaksi senttiä. Vapisin ihan hervottomana sen supistuksen ajan, en edes ilokaasua ollut ehtinyt ottaa (muuta kivunlievitystä ei ollut käytössä). Sit alkoikin ponnistuttamaan ja 4min päästä kalvojen puhkaisusta oli vauva jo maailmassa.

 

Eka synnytyskeikka oli pitkä, 22h. Lopussa jo toivoin että joku vois lopettaa mun kärsimykset. Kun synnytys oli ohi vauva vietiin happikaappiin koska hän oli niellyt lapsivettä. Itse lojuin sängyllä kylkiasennossa ja mulle tuotiin jotain pientää syötävää. Mä pystyin lopen uupuneena vain tuijottelemaan sängylle jäänyttä sentin mittaista napanuoran pätkää ja ajattelin "yök".

Toka synnytys sujui nopeammin; armas puolisoni meinasi missata syntymän kun oli puhelimessa. Onneksi hän kun kuuli rääkäisyni ja riensi paikalle. Ponnistusvaihe kesti vain 5 minuuttia ja lopussa kipu oli sen verran kova, että tuijotin vain seinään ja "näin" jo puoli senttiä seinän sisäänkin. Seuraavaksi tajusin irroittavani hampaita vieressä seisoneen käsivarresta. Myötätuntoni ei riittänyt edes anteeksipyyntöön, totesin vain jotain tyyliin että nytpä sullakin on synnytyskipuja, ihan oikein sulle.

 

Mä olin ekassa synnytyksessä tosi hyvässä huppelissa ilokaasuista. Näin omiani ja mm. lauloin karaokea. Ihana kätilö lauloi mukana ja mä harmittelin, kun oli vain yksi mikki (siis se ilokaasumaski). Loppurytinä ei sitten ollu niin hauska, vauva piti viedä lisähapelle ja multa iteltä meni ihan sikana verta ja piti mennä kaavintaan ja lopulta teholle yöks lisäverta saamaan.

Toisesta on päällimmäisenä mielessä ne hirvittävät kivut supistuksista, jotka ei sitten tuntunu avaavan paikkoja millään. Kun vihdoin sain epiduraalin, meni loppu puolessa tunnissa. Kaikkia pieniä huvittavia juttuja on kans jääny mieleen. Esim. se, kun lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot, ja mulla oli vielä pikkuhousut jalassa, sellaset pienet stringit. Lääkäri alkoi hoitajan kanssa virittämään keskustelua siitä, mikä on alushousujen funktio - "ei ainakaan lämmittää". Ja sit ponnistusvaiheessa kun oli toinenkin kätilö mukana, se kyseli koko ajan, että onko se tyyny nyt hyvin ja onko sun nyt hyvä siinä asennossa. Ihan ku mä olisin siinä tilanteessa edes huomannu, onko mun selän takana tyynyä vai ei. Mä vaan halusin ponnistaa rauhassa. Ja mieleen on kyllä jääny sekin, miten pikkusen myöhemmin viereisestä huoneesta kuului sellainen naisen huuto kuin olis elävältä nyljetty. Hyi, ihan karmeeta kuultavaa. Kätilökin tuli tapauksesta kommentoimaan. Ei ollu tainnu mennä ihan käsikirjoituksen mukaan. :|

Olinkohan se minä joka rääkäisin? Vimpan synnytyksen jälkeen mulla ei istukka irronnut itekseen. Lääkäri antoi eka sellasen melko tujun piikin joka antoi pikasen humahduksen kipuun ja samalla painoi kohtua ja veti istukan napanuorasta pois.... siis sellasta kipua en ole koskaan aiemmin tuntenut, rääkäsin kyllä ja kunnolla... lapsikin tuli pienemmällä kivulla pois.

 

esikoisen syntymästä on jäänyt selvästi mieleen se, kun minä olin synnärin kylpyammeessa tuskissani ( huoneet olivat täynnä ja odottelin pääsyä ) niin rakas äitini, joka oli hirveessä krapulassa hälyytetty mukaan synnytykseen, niin valitteli siinä altaan reunalla, että hänellä on kauhea nälkä!

