Heräsin kerran aamulla siihen, että taapero ja koira hilluivat rappukäytävässä menossa ulos.
Taapero vieläpä alasti, mutta ei onneksi saa rapun ovea auki.
Toisen kerran taapero karkasi rappukäytävään ja joku soitti poliisit paikalle.
En ollut itse silloin kotona, mutta siitä huolimatta tuli aika kurja olo ja säikähdin tietysti itsekin.
Nykyisin ulko-ovi on niin, ettei lapsi saa sitä itse auki.
Mitään muuta tuollaista ei muistaakseni -kumma kyllä- ole tapahtunut, vaikka olenkin aika "huoleton" ja yleisesti vähän paska mutsi.
Ilkeästi kyllä se täti sanonut, ihan turha tuossa vaiheessa ruveta syyttelemään.
Tajusi kuitenkin varmasti, ettei lasta tahalleen ole parkkikselle laitettu hortoilemaan.
Tosi monella tuntuu olevan jotain kokemusta lasten karkailusta tai jostain muista "käänsin selkäni ja talo oli hetkessä katastrofikeskus"-tilanteista. Tuskin siis mitenkään erikoinen ja sellainen juttu, mitä tarvitsee/kannattaa jäädä sen kummemmin miettimään (vaikka toki opiksi ottaakin varmasti jokainen välittävä vanhempi, minäkin olen tuon lapseni karkaamisen jälkeen tarkastellut joka kerta kotiin tullessa, että ovi on varmasti kunnon takalukossa).
Valitettavasti jotkut ihmiset ovat sellaisia, että käyttävät heti tilaisuuden sättiä ja saada toisen mieli surkeaksi, kuten tuo tapauksen vanhempi pariskunta.
Sellaisista tulee mieleen, että pönkittävätkö lähinnä omaa surkeuttaan eikä niinkään se, että ovat aidosti huolissaan lapsesta.
Tuollaisessa tilanteessahan useimmat ovat vain erittäin huojentuneita siitä, että lapsen äiti tai isä ilmaantuu paikalle ja tilanne saa onnellisen päätöksen.