 

Pelottava juttu: Kätilö poistui ponnistusvaiheen aikana 2 kertaa huoneesta jättäen mut ja miehen ihmettelemään et mitäs me nyt sit tehdään. Jossain muussa synnytyksessä oli kiireellisempi hetki...
Hauska: Ponnistusvaiheen lopulla toinen kätilö katsoi kelloa ja sanoi, "se on sit 21.09" Ehdin miettiä et miksi sitä kelloa pitää nyt niin tarkasti vahdata ja sit vasta älysin et aijaa se vauva varmaan on nyt sit ihan hetimiten tulossa ulos saakka

 

Synnytys alko ihan yht äkkiä kipeillä suppareilla joita tuli heti tiheästi, lähdettiin sairaalaan jos kätilö kysy että olenko kellottanut suppareita, siihen totesin että en kun sattuu ja koko ajan. Kätilö pyöritti päätään ilmeellä "tää lähtee kohta takas kotia" mut käski hypätä sängylle et tutkitaan. Kyllä muuttu ilme ja ääni kellossa kun kätilö totes et paikat on 9cm auki. Sitten se tenttas MULTA lapsen isän puhelin nroita ym vaikka se mies istu siinä vieressä, jossain vaiheessa mulla meni hermot ja käskin lakata kyselemästä, kätilö sitten pyys loput tiedot tytön isältä. Salissa sitten puhkastiin kalvot ja lapsivesi lensi kauniissa kaaressa lattialle. Tyttö synty 1h 45min ekasta supistuksesta.

 

Käskin miehen hakee kätilön, kun alko tuntuu sen verran kipeältä. Kätilö käveli rauhallisesti sisään epiduraalipapereiden kanssa ja sit kurkkas tilannetta. Venähti naama, katto mua ja sano että vauva tulee NYT. Mä kysyin heti, että enks mä ehdi saamaan mitään . Totes vaan että et ja juos hakemaan apua

No se oli sit kuitenkin aika helppo ja nyt toivon, että toisellakin pärjään ilman mitään =)

 

Täytynee vaan merkata niin saan palata myöhemmin.

 

Kätilön kannustaessa ponnistusvaiheessa, että "kohta sä saat nähdä vauvan", olin karjaissut, että "ei vois vit*u vähempää kiinnostaa!".

Jotain tämän tapasta tuli iteki päästettyä suusta jossain vaiheessa synnytystä :ashamed:

 

Ekan synnytyksessä oli mukana cd ja mies yritti siin mun supistellessa saada mankkaa toimimaan niin muistan kun oli ilokaasusta sellain olo et koht lähtee taju ja mies samaan aikaan toteaa siit cd-soittimesta et "ei täs ole henkee" ja minä mielessäni ajattelen et kyllä mä olen elossa kunnes tajuat et se puhuu siitä soittimesta.

Tokan synnytyksessä jännitti et ehditäänkö sairaalaan asti (ehdittiin olla sairaalassa vartti kun tyttö syntyi ja siitäkin ajasta suurin osa meni siihen kun kätilö etti meille vapaata huonetta ja kirjas tietoja ylös... oltiin viel siirtymäs kesäajasta talviaikaan ja kätilö vinoili et oottele puol tuntia niin syntyy talviaikaan niin totesin et tää tulee kyllä ihan just enkä taida odotella) ja kätilö sanoi miehelle jossain vaiheessa et soita kellolla toinen kätilö apuun sit kun rupee tapahtumaan niin mies totes sit kun tyttö oli jo mun sylissä et joko mä soitan ja kätilö siihen et "ai niin, no, voithan sä soittaa kelloa niin saadaan apua et pääsee äiti pesulle".

 

Ekan synnytyksessä oli mukana cd ja mies yritti siin mun supistellessa saada mankkaa toimimaan niin muistan kun oli ilokaasusta sellain olo et koht lähtee taju ja mies samaan aikaan toteaa siit cd-soittimesta et "ei täs ole henkee" ja minä mielessäni ajattelen et kyllä mä olen elossa kunnes tajuat et se puhuu siitä soittimesta.

 

Esikoisen synnytyksessä paras asento lievittää kipua oli olla kontillaan. Konttailin pitkin sairaalasänkyä ja kätilö pelkäsi, että kaadan koko sängyn.
Kun poika lopulta synty, eikä ollut vielä kokonaan ulkona, lääkäri joka hänet vastaanotti totesi, että onpa pitkä lapsi (56cm). Ja kohta porukalla hämmästelivät miten iso jalkainen hää oli

Kaksosten syntymästä muistan paljonkin. Mentiin rv25+1 päivystykseen näytille (minua pisteli virtsarakosta, epäilin itse pissatulehdusta). En ole koskaan nähnyt lääkärin ottavan spekulaa niin vauhdilla pois A-vauvan kalvot olivat ehjät, mutta jalat kohdunsuun ulkopuolella! Ja lääkärin ekat sanatkin olivatkin hoitajalle 'siellä on jalka, soita saliin'.
Siinä sitten itse olin ihan ihmeissäni, kun ympärillä pyörii väkeä (hoitajaa, lääkäri, keskolan lastenlääkäri) ja kaikki puhuvat, että lapset syntyy just nyt. Itellä kun ei ollu kummoinen olo, ei supistuksia tms. Lapsoset syntyivätkin lopulta kahden vuorokauden päästä.

Mieleenpainuvin muistikuva kaksosten syntymästä on kun mie kuulin molemmilta pienen rääkäisyn :heart: Ei mitään täysiaikaiseen verrattavaa, mutta täynnä kiukkua ja päättäväisyyttä. En ehtinyt nähdä lapsia, vaikka alakautta syntyivätkin, kun heidät kiidätettiin niin nopeasti saamaan tehohoitoa keskolaan (syntyivät siis rv25+3). Mutta se rääkäisy oli yllättäväkin, en ollut tiennyt, että noinkin pieni osaa huutaa.

 

Kuopusta synnyttäessä on jääny mieleen pari asiaa... Se kun meille lähdettiin hakemaan kiireellä lääkäriä kun sydänäänet romahti... Ja toinen kun olin juuri ponnistanut lapsen ulos niin käytäviltä kuului: hätä! hätä! hätä! ja kaikki kynnelle kykenevät kätilöt lähtivät juoksemaan yhteen saliin...

 

Esikoisen synnytyksessä kun kipu oli pahimmillaan, kätilö kiikutti mulle VAS-kipumittarin ja käski arvioida kipua asteikolla 1-10. Kun sanoin että kymmenen, niin sepä ei kätilölle kelvannutkaan, vaan sanoi, että 10 on pahin mahdollinen kipu, mitä voin kuvitella. Sanoin että en oo koskaan tämän pahempaa kipua itse kokenut, joten vaikea kuvitella pahempaakaan kipua

muoks. mulla ei ollu mitään kivunlievitystä "päällä" sillä hetkellä, tuntui että repiä kahtia sillon ku se kätilö kiikutti sitä mittaria mulle

 

no se ainakin on jäänyt mieleen, kun kohdunsuu supistui yhdeksästä sentistä kuuteen senttiin vesien mentyä, ihan mieletön pettymys.
Samoin kuin se mieletön kipu, joka syntyi siitä, että vauvan pää painoi häpyluuta voimalla joka supistuksen aikana.

 

No, esikoisen kohdalla oli aika pelottavaa kun vauvan sydän äänet heitteli ihan miten sattui. Olin saanu epiduraalin, mut keskenhän se loppui. Asentoja vaihdeltiin koko ajan kun koitettiin vauvalle saada parempi oli. Hätäsektioon oltiin menossa, karvoja jo kätilö alkoi raapata kunnes katottiin, et paikat on auki ja imukuppia kehiin. Vaikka tilanne oli tosissaan pelottava, niin jokatapauksessa nauratti, kun aluksi en osannu ponnistaa. Mut sitten kun kätilö sanoi, et kuvittele olevas kakalla.. Johan saatiin vauva pihalle.

 

Tokaa synnyttäessä aloin ammeessa avautua vauhdilla ja päätettiin siirtyä viereiseen huoneeseen epiduraalia varten. No, kun nousin pakosta sieltä ammeesta ylös pongahti kivut heti potenssiin kymmenen ja jalat ei meinanneet kantaa supistaessa, vikisin ja kiroilin kuin pieni eläin. Kätilö halus välttämättä mun pukeutuvan siihen sairaalan yöpaitaa ja pikkuhousutkin oli pakko laittaa vaikka matkaa oli vaan yksi huoneenväli eli varmaan yhteensä 10-15 metriä, siis samalla kun ulisen että vi**u mä en selvii tästä. Tuli sitten ite runnomaan ne pikkarit (jotka oli ihan liian pientä kokoa) mun jalkaan, jotta päästiin menemään. Sekin matka mentiin sitten pyörätuolilla kun musta ei ollut kävelijäksi. Ei ihme, että otti hiukka kipeetä kun aukenin viidestä kymmeneen senttiin vajaassa tunnissa ja just kerkesin epiduraalini saada, huh!

 

Varmasti mieliinpainuvin on ollut kakkosen synnytys. Hän päätti, ettei odota sairaalaan asti vaan syntyi matkalle ambulanssiin.
Toisaalta kolmosen synnytyksessäkin oli oma jännityksensä, kun vedet meni kotona ja tiedettiin et on tosi kiire. Ambulanssikuskit oli vähän jännittyneitä siinä tilanteessa ja toinen huokailikin itsekseen: " No se mennee, miten mennee", ja käski toisen laittaa pillit päälle ja mennä lujaa. :saint: Ja viimeisissä liikennevaloissa huokaisi isosti helpotuksesta ja totes että ehdittiin. Ehittiinkin sit loppujen lopuksi ihan hyvin, kun 20min ehdin olla sairaalassa ennen pojan syntymää, vaikka synnytys kesti vain 56min ja matkaa oli 30km. 'ei niin kivaa' oli jankata kätilön kanssa, että viekö saliin vai jättääkö odottamaan vuoroa, lopulta uskoi miestä, kun hän sanoi, että syntyy tuohon, jos ette vie heti. Ja vaatteiden vaihdosta, kun tunsin, että vauva syntyy justiinsa ja olis vielä pitänyt vaatteet vaihtaa sairaalan vaatteisiin. Lopulta kätilö suostui tarkistamaan tilanteen ennen vaatteiden vaihtoa, ja niinhän se oli, että heti sain alkaa ponnistaa. Kätilö sitten vähän pyytelikin anteeksi, että olis pitäny heti uskoa mua.
Syöksysynnyttäjä oon, et "vähän" on aina jännitystä noissa synnytyksissä. Nelosen synnytys kesti onneksi 3h kuitenkin.

 

Käskin miehen hakee kätilön, kun alko tuntuu sen verran kipeältä. Kätilö käveli rauhallisesti sisään epiduraalipapereiden kanssa ja sit kurkkas tilannetta. Venähti naama, katto mua ja sano että vauva tulee NYT. Mä kysyin heti, että enks mä ehdi saamaan mitään . Totes vaan että et ja juos hakemaan apua

No se oli sit kuitenkin aika helppo ja nyt toivon, että toisellakin pärjään ilman mitään =)

mulla vähän samansuuntainen kokemus. Tiesivät, että epiduraalia ei ehdi antaa mut kun lääkäri tuli antamaan kohdunkaulanpuudutetta niin huomattiinkin, että saa alkaa jo ponnistaa Itsellä toiveissa myös että seuraavassakin pärjäis ilman mitään puudutteita.